perjantai 28. heinäkuuta 2017

Jalkapalloa rakastavia, antifasisteja vihaavia turturduvoreita


Jag älskar dimman som släpar våt
öfver kajer och torg i natten
och lyktornas ögon, röda af gråt,
och lukten från gatan och hvisslans låt
från en spöklikt skymtande båt
ute på Mälarns vatten.

Jag älskar novemberdagens grå
förtviflan och grändens fasa,
fabrikernas hjärtan som bulta och slå
och droskan som rullar och löfven som gå
i dans kring en bänk i en vrå
med en ensam människotrasa.

- Bo Bergman (1869 - 1967), Stadsbarn

Naakka Sigtunassa.

Runo on osa hiljalleen etenevää Svensk Poesi -kokoelmaa, jonka 1072:lle sivulle on kerätty ruotsinkielistä runoutta aina riimukirjoituksista digitaaliseen runouteen, piirtäen kuvaa ruotsalaisuudesta monien satojen vuosien ajalta. Hahmottaen rakkausrunoutta ja luontokokemuksia niin kaikkien tuntemista hengentuotteista jo unohduksiin painuneisiin säkeistöihin.

Miksi valitsin alkuun juuri Stadsbarnin, on se, että se on yksi suosikkirunoistani, eikä vain pelkästään Svensk Poesin sivuilta. Pidän sen tunnelmasta ja sanojen tunnusta suussa. Ja vaikka nyt ei olekaan marraskuu eikä harmaa sää, runo tavoittaa jollakin tavoin jotain viime päivistäni.

Viime viikolla pakkasin pakaasini ja suuntasin ensin Helsinkiin ja sieltä laivalle. Sitä hetkeä olin odottanut kovin paljon ja kun aamulla istuin kannella katselemassa Tukholman rantoja, syvä onni valtasi minut. Kävelin satamasta Klara norra kyrkogatan (tämä kruisailleiden homomiesten katu) kautta keskusrautatieasemalle, jonka Bögringen oli koristettu kauniisti kukilla. Niin katu kuin rinkikin ovat ainakin Suomessa tulleet tunnetuiksi Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian sivuilta. Klara norrasta ei taida enää olla jäljelle mitään historiaan viittavaa, mutta Bögringen toimii edelleenkin ihmisten kohtaamispaikkana.

Määränpääni oli kuitenkin Uppsala. Alkuun ruotsin puhuminen oli hieman nihkeää, mutta hyvin pian puhe alkoi luistaa. Täytyy kyllä sanoa, että olen ihmeellinen magneetti vetämään ihmisiä puoleeni. Tiedä häntä olenko niin helposti lähestyttävän oloinen (kuulemma olen), kun ihan minne tahansa menenkin, joku on nykimässä hihasta ja tulossa jutustelemaan. Nyt Ruotsissa pääsin tämän myötä keskustelemaan niin elintarvikkeiden sisällöistä, Ruotsin maantiedosta, vallankumouksista kuin opiskelemaan junassa aivan uuden korttipelinkin. Niin mites tämä pohjoisessa asuvien ihmisten sisäänpäin kääntyneisyys menikään? Toiset ovat keskustellessaan hyvin pintatasolla pysyviä, toiset kertovat elämästään hyvinkin tarkkoja yksityiskohtia. Kaikki kohtaamiset ovat kyllä olleet aina avartavan ihania.

Elaka Måns, Bill och Bull.
Uppsala on hyvin monin tavoin kiinnostava kaupunki. Siellä yhdistyy hämmentävällä tavalla historia ja nykyaika, erilaiset poliittiset näkemykset ja elämäntavat. Tuntui, että kaikki saivat näkyä ja sulassa sovussa silti elettiin. Jos Tukholma on kuorrutettu anarkokommunistien tarroilla, Uppsalassa oli yllättävän paljon anarkokapitalistien mainontaa. Bongasin elämäni ensimmäisen syndikalistien ilmoituksen (!) ja eihän Uppsala olisi mitään ilman ikuista oikeistolaisten ja antifasistien tarranahistelua (siis sitä, että toisen tarrat peitetään omilla tarroilla).


Erilaisten uskonnollisten yhdyskuntien rakennuksia oli paljon, ja alkuun vaikutti, ettei kaupungissa olisi mitään muuta kuin pyhiä paikkoja ja yksi seksikauppa, jonka ikkuna ei jättänyt kaupan alasta mitään epäilyn varaan. Oli siellä, toki.

