keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

''Nykyään minun yhteisöni ovat pervot'': Johanna Pohtinen - Tavalliset pervot (IYK)

Suomenkielinen alkuteos (2020)
Kustantamo: -
Sivumäärä: 12
Mistä sain? Kirjailijalta ostettu

Mitä parhainta Helsinki pride -viikon alkua! Vaikka tänä kesänä pääkaupungin kadut eivät täytykään tuhansista ihmisistä, mielenosoituksen huudoista, lämpimistä jälleennäkemisistä ja sateenkaaren iloisesta väriloistosta, on silti aivan paikallaan pitää priden sanomaa yllä muodossa tai toisessa. 

Pyrkimyksenäni on esitellä yhteensä kuusi teosta viikon aikana, mutta olen hieman jäykistynyt bloggaamisen suhteen elämän vilahtaessa ohi hirmuista vauhtia. Katsotaan ja ihmetellään mihin lukemaan päästään. 

Aivan ensimmäisenä saan kunnian esitellä ihka uutta kinkykirjallisuutta, joka on julkaistu zine-muodossa ja jonka ostin suoraan kirjailijalta aihepiirin kokoelmieni jatkoksi. On aina yhtä iloista huomata uutta kinkyteemaista kulttuuria, sillä teoksia ei ole mitenkään valtavia määriä esiteltäväksi, varsinkaan, jos haluaa hieman realistisempaa kuvaa kuin markiisi de Saden sinänsä hyvin kiehtova ajatuksenjuoksu. 

Tavalliset pervot sisältää etnografisia kollaasirunoja, jotka Pohtinen on koonnut väitöstutkimuksensa aineistosta niiltä osin kuin vastaajien lupa heltisi myös taiteelliseen käyttöön. Sisältö on otettu suoraan vastaajien kirjoituksista ja enimmillään taivutuksia on hieman muokattu  ja yksittäisiä sanoja poistettu, Pohtinen kertoo alkukirjoituksessaan.

Ensimmäisenä mieleen nousi tietysti teoksen otsikon pohjalta kysymys siitä, mitä oikeastaan on olla tavallinen pervo — onhan pervo sanakirjamääritelmällisesti jotain luonnotonta, epänormaalia ja poikkeavaa. Sanatasolla otsikko luo jo kiinnostavan jännitteen, ja vaikka minulla onkin omat tulkintani tavallisesta pervoudesta, odotin innolla sitä, millainen kuva siitä piirtyy näiden pari-kuusikymppisten cis- ja transsukupuolisten ajatusten pohjalta. 

Huolimatta sanasta tavallinen, teoksen läpi kulkee koko ajan jollain tasolla jännite outouden ja tavallisuuden välillä ilman lopullista vastausta näiden väliseen rajankäyntiin. Kokemuksissa näkyi ajatus outoudesta, siitä, että pitäisi olla jotakin: Olla Nainen, Tai siitä, voiko jotakin olla kun on myös jotain toista: Voiko olla kinky ja feministi?  Voiko olla naisellinen kinky? Voiko olla hellä kinky ilman roisiutta? 

Toinen keskeinen teema on yhteisö. On ehkä lähdetty tilanteesta, jossa kinkyn kirjo on sairausluokituksissa ja on luultu olevan ainoita kaltaisia ja lopulta löydetty yhteisö, johon omia toiveita ja identiteettiä peilataan. Tai sitten ollaan oltu pervoja ihan aina, nuoruudessa löydetty nimi identiteetille etsien samalla omia tapoja ilmentää kinkyyttä. Yhteisöstä on saattanut muodostua todella tärkeä paikka, jossa voi olla mukana sillä tavalla kuin haluaa ja on mahdollista ilmentää yksityisenä ja outona pidettyä ilman kummeksuvia katseita. 

Erityisesti mieleeni jäivät säkeet 

                  kinkyt kuuluvat mielestäni kulkueeseen
                  asema ei ole sama kuin enemmistön

Se avaa ovet aiheeseen, josta minulla olisi paljonkin kipakkaa sanottavaa, sillä toivoisin pride-tapahtumien olevan vihoviimeinen paikka, joissa määriteltäisiin ulkopuolelta kenenkään oikeutta olla mukana omana itsenään ja joissa ei annettaisi jokaisen määrittää itse mikä itsessä kuuluu sateenkaaren kirjoon (enkä tietenkään tarkoita, että Senaatintorin tulisi täyttyä ruoskan iskuista, mutta ei kai muutama lippu ja keskustelutilaisuus väärin ole). Joka vuosi rustaan prideviikon kirjahaasteeseen jotain tekstintynkää myös kinkyistä teemoista ja joka vuosi käynnistyy keskustelut, joissa väitetään, etteivät kinkyt kuulu osaksi pridekulkueita ja -tapahtumia, koska pride ei ole seksiä eikä kinkyillä ole samanlaisia ongelmia kuin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä. 

Tähän keskusteluun sisältyy väitteet siitä, että kinkyys on vain seksiä ja että kinkyjä ei oikeastaan syrjitä. Kumpikin väitteistä on vääriä, todettakoon lyhyesti. Joillekuille kinky on ehkä vain seksiä, toisille taas keskeinen osa identiteettiä, joka ei lakkaa vaikka makuuhuoneen ovi sulkeutuisi.

