tiistai 24. maaliskuuta 2020

Henry Parland - Dikter

Ruotsinkielinen alkuteos (julkaistu 2018)
Kustantamo: Svenska litteratursällskapet, Appell förlag
Sivumäärä: 871
Mistä sain? Kirjamessuostos



Livet svans
som piskar solen att lysa
natt bli dag,
slänger mänskorna till jorden
sopar alla flugor från himlen,
dess evighetsrapp
låter tomheten tänka självmordstankar.



Vuonna 2018 tarttui Helsingin kirjamessuilta mukaani järkälemäinen kokoelma suomenruotsalaisen Parlandin runoutta, jota olen siitä asti lueskellut silloin tällöin. Jos silloin en tiennytkään kirjailijan tuotannosta yhtikäs mitään, on sen lyyrinen osa tullut tutuksi 871 sivun myötä. Ihme olisi, jos ei olisi tullut, sillä Dikter sisältää tämän osan tuotantoa kokonaisuudessaan. Matka Parlandin kanssa on ollut kiinnostava ja mieltä ylentävä, mutta olen kahden vaiheilla sen suhteen, ovatko runot neroutta vai jo aivan liian riisuttuja kaikessa modernistisuudessaan.

Takakansi tietää kertoa Parlandin olleen nuorin ensimmäisen sukupolven suomenruotsalaisista modernisteista. Hänen runonsa ovat vahvan tyyliteltyjä, lakonisia ja ironisia, joissa ihmistä kuvataan ulkopuolelta jonkinlaisena pintana. Teoksen alussa on monikymmensivuinen johdanto kuvituskuvineen ja loppuun sisältyy hyvin pitkä kommenttiosia, jonka mittaista en ole aiemmin missään nähnyt.

Yllättäen päällimmäisenä mieleeni on jäänyt runojen tiivis muoto, joka ei kasva pituutta eikä leveyttä suuria määriä. Yhtenä ainoista poikkeuksista on runo Ångest, joka on kaiken muun välissä hengästyttävän tiivis ja muodoltaan hämmentävän poikkeava suhteessa muuhun tuotantoon. Sen lisäksi kokoelmaan sisältyy myös venäjää (tämän olen vuosien saatossa unohtanut, mutta takakansi näin väittää) ja saksaa, muistikuvieni mukaan yksi runo on saksaksi ja muutamassa muussa jokin lause välissä. 

Parlandin lyhyt mitta onnistuu kahlitsemaan minut mukaani ja koen miellyttäviä tuntemuksia, sillä pidän erityisesti runoudesta, joka sanoo lyhyesti paljon. Siihen, kuinka sanoilla on mahdollista sanoa valtavan paljon käyttämättä romaanin verran sivuja yhteen tarinaan, sisältyy jotain kauneutta. Yltympäriinsä tilaa ottava teksti ei myöskään houkuta runojen tapauksessa lukemaan. 



När jag inte ser dig
älskar jeg dig
ser jeg dig
är jag rädd för dig
däremellan hatar jag dig



Nuoreen voimaan kirjoittaneen Veli-Matti Huhdan luennassa teos saa aivan erilaisia merkityksiä kuin omassani. Minulle, kuten uskoisin kaikkien blogiani kauemmin lukeneiden tietävän, ja minut tuntevilla ei ole piiruakaan epäilystä, kieli on kaikki kaikessa - esteettinen elämys, mielihyvän lähde, jatkuvan olemisen tyyssija. Jos kieli ei ole kunnossa, ei mikään enää onnistu pelastumaan täydeksi, jos taas kieli on juuri oikealla tavalla hiottu huippuunsa, voin antaa minkä vain löperön ja huiskaisten tehdyn taiteen anteeksi. Tietysti parhaassa tapauksessa kieli yhdistyy muuhun hienouteen, eikä tämä ole nyt kannanotto Parlandin runouteen vaan vain ihan yleinen huomautus. 

Senpä tähden Parlandkin on ensisijassa kielensä ennen kokonaisuutta. Lopulta kyse ei ole siitä, mistä Parland kirjoittaa ja kuinka se suhtautuu hänen elinaikaansa, vaan siitä millaisia sanavalintoja hän käyttää ja kuinka sanat kietoutuvat toisiinsa ja sen hetkiseen kielihistorialliseen tilaan. Sivun 477 nimetön runo saavuttaa huippunsa sen ansiosta että siinä Parland käyttää sellaisia muotoja kuin Pilsnern däremot / tycker om / de hungriga och de krapulantiska ja brödskivornas huliganer.    

