maanantai 28. lokakuuta 2019

Viisi tarinaa Helsingin kirjamessuilta 2019




Olin messuilla bloggaajapassin kera torstain, lauantain ja sunnuntain. Suuri kiitos siitä.

Helsingin kirjamessuista on tullut vuotuinen perinteeni. Joinain vuosina messut ovat olleet kivat, vaikka ohjelmatarjonta vaisu, joinain kaikki on ollut kivaa. Tänä vuonna jo messulehteä selatessani sain huomata, että ohjelma ei ole ihan ok, vaan todella kiinnostava ja kolmen messupäivän edestä sain mahdollisuuden suunnitella menoni niin, että joka hetki tuntui kuin messut olisi tehty juuri minulle. 

Erityisen suuri kiitos tästä kuulunee Svenska litteratursällskapet i Finlandille, joka tuottaa ruotsinkielisen osion ohjelman. En tiedä ketkä kaikki epelit hääräävät taustalla, mutta ainakin he osaavat pistää parastaan siinä, ettei bloggaaja millään ehdi astua ja istua suomenkielisten lavojen äärelle. He tekevät jotain sellaista, joka pistää päivästä toiseen suhaamaan Fiskehamnenin ja Blåbärslandetin väliä (onneksi ne ovat lähekkäin!) ja välillä raapimaan päätään valinnanvaikeuden kanssa kun kummallakin lavalla olisi kiintoisa ohjelma samaan aikaan.

Kertomus 1: Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto

Aikuistenkirjallisuusehdokkaita manner-Suomesta, Ahvenanmaalta, Islannista ja Ruotsista.
Joka vuosi kohokohtana on Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaiden esiintymiset. Heidät on jaoteltu neljään ryhmään: osa aikuistenkirjallisuusehdokkaista esiintyy skandikielillä ja osa englanniksi ja lastenkirjapalkinnon suhteen menetellään samoin. Minä seuraan aina ainoastaan skandikielillä tapahtuvat esiintymiset, suurimmaksi osin kielipoliittisista syistä. Aikuistenkirjapalkintojen yhteydessä Fiskehamnen täyttyi seisomapaikkoja myöten.

Nämä keskustelut ovat erityisen mukavia, sillä silloin on mahdollista vielä enemmän odottaa palkintojuhlallisuuksien etäkatselua katseluherkkuineen ja toivoa voittoa hieman kaikille. Suosikkini tälle vuodelle on Eldrid Lunden runoteoksellaan Det er berre eit spørsmål om tid, mutta hän ei ollut esiintyjien joukossa.


Lasten- ja nuortenkirjallisuuden edustajat olivat pienemmällä lavalla. Esiintymässä olivat kirjailija ja kuvittaja Färsaarilta, ruotsalainen ja suomalainen. Olin paikalla riittävän ajoissa saadakseni istumapaikan, sillä tälläkin kertaa kaikki paikat täyttyivät. Oli kivaa huomata kuinka innokkaasti tekijät puhuivat kirjoistaan. Ja vielä parempaa oli kun Rakel Helmsdalilla oli keskustelun jälkeisessä kiireessä hieman aikaa innokkaalle fäärinopiskelijalle, joka sai vinkin sivusta, jolla on myynnissä kaikki nykypäivänä fääriksi julkaistavat kirjat (bms.fo, jos lukijoissani on fäärinjanoisia inehmoisia) ja myös tsemppitoivotukset opiskeluihin. 

Kertomus 2: Päädyin kerran Töölöön


Vaikka sanoinkin, että ruotsinkielinen ohjelma vei kaiken huomioni, päädyin yhden esityksen verran Töölö-lavalle. Tällöin, sunnuntaina, esiintyi Niillas Holmberg runokokoelmallaan Juolgevuođđu, Jalkapohja. Holmbergin kanssa pääsi syvemmälle saamelaiseen maailmankuvaan, jossa aikakäsitys on syklinen lineaarisen sijasta, mikä ilmenee monissa tilanteissa, esimerkiksi joiuissa. Hän myös nimitti monia valtakieliä päämäärien substantiivikieliksi ja saameja verbikieliksi, joissa korostuu prosessi. Matkasimme myös läpi pohdintojen saamelaisuudesta ja kielestä, luontosuhteesta ja monesta muusta teemasta. 