Jos tarroja ja pyhiä rakennuksia olikin paljon, sitä enemmän oli erilaisia ihmisiä. Katselin, kun muslimit menivät moskeijaan rukoilemaan, seurasin eläkeläisten petankkikerhon iltapelejä, katolisten juhlintaa, aistin Fyrisån jokirannan tunnelmaa hienoine ravintoloineen ja kaljanjuonteineen, kuuntelin syödessäni kahden keski-ikäisen ihmisen keskustelua anarkismista, kommunismista, veganismista ja vallankumouksista ja näin pariskunnan, joka oli pukeutunut Tom of Finlandin tyyppisiin nahkapukuihin, ja pukuun liitetyistä tunnuksista päätellen he kuuluivat johonkin moottoripyöräseuraan ja puheista kuuli, että he olivat menossa jonkinlaiseen tapaamiseen. Tulipa vastaan myös kaverukset, jotka puhuivat jonkun laajasta, jämptisti järjestetystä kirjakokoelmasta ja alle kouluikäinen lapsi, joka halusi välttämättä keskustella vanhempiensa kanssa >kærlighed'stä> (rakkaudesta).

Yhtenä päivänä poikkesin pidemmän aikaa Tukholmassa, jossa valmisteltiin jo kovaa kyytiä pride-viikkoa. Tukholman hulina tuntui kovalta Uppsalan rauhallisuuden rinnalla. Toisena päivänä pistäydyin parin tunnin ajan Sigtunassa, jonka rauhallinen maalaisidylli, riimukivet ja linnut onnistuivat ihastuttamaan. Kirjallisuuden ystäville siellä on häivähdys myös Beskowin kolmesta tädistä.

Pieni osa ihanasta possulähteestä.
Päivisin kävelin paljon, yleensä noin kahdeksan tuntia. Kävelyretket suuntautuivat niin Uppsalan keskustaan, omakotitaloalueille kuin vanhaan Uppsalaan, jota voi hyvällä syyllä pitää ruotsalaisen kansallismielisyyden keskuksena. Ensin sinne menoa istuin kirjastolla tutustumassa Upplandin maakuntakokoelmaan, jonka avulla hankin tietoa vanhan Uppsalan vaiheista. Kaupungissa oli myös todella tasokas antikvariaatti Röda rummet. Sen valikoima oli laaja, hintataso alhainen, myyjät ystävällisiä ja mitä ei heti hyllystä löytynyt, se saapui seuraavaksi päiväksi paikalle, tai sitten olisi myös tarvittaessa etsitty pidemmän kaavan kautta. Paikka  oli todellinen asiakaspalvelun ihme, jossa valikoima oli kattavampi kuin suuressa kirjakauppaketjussa. Iltaisin olikin sitten mukava käydä kaupassa ostamassa iltapalaa ja siirtyä rauhalliseen possusuihkulähteellä varustettuun puistoon, johon ihastuin siinä määrin, että iltapalasta puistossa tuli jokailtainen tapa. Iltapalan jälkeen menin vielä muiden sekaan jokirantaan ja edistin klassikkohaasteen teostani.

Kuten aina, joskus on kuitenkin pakko palata. Muutaman päivän jälkeen Uppsala tuntui jo hyvin kotoisalta, siltä, että olisin asunut  siellä koko ikäni. Oli haikeaa jättää taakseen kaikki ne ihmiset ja kadut, joita siellä oli. Jos vain olisi ollut jääkaappi, vesihana ja muutenkin arkielämään kuuluvia asioita, olisin sinne myös jäänyt. Nyt on taas hyvä olo, jonka avulla jaksan odotella seuraavaa mahdollisuutta päästä Ruotsiin. Joskus olisi ihanaa viettää muutamaa päivää pidempi aika, katsoa mitä kävisi omalle puhumistaidolle. Nyt pari päivää teki jo paljon ja sain aikaiseksi pitkän listan asioista, joita seuraavaksi voisin opiskella. Mitä tapahtuisikaan kuukaudessa, vuodessa, kahdessakymmenessä vuodessa... 

Laivalla kohti Suomea istuskelin yöllä hiljaisella kannella, lokkien liihotellessa maisemassa, lämpimän vienon merituulen puhaltaessa. Kädessäni minulla oli Wittkopin klassikkoromaani.

Ps. Otsikossa ei ole mitään järkeä. Jalkapalloa rakastavat antifasistien vihaajat viittaavat erääseen poliittiseen tarraan ja turturduvor-sanan opin Wittkopin romaanista. Otsikko taitanee avautua vain minulle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

LinkWithin