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Ivar Aasen - Symra. Tvo tylfter med nya visor

Norjankielinen alkuteos (1863)
Kustantamo: bokselskap.no
Sivumäärä: 38
Mistä sain? Ilmainen e-kirja


NORDMANNEN, ensimmäinen säkeistö

Millom Bakkar og Berg ut med Havet
hever Nordmannen fenget sin Heim,
der han sjølv sine Hus uppaa deim.
Og han vandest til Vaagnad og Møda.


Kyllä, kyllä ja miljoona kyllää lisää. Itseoikeutetusti Ivar Aasen, Ørstan kasvatti ja potentiaalinen kansallistunteen herättäjä (tai sitten latistaja, mutta unhoitetaan se nyt), on runoviikkojen vuorossa. 

Heti ensi alkuun siteerattu runo Nordmannen tunnetaan paremmin ensimmäisen säkeensä perusteella nimellä Mellom bakkar og berg. Se miksi millom on tässä mellom, on ainoastaan kielihistoriallisia kommervenkkeja. Runoon on sävelletty myös melodia ja tämä laulunpätkä on joidenkin mielissä se oikea kansallislaulu. Kyseisen laulun on versioinut hienosti Marianne ja Tone Heidi Borhaug, ja se on kuunneltavissa täällä

Ivar Aasen tunnetaan norjan toisen kirjakielen, nynorskin, kehittäjänä. Symra on ensimmäinen yritys kirjoittaa runoutta tällä kirjakielellä, jota kutsuttiin aiemmin nimellä landsmål, ja näin ollen se on ensimmäinen nynorskiksi kirjoitettu runokokoelma.

1800-luvun Norjassa vallitsivat kansalliset pyrinnöt Norjan irtaannuttua Tanskasta ja saatuaan oman perustuslain vuonna 1814. Oman kirjakielen kehittäminen ja kansallisidentiteetin luominen olivat keskeisessä asemassa. Aasenin Symra on ottanut lukuisia vaikutteita kansanomaisesta kulttuurista, esimerkiksi käyttämällä Norjan kansanlaulukulttuurissa yleisiä muotoja ja mittoja, kuten nysteviä, käsittelemällä kansankulttuurille ominaisia piirteitä ja ottamalla mukaan vanhoja sananlaskuja. En ole ekspertti runomitoissa, mutta olettaisin, että runo Høgferd noudattelisi nystevin kaavaa A-A-b-b (en ole ihan varma, millainen merkitysero on isoilla ja pienillä kirjaimilla). Runon alku kuuluu:

Ald det som no skal duga, det lyter vera stort;
for upp i Høgdi vilja no alla Folk so fort.
Det teiknar til, at alle den same Hugen faa
at fara som dei store, og inkje som dei smaa.

Aasenin pyrkimyksenä oli tavoitella runojen laulettavuutta ja sitä, että ne tuntuisivat olevan ''Aalmennings Hugen''. Hän ei kuitenkaan pyrkinyt luomaan romanttisia kuvia tai kansallisromanttista tunteen nostatusta, vaan ennemminkin realistisia runoja, joissa yleinen ja eettinen korostuvat tunnelatautuneisuuden ja subjektiivisuuden sijasta (Aasentunet).

Mitä näin jälkikäteen runoja tarkastellessa tulee mieleen, ne vaikuttavat paikoitellen aika kansallisromanttisilta, jos eivät sitä aikalaisten luennassa olisi olleetkaan. Niin monessa keskeiseen asemaan nostetussa norjalaisessa ja tanskalaisessa (varmasti myös muualla, mutta tunnen näiden maiden kirjallisuusvirtaukset huomattavasti parhaiten) runossa keskitytään vuodenaikoihin, etenkin kevääseen, luonnon ihmeiden kuvailuun ja varsinkin 1800-luvun osalta Norjassa myös kuvauksiin omasta maasta.  Jo heti alkurunon jälkeen tuleva Gamle Norig, joka on merkitty ensimmäiseksi runoksi, vie varsin paatoksellisiin tunnelmiin: 

Gamle Norig, nørdst i Grendom,
er vaart eiget Ættarland.
Der er Hav, som heilt aat Endom
leikar um den lange Strand.
Der er Vikar og Votn og Øyar,
tusund Fjordar og tusund Fjell,
Snøydor, der sjeldan Snjoen tøyar,
Dalar, der Fossen diger fell.

Vähintäänkin puolet Aasenin runojen hienoudesta kiteytyy minulla niiden kieleen. Sille sisäiselle nordistilleni, jonka sydän sykkii Pohjoismaiden kulttuurille ja kielihistorialle, Aasenin lukeminen on kuin olisi karkkikaupassa ilman valinnanvaikeutta ja rajoja asettavaa budjettia. Nurkan takana tosin vaanii potentiaalinen ähky liiallisesta nautinnasta. Mietin näitä runoja lukiessani, kuinka olen kokonaisen kirjakielen alkulähteillä.

LinkWithin