Kertomus 3: Uusien ajatusten kalastamista Fiskehamnenissa ja tanskaa


Kulutin paljon Fiskehamnenin penkkejä ja sohvia. Poesi för alla åldrar (alempi kuva), ympäröivää maailmaa ja paikallisidentiteettejä. Yksi kohokohdista oli ylemmän kuvan murrekeskustelu Kva sejr et?, joka toi lavalle joukon ihmisiä, joille murre merkitsee jotakin omassa elämässään ja kirjoissaan. Omissa ajatuksissani vertasin näiden ihmisten murrekäsityksiä norjalaiseen, ja huomasin moniakin eroja. Jollekulle lavalla istujista murre tuli esiin kotopuolessa, mutta lavalla istuessa sen tavoittaminen oli vaikeaa. 

Viimeistään nämä messut sinetöivät sen, että olen kuunnellut Kaj Korkea-ahoa enemmän kuin ketään muuta kirjailijaa, vaikka en ole edes lukenut häneltä yhtäkään kirjaa. Ehkä tilanne pitäisi korjata joskus. Sen lisäksi aivan sattumalta päädyin kuulemaan messujen aikana Mikael Crawfordia jopa kolmeen kertaan (Hesabo, voi suomenruotsin kommervenkkejä!), mikä lie myös yksi messuennätyksistä.  

Monikielinen keskustelu oman kielen ja kirjoittamisen 
merkityksestä, jonka aikana kuuli runoutta tataariksi.


Olen vakaasti sitä mieltä, että tanskaa ei voi koskaan olla liikaa. Näinpä kun messuohjelmassa on tanskalainen kirjailija, joka vieläpä puhuu tanskaksi, olen nuolena paikalla ja istun nakutettuna loppuun asti. Martin Glaz Serup olisi täyttänyt esiintymispersoonallaan vaikka koko messuhallin ja hänen iloisen kikattava naurunsa käänsi suupielet pakosti ylöspäin. 

Kertomus 4: Postimerkkejä


Olen käynyt myös tavalliseen tapaan kiertämässä postimerkkiosaston läpi. Vinje-merkit ovat niin hienot, että ne ilahduttivat. Niiden mukana tuli myös Noreg-merkki, jossa on syvimmällä bokmålalueella sijaitsevan Haldenin kaupungin postileima enkä mahda mitään pienelle hassulle tunteelle, kun näen Haldenin ja nynorskin parin millin päässä toisistaan, mitä en ihan heti olisi uskonut näkeväni. Ja koska pidän höpimisestä ja tärkeiden asioiden kertomisesta, oli kivaa postimerkeistä tietämättömänä saada myös mahdollisuus kertoa, miksi on merkittävää ja mahtavaa, että 1920-luvulla on lähetetty lappunen, jonka leimoissa ja tarroissa København kirjoitetaan Kjøbenhavn.

Kertomus 5: Kirjoja ostettavaksi asti


Olen erittäin iloinen kaikista niistä kirjoista, jotka raahasin kotiin eikä viiden euron hintakaan per kirja ja euron per lehti päätä huimannut. Minulla on tavoitteena löytää joka vuosi messuhallista vähintään yksi kirja, joka on julkaistu pohjoismaisella kielellä, mutta ei suomeksi tai ruotsiksi. Kun pitää silmät avoinna, tämä on aivan mahdollista. Antikvariaattiosaston keräilyrahojen ja sarjakuvien myyjä on luottokaverini tavoitteen täyttymisen suhteen, koska pisteen työntekijät tuovat paikalle aina pienen valikoiman sarjakuvia tanskaksi ja norjaksi. Tällä kertaa valikoin tanskankielisen ja Harald-sarjakuvat nynorskiksi. Kiitin heitä siitä, että mahdollistavat projektini toteutumisen jo toista vuotta peräkkäin. 

Ihan sattumalta silmiini osui myös kolme riviä, joiden kohdalla oli teksti kirjoista islanniksi, ja siellä ihan todentotta oli muutama hyllyrivi opuksia, joiden sivuilla teksti oli islanniksi eikä kyseessä ollut vain käännettyä islantilaista kirjallisuutta. Kiitin tätäkin myyjää, joka ilahtui, että kirjat kelpasivat jollekulle. Tämä oli hienoa siinäkin mielessä, että Islannissa kirjojen hinta on huimaavan korkea ja olisi vaikeaa kuvitella ostavansa sieltä neljää kirjaa yhdellä kertaa, koska halvimmatkin pokkarit näyttivät olevan samaa hintaa kuin Suomessa kovakantinen uutuus. Nämä neljä kirjaa olivat yhteensä halvempia kuin yksi runovihkonen, jonka hankin islantilaisesta kirjakaupasta työmatkani yhteydessä.