Tavallinen pervous on moninaista. Se on rajanvetoa oudon ja arkisen, yksityisen ja julkisen välille. Se on paikkansa ja itsensä alituista löytämistä. Se on satunnainen joukko ihmisiä, joita ei yhdistä välttämättä mikään muu kuin ihmisyys ja kinkyys. ''Se on vaan osa minua'' . Ja paljon muuta.

tiistai 24. maaliskuuta 2020

Henry Parland - Dikter

Ruotsinkielinen alkuteos (julkaistu 2018)
Kustantamo: Svenska litteratursällskapet, Appell förlag
Sivumäärä: 871
Mistä sain? Kirjamessuostos



Livet svans
som piskar solen att lysa
natt bli dag,
slänger mänskorna till jorden
sopar alla flugor från himlen,
dess evighetsrapp
låter tomheten tänka självmordstankar.



Vuonna 2018 tarttui Helsingin kirjamessuilta mukaani järkälemäinen kokoelma suomenruotsalaisen Parlandin runoutta, jota olen siitä asti lueskellut silloin tällöin. Jos silloin en tiennytkään kirjailijan tuotannosta yhtikäs mitään, on sen lyyrinen osa tullut tutuksi 871 sivun myötä. Ihme olisi, jos ei olisi tullut, sillä Dikter sisältää tämän osan tuotantoa kokonaisuudessaan. Matka Parlandin kanssa on ollut kiinnostava ja mieltä ylentävä, mutta olen kahden vaiheilla sen suhteen, ovatko runot neroutta vai jo aivan liian riisuttuja kaikessa modernistisuudessaan.

Takakansi tietää kertoa Parlandin olleen nuorin ensimmäisen sukupolven suomenruotsalaisista modernisteista. Hänen runonsa ovat vahvan tyyliteltyjä, lakonisia ja ironisia, joissa ihmistä kuvataan ulkopuolelta jonkinlaisena pintana. Teoksen alussa on monikymmensivuinen johdanto kuvituskuvineen ja loppuun sisältyy hyvin pitkä kommenttiosia, jonka mittaista en ole aiemmin missään nähnyt.

Yllättäen päällimmäisenä mieleeni on jäänyt runojen tiivis muoto, joka ei kasva pituutta eikä leveyttä suuria määriä. Yhtenä ainoista poikkeuksista on runo Ångest, joka on kaiken muun välissä hengästyttävän tiivis ja muodoltaan hämmentävän poikkeava suhteessa muuhun tuotantoon. Sen lisäksi kokoelmaan sisältyy myös venäjää (tämän olen vuosien saatossa unohtanut, mutta takakansi näin väittää) ja saksaa, muistikuvieni mukaan yksi runo on saksaksi ja muutamassa muussa jokin lause välissä. 

Parlandin lyhyt mitta onnistuu kahlitsemaan minut mukaani ja koen miellyttäviä tuntemuksia, sillä pidän erityisesti runoudesta, joka sanoo lyhyesti paljon. Siihen, kuinka sanoilla on mahdollista sanoa valtavan paljon käyttämättä romaanin verran sivuja yhteen tarinaan, sisältyy jotain kauneutta. Yltympäriinsä tilaa ottava teksti ei myöskään houkuta runojen tapauksessa lukemaan. 



När jag inte ser dig
älskar jeg dig
ser jeg dig
är jag rädd för dig
däremellan hatar jag dig



Nuoreen voimaan kirjoittaneen Veli-Matti Huhdan luennassa teos saa aivan erilaisia merkityksiä kuin omassani. Minulle, kuten uskoisin kaikkien blogiani kauemmin lukeneiden tietävän, ja minut tuntevilla ei ole piiruakaan epäilystä, kieli on kaikki kaikessa - esteettinen elämys, mielihyvän lähde, jatkuvan olemisen tyyssija. Jos kieli ei ole kunnossa, ei mikään enää onnistu pelastumaan täydeksi, jos taas kieli on juuri oikealla tavalla hiottu huippuunsa, voin antaa minkä vain löperön ja huiskaisten tehdyn taiteen anteeksi. Tietysti parhaassa tapauksessa kieli yhdistyy muuhun hienouteen, eikä tämä ole nyt kannanotto Parlandin runouteen vaan vain ihan yleinen huomautus. 

Senpä tähden Parlandkin on ensisijassa kielensä ennen kokonaisuutta. Lopulta kyse ei ole siitä, mistä Parland kirjoittaa ja kuinka se suhtautuu hänen elinaikaansa, vaan siitä millaisia sanavalintoja hän käyttää ja kuinka sanat kietoutuvat toisiinsa ja sen hetkiseen kielihistorialliseen tilaan. Sivun 477 nimetön runo saavuttaa huippunsa sen ansiosta että siinä Parland käyttää sellaisia muotoja kuin Pilsnern däremot / tycker om / de hungriga och de krapulantiska ja brödskivornas huliganer.    

LinkWithin