Kansalliseeposten vuosi 2020 (osa 1/2): Kalevala

 

Puolikas vuodesta 2020 kului kansalliseeposten parissa. Koko lukuprojekti lähti oikeastaan ilmoille heittämästäni ideasta lukea viimein Kalevala kokonaan. Lopulta syntyi kahden hengen lukupiiri, jossa joka viikko sunnuntaisin soitettiin pitkä puhelu keskustellen juonenkäänteistä, epäselviksi jääneistä sanoista ja kaikesta mihin Kalevala innoitti. Ja koska lukupiirin pitäminen oli kivaa, sitä jatkettiin Heimskringlalla, eli Norjan kuningassaagoilla, joita joskus tituleerataan myös Norjan kansalliseepokseksi, vaikka teos ei sinänsä eepos olekaan.

Tartuin Kalevalaan ensimmäisen kerran noin 9-vuotiaana kun saimme koulussa valita vapaasti haluamamme kirjat lukutunnille koulukirjastosta. Minähän nappasin ylähyllyltä kansalliseepoksen ja räväytin sen pulpetille päättäväisyyttä uhkuen. Ja luin ensimmäisen sivun ja vaihdoin teoksen toiseen. Kului pari vuotta ja päätin, että nyt lopulta on Kalevalan aika: luin ääneen samalla rukkia tahdissa polkien, mutta jälleen kävi niin, että teos jäi kesken ihan alkuvaiheissa. 

Viimein tuli vuosi 2020 ja tällä kertaa aika oli otollinen, minkä lisäksi lukupiirin tuottama pieni paine kiritti lukemista. Vaikeat sanat avautuivat enemmän tai vähemmän, juonenkäänteet asettuivat järjestykseen ja runo runolta, keskustelu keskustelulta Kalevalan hienous alkoi keriytyä auki.

Oli helppoa ajatella, että Kalevala olisi niin tuttu ja lukematta läpikaluttu, ettei se tuottaisi mitään suuria elämyksiä ja uusia oivalluksia. Lukeminen olisi ensisijassa velvollisuus. Kalevala on niitä teoksia, jotka tunnetaan, mutta joita aniharva on oikeasti lukenut kokonaan. 

Siitä huolimatta, ja vaikka Googlesta hakusanalla Kalevala tulee ensimmäiseksi hakutuloksia koruista, on myös helppo sanoa eepoksen olevan rakastettu. Jos sitä ei kiinnostaisikaan lainkaan lukea ja sen kieli aiheuttaisi selkää pitkin kipitteleviä kauhunväreitä, siinä on jotain sellaista, joka saa sen pysymään vuodesta toiseen kulttuurin innoittajana, uusien tulkintojen kohteena ja ylpeyden aiheena, jota vielä näinä päivinä käännetään toisille kielille. Ehkäpä runonlaulajien tarinoiden pohjalta vapaasti Lönnrotin (ja Kullervon kertomus Europaeuksen keräämänä) muokkaama ja yhtenäistämä kertoelma saavuttaa jotain sellaista ihmisyyden perusolemuksista, että sen sisällöt ovat läpäisseet suomen ja karjalan kieliä ja kulttuureita, juurtuen jonnekin niin syvälle, ettemme aina edes hahmota, mikä kaikki on lähtöisin Kalevalasta.

Sillä yllättävän paljon oli Kalevalassa alkuperältään meille tuntematonta tuttua, joka kirvoitti oivalluksia: Ai tämäkin on Kalevalasta, enpä tiennytkään! Moneen kertaan keskustelujen aikana ihmeteltiin tuleeko tämä ja tuokin sanonta Kalevalasta ja näinkö nämä tarinat oikeasti menevät, sillä ennakko-odotuksissa ja mielikuvissa Kalevalan luuli olevan jotain mitä se ei täysin ollutkaan. Tietystä tuttuudestaan huolimatta Kalevala tarjosi eniten uutta. 

Mitä tulee velvollisuuteen ja puisevuuden luuloon, pois se Kalevalasta. 50 runoelmaa kului hujauksessa hienojen, uskomattoman jännittävien ja kiehtovien kertomusten parissa. Perusidea tuli äkkiä selväksi: mies haluaa vaimon, ihastelee ja uhoilee asettautuen tekemään vaikka minkämoisia voimainponnistuksia ja vaarallisia toimia saadakseen lopulta vaimon itselleen. Useimmiten onni ei ole kuitenkaan myötä ja kosiomatkalainen joutuu karvaasti pettymään. 

Ja oi voi kassapäät! Mikä mahtava sana, joka jäi käyttööni. Kassapäitä olikin Kalevalassa useita, pitkätukkia tuuheita kiharapäitä (Osallistuin syksyllä tutkimukseen, jossa esille tuli kuva ja kuvan alle piti kirjoittaa ensimmäisenä mieleen tullut sana. Niinpä jossain tutkijoiden keskuudessa on nyt yksi kassapääkin ihmeteltävänä). Koskettavien ja jännittävien kertomustensa ohella Kalevala tarjoaa paljon rikasta suomen kieltä, mutta jos Kalevalasta onkin jäänyt paljon elämään, niin paljon on myös hävinnyt, siten että on hieman aihetta olla kallella kypärin. Monet niin vaikuttavat kohdat, että ne oli pakko lukea muutamaan otteeseen, ovat valitettavasti suhteellisen tuntemattomia, ja lukuisat hulvattomat tai kiintoisat sanat ovat vaipuneet unholaan. 

Kalevala kuitenkin jäi ainakin piskuisen lukupiirimme kesken elämään ja vaikka aloitimme ensimmäisen rivin kesällä ja päätimme viimeisen rivin syksyllä, palaamme välillä edelleenkin vuonna 2021 keskustelemaan aiheesta tai vinkkaamaan teokseen liittyviä aiheita. Päädyin myös kuuntelemaan joulun aikoihin vaikuttavia Sibeliuksen Kalevala-teoksia. Eli kassapäät ja muut päät ylös ja Kalevalaa lukemaan, sillä se on siihen kuluvan ajan arvoista.