Mäkelä-Marttisen väitöskirja Timo K. Mukasta on ollut vuosia hankintalistallani ja splatterpunk-antologia muuten vain liian pitkään lainassa kirjastolta. Se on ehtaa IYK-kirjallisuutta ja oli ilo tukea pienkustantajaa, joka on julkaissut suomalaisten kirjoittamia tabuaiheisia tarinoita, joissa ei ronskeja sanoja häpeillä.

Svenska litteratursällskapetin osastolta mukaan tarttui vielä tietokirja Såret vill blöda ännu, Finland i svensk dikt 1808-1848. Myös Reinhold Enqvistin Nationalism, intolerans, språkstrid: om konsten att läras avsky ett språk och dess bärare oli mielenkiintoinen löytö. Siinä kartoitetaan muun muassa rasismin ja nationalismin rantautumista Pohjolaan ja yksikielisyyspyrkimyksiä. Tarinani on siinä mielessä perinteinen, että olen aloittanut ruotsin opiskelun koululaisena, mutta siinä mielessä harvinaisempi, että olen saanut ruotsista käyttökielen, jota rakastan. Minua hämmentää ihmisten viha ruotsinkieltä kohtaan, vaikka toisaalta tiedostan joitain syitä sen taustalla ja ymmärrän varsin hyvin, ettei kaikista kielistä yksinkertaisesti pidä. Enqvistin teos lupailee historiallista perspektiiviä aiheeseen ja sen lukemisen olen jo aloittanut.   

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Teatterissa Raskolnikov

Kuva: Dag Jenssen. Ladattu Det Norske Teatretin sivuilta.

Pakkasin pakaasini ja lähdin jälleen Pohjoismaa-matkailuni pariin elokuun loppupuolilla. Tarkoituksenani oli matkata ensin Osloon viikonlopuksi ajaksi ja siirtyä siitä Danskebåtenilla Pohjois-Jyllantiin.

Oslossa päädyin teatteriin. Lippu oli hankittuna jo etukäteen Raskolnikov-esitykseen, joka on oslolaisen Det Norske Teatretin ja bergeniläisen Hordaland teaterin yhteistyötä. Det Norske Teatret on nynorskteatteri virkakulttuurin ja Tanska-Norja-kielitradition kehdossa. Tiesin esityksestä etukäteen vain sen, että se kestää ehkä neljä, ehkä viisi tuntia ilman väliaikaa ja se esitetään Bergenin murteella. 


Olen neljäntoista ikäisenä lukenut Rikoksen ja rangaistuksen kahdessa päivässä ja vaikka muistikuvani sen sisällöstä ovatkin aika ylimalkaiset, teoksella on minulle erityinen merkitys. Sen tähden odotin esitykseltä paljon ja jännitin lunastaako se odotukseni. Kaikeksi onneksi näin tapahtui.  Modernisoitunakin se on uskollinen alkuperäiselle, mutta ei suora kopio. Raskolnikov yllätti, ihastutti, aiheutti kipua, jännitti, tarjosi vanhaa tuttua ja paljon uutta ja ennen kaikkea jätti lähtemättömän vaikutuksen, jonka seurauksena olen ihastuksesta ymmyrkäisenä vielä kuukauden jälkeenkin ja olisin valmis hetkenä minä hyvänä astumaan uudestaankin sen maailmaan.  

Viisituntisen esityksen aikana näyttelijät ovat lavalla ehkä kymmenen sekuntia. Raskolnikov asettuu jonnekin teatterin ja elokuvan välimaastoon. Katsojat istuvat salissa ja näyttelijät ovat jossain teatterin käytävillä, parvekkeella ja lähikadulla. Kaikki lähetetään reaaliaikaisena saliin suurelle valkokankaalle käsivarakameralla. Kyseessä ei kuitenkaan ole aivan elokuva, koska työryhmä onnistuu saamaan esitykseen tunteen siitä, että kaikki tapahtuu tässä ja nyt, aivan kuin näyttelijät olisivat ihan oikeastikin katsojien keskuudessa. 

On kiinnostavaa seurata millaista teatteria saadaan aikaiseksi sillä, että kaikki kontakti katsojien ja näyttelijöiden välillä on poistettu. Esityksessä on kuitenkin ominaisuuksia, jotka osallistavat katsojaa. Ensinnäkin katsoja saa vapaasti kävellä salissa ja hakea juotavaa. Toisaalta, kuten minä ja muutama muu tekivät, on mahdollista istua koko aika paikallaan ja tuntea kuinka istumalihakset kipeytyvät samaa tahtia päähenkilön epävarmuuden ja tuskan — tunnustaako vai eikö tunnusta murhaa — kanssa. Siinä vaiheessa kun Raskolnikov oli jo syvällä tuskansa syövereissä, olisi tehnyt mieli vain nousta ylös ja venytellä puutuneita koipiparkoja. 

Sen lisäksi näytelmän tarkkaa kestoa ei oltu kerrottu. Oli vääjäämättömästi tiedossa, että Raskolnikov murtuu ja tunnustaa tekonsa, mutta jännitys säilyi loppuun asti, sillä ei voinut olla lainkaan varma tapahtuuko tämä lähempänä neljää vai viittä tuntia. Sai olla osallisena jännityksessä ja pohtia, että nytkö se tapahtuu. 

Eikä voi jättää mainitsematta työryhmän uskomatonta fyysisesti vaativaa suoritusta. Asut vaihtuvat ja sama näyttelijä eläytyy eri rooliin niin hyvin, että en osannut näytelmän aikana edes hahmottaa näyttelijöitä olevan oikeastaan vain vähän verrattuna hahmojen määrään. Pari kertaa myös pääsi todistamaan, kuinka joku pinkoi kamera olallaan niin kovaa kuin jaloista näytti lähtevän.  

Kun Raskolnikov lopulta murtui ja tunnusti, koko sali taputti seisaaltaan ja jalat saivat kaivatun verryttelyhetken. 

*****
Dramatisointi: Tormod Skagestad
Ohjaus: Kjersti Horn
Lavastus ja puvustus: Sven Haraldsson
Äänisuunnittelija: Erik Hedin
Dramaturgia: Ingrid Weme Nilsen
Video-ohjaus: Mads Sjøgård Pettersen 

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Arne Ruset - Vi kan ikkje eige kvarandre

Norjankielinen alkuteos (2016)
Kustantamo: Bokvennen
Sivumäärä: 159
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Vi kan ikkje eige kvarandre on kirjan nimi, joka riitti jo siihen, että esitin kirjastolle kaukolainapyynnön tietämättä teoksesta mitään sen tarkempaa. Välillä on kovin hauskaa lukea jotakin ilman suuria ennakkoselvityksiä. Teokseen on koottu Rusetin runoja aina vuodesta 1973, läpileikkauksena kirjailijan lyyriseen uraan.

Teoksen nimikkoruno sisältyy runosarjaan 'Seks fragment frå eit samvære' ja on kiertänyt useissa norjalaisissa hääaiheisissa jutuissa. Kerrotaanhan siinä kuinka emme voi omistaa toisiamme, mutta voimme lainata ja vain unohtaa palauttaa takaisin. Samaa tyyliä edustaa erityisesti 'Å leve': Elämä ei ole helpointa mitä löytyy, eikä aina viehkoja ruusuja tai heläjävää musiikkia, mutta kun täällä kuiteskin ollaan, niin voihan sitä ihan vähän soittaa näitä elämän urkuja.

Uppouduin nynorskin kauniisiin kiemuroihin ja olen onnellinen, että ymmärrän viimeinkin tätä kielimuotoa vaivattomahkosti. Nynorskin oppia saa vain äidinkielisille suunnatuista materiaaleista. Välillä niiden kanssa on ollut pitkiä iltoja. Mutta olen saanut tämän kauneuden itselleni enkä kadu hetkeäkään, että olen välillä epätoivoa tuntien yrittänyt kahlata kieliopin kiemuroita läpi. Kaikki on ollut sen arvoista. 

Kielimuotorakkauteni ja kaikkien sen suomien esteettisten elämysten tähden olen valmis antamaan osin anteeksi senkin, etten edes välitä suurimmasta osasta tämän kokoelman runoja. Ne ovat pääosin ihan kivoja, muutama mitäänsanomattomia. Sitä vastoin osa on niin hienoja, että en kadu muutaman kolikkoni menetystä kaukolainamaksuihin. Kaikkein hienoimmat päätyivät runovihkooni Malinowskin, Bergmanin ja Vesaasin säkeiden joukkoon.

Näistä erityisen hienoista yksi on 'Han gjekk i tog', jonka neljän säkeen mitta vie lukijan keskelle Norjan kansallispäivän kulkuetta, ilakoivia ihmisiä, jotka eivät kuulleet hurraa-huudahdustensa keskeltä nousevia avunhuutoja. Tunnelmaa on mahdollista ymmärtää, vaikka ei olisi ikinä ollut osallisena toukokuun seitsemännentoista riemuissa. Toinen on Skjelettdiktin anatomiasalin luurankotanssi ja Gammal mannin vaikuttava kuvaus kuolemasta. 

Onkin hienoa kuinka Ruset onnistuu lyhyissä, ihan vain muutaman säkeen mittaisissa runoissa saavuttamaan jotain merkittävää, jonka avulla on mahdollista ylittää rajallinen sanamäärä. Kuten hän toteaakin: 

Med få ord
skal vi beskrive
det heile. 

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Tendril - Zoran omistama (IYK)

Kaksikielinen alkuteos (2008)
Kustantamo: Zum Teufel
Sivumäärä: 45
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Olen aivan myyty, ei sitä varmaan voi enää kieltääkään. Olen lukenut ensimmäisen Tendrilini, lopulta vaivalla saanut toisen. Sitten löysin Kansalliskirjaston kokoelmista yhden teoksen, jonka voi tilata ainoastaan lukusalikäyttöön. Nyt olen suunnittelemassa retkeä. Olen myös laittanut yhden novellikokoelman varaukseen. Ja siltikin olen todennut, että siinä on liian vähän. Koska väitetään, että Tendril on tunnetumpi ulkomailla, olen selvittänyt mitä teoksia Suomen ulkopuolella olisi julkaistu. Lopulta löysin Sarjainfon lehden vuodelta -98, josta kävi, Kansalliskirjaston nettisivujen avustuksella, selville, että kyllä se Den sista heteronin Roy Tekrikin on Tendril. On myös muutama muu nimimerkki, ja näinpä löysin paljon lisää luettavaa. Kirjastovarausten määrä vain lisääntyy.

Vapisen innosta. En edes muista milloin olisin ollut vastaavalla tavalla innoissani yhtään mistään, kuin nyt Tendrilin äärellä. Sellaisella innonvapinalla, salapoliisin työllä ja, no sitä on vaikea edes kuvailla. Selvitystöideni kautta on viimeinkin keriytynyt auki fetissikirjallisuuden maailma, mistä olen erittäin iloinen. Yhtäkkiä niitä teoksia, joita olen halunnut lukea kirjallisen sivistykseni paikkaamiseksi, alkaa vuosien etsinnän jälkeen löytyä.

Teoksen alkulehdille on präntätty englanninkielinen huomautus, että teos sisältää fiktiivisiä kuvia, fantasioita suostuvaisten aikuisten välillä, ja teos pitäisi sen tähden nähdä ainoastaan tällaisena. Yleensä ottaen en pidä näistä huomioista ja ne latistavat lukemista heti ensi alkuun. Ehkä kaikki eivät sitten ymmärrä ilman tällaista, ettei taideteoksessa ole kyse kiduttamiseen kehottamisesta. Ehkä kyseessä on jännitystä julkaista teos, jollaista Suomessa ei olla totuttu näkemään. En tiedä.

Mistä on sitten kyse teoksessa, joka vaatii alkutekstin ja kansiin neljään kertaan rustatun merkinnän k-18 tai vain aikuisille kera huutomerkkien? 

Zoran omistama on opintomatka orjuuteen. Kyseessä on teos vallasta, alistamisesta ja orjuuttamisesta, jonka 24 sarjakuvasivun aikana käydään läpi sama määrä oppitunteja siitä kuinka olla hyvä orja.

Kuvat ovat koko sivun kokoisia, eli yksi per sivu. Pidin tästä tavasta, sillä se toi kuvat hyvin esille ja rauhoitti kerrontaa. Jokainen sivu rakentuu musta-valko-harmaasta kuvasta, tekstiruudusta ja sivun alalaitaan kirjoitetusta oppitunnista. 1. oppitunti: ''Zora näkee kaiken. Zora tietää kaiken. Zora pääsee kaikkialle, Zora saapuu kaikkialle''.

Kuvissa Tendril onnistuu vangitsemaan aiheeseen sopivan estetiikan ja luomaan illuusion Zoran dominanssista. Siihen on käytetty useita kuvallisia keinoja, ainakin hahmojen sijoittelun avulla. Teoksen loppuun on lisätty alkuperäisiä luonnoksia vaihtoehtoisista tapahtumakuluista ja poisjätetyistä kohtauksista, ja vertaamalla niitä lopullisiin kuviin, huomaa, kuinka lopullisissa kuvissa on onnistuttu vangitsemaan voimasuhteet paremmin.  

Henkilöitä on kaksi. On dominoiva Zora ja Lindsey, joka alistuu. Näkökulma on sekä Lindseyn että Zoran, sisältäen myös yleisiä huomautuksia, joita ei voi määrittää erityisesti kummankaan hahmon omaksi.

Tarina etenee lineaarisesti alkaen siitä, kun Lindsey jää kiinni salaa masturboimisesta ja saa rangaistuksen, jota on turha yrittää välttää, sillä rangaistuksi tuleminen on aina väistämätöntä. Tätä kautta päädyin pohtimaan ylipäätänsä yhteiskuntamme rangaistuskäytäntöjä: vankila kutsuu, sakkoja tulee tai vähintäänkin seurauksena on jonkinlaista häpeää. Rangaistus on yleinen käytäntö, enkä onnistunut keksimään ihmiselämän vaihetta, johon rangaistukset eivät kuuluisi. Teoksen lukemisen myötä minulle on alkanut vähitellen hahmottua aivan uudenlaisia näkökulmia rangaistuksiin ja siihen, kuinka paljon niitä todellisuudessa käytetään. Se, että Lindseyn rangaistus ei tule tottelemattomuudesta vaan masturboimisesta, on jopa koominen muistutus siitä kuinka paljon yhteiskunnassa kontrolloidaan ihmisten seksuaalisuutta ja sen toteuttamista.

Zoran armoa kannattaa tavoitella, kun hän tarjoaa sääntöjä rikkoneelle Lindseylle orjan paikkaa. Orjuus vie ensin lyhyelle oppijaksolle kiellettyyn puutarhaan ja lopulta hitusen pidemmälle temppeliin.  Orjuuteen siirrytään rituaalin kautta, jossa muutetaan muun muassa vaatetusta. Tendrilin into käsitellä ihmisen muokkaamista asettuu hitusen uuteen valoon ja parempaan ymmärrykseen kyseisen Sarjainfon artikkelin kautta, jossa taiteilijan vastaus siihen, että häntä kiinnostavat teemat ihmisen muokkaamisesta enemmän kuin ihminen, on lyhyt ja ytimekäs joo

Teos käsittelee lukuisia kiinnostavia teemoja, jo mainittujen lisäksi myös yksityisyydestä, orjuuden vertaamisesta eläimyyteen, symboliikasta ja nautinnon tuottamisesta. Kiinnostavia ajatuskulkuja seuraa myös toteamuksesta, että olo voi olla paljaampi niukassa asussa kuin täysin alasti. Miten liitämmekään merkityksiä erilaisiin vaatetuksiin! 

Vaikka teos käsitteleekin alistumista ja orjuutta, on pohjavireenä koko ajan suostumus. Lindsey nauttii ja pohtii, miten hyvin alistuminen sopiikaan hänelle. Tällainen lähestymiskulma on ihan piristävä genren kirjoissa. 

Toisin kuin ensimmäisen Tendrilini, Painekammion, kohdalla, tässä en hetkeksikään kadottanut käsitystäni oleellisista asioista, kuten henkilöistä ja tapahtumapaikasta. Siinä mielessä Zoran omistama on helpompi luettava. Se toimii tarinallisesti vähintään yhtä hyvin, ehkä jopa paremmin. Siitä huolimatta tässäkin teoksessa riittää tutkittavaa useammallekin lukukerralle, ja monet symbolit löytyivät ja ajatukset muovautuivat vasta parin lukukerran jälkeen. 

Teoksen lopussa on luonnosten lisäksi oppitunnit ja tekstit englanniksi pienten kuvien kera. Joissain kohdin tunnelma on ihan erilainen suomenkielisessä ja englannin kielisessä tekstissä. Esimerkiksi oppitunnin 20 kohdalla englanninkielinen teksti on paljon alistavampi (''So you wanted to dress in bikini? Tough! For you, collar is more than enough!'') kun taas suomenkielinen heittäytyy riimittelevän leikkisäksi. 

Mielenkiintoiseksi muodostui myös nähdä vaihtoehtoinen loppu, joka on tunnelmaltaan aivan eri kuin lopulta valittu ja olisi muuttanut käsityksiä kerronnan sisällöstä selkeästi eri suuntaan. Olisi kivaa, jos luonnosten julkaiseminen yleistyisi muutenkin, sillä ne antavat kiinnostavan tutkailtavan lisäksi myös erilaisia näkökulmia tarinaan ja syventävät ajatuskulkuja.

LinkWithin