(vk 37, Maanantai)
JAN GUILLOU, POHJOINEN VALTAKUNTA
JAN GUILLOU, POHJOINEN VALTAKUNTA
Riket vid vägens slut (2000)
Suomennettu 2002
Kustantamo: Like
Sivumäärä: 511
Mistä sain? Kirjastosta lainattu
Ensimmäisenä tässä blogissa arvosteltuna kirjana on
Jan Guilloun Pohjoinen valtakunta, joka on ristiretkitrilogian viimeinen varsinainen
osa. Aikaisemmat osat ovat Tie Jerusalemiin ja Temppeliherra. Teos jatkaa
eteenpäin siitä mihin ensimmäinen osa jäi, joten aiemmat kirjat kannattaa lukea
ensin.
Lopulta, kahdenkymmenen pitkän vuoden jälkeen Arn
Magnusson ja Cecilia Algotsdotter ovat suorittaneet lihallisen syntinsä,
kumpikin tahollaan. Arn on taas palannut pohjoiseen ja suuntaa ensimmäisenä
kulkunsa Varnhemin luostarille, jossa hän vietti lapsuutensa. Veli Guilbertin
ilo jälleen näkemisestä oli käsinkosketeltavissa - hän kun oli luullut Arnin
kuolleen jo aikoja sitten.
Cecilia Rosa ja Cecilia Blanka, ystävykset
luostarista, ovat poimimassa kedolta kukkia. Rosan suku haluaisi hänestä
abbedissan, eihän Arnia ole näkynyt. Mutta samalla hetkellä Arn ratsastaa
näkyviin. Kuitenkin, hieman jopa yllättäen, he aivan ensimmäisenä rukoilevat
Jumalan äitiä hänen armostaan. Tästä alkaa yhteiset päivät, joskin
häävuoteeseen pääsyyn on monta mutkaa. Keskiajan maailmassa ei vielä uskottu
rakkauteen, vaan häillä yritettiin yhdistää sukuja, jotta saataisiin vältettyä
mahdolliset sodat ja suvun voimaa vahvemmaksi.
Myötäjäisinä Arnin suku antaa Forsvikin kartanon. Arn,
Cecilia ja Arnin mukana tullut veli Guilbert ja osa pyhältä maalta tutuista
henkilöhahmoista auttaa rakentamaan Folkungisuvusta voittamattoman.
Asia mikä kirjassa kuitenkin ärsytti, oli se että
Arnin sotataitoja ylistettiin liiaksi asti. Mielestäni olisi vähemmälläkin
tullut selväksi, että kaksikymmentä vuotta pyhässä maassa sotimassa on suuri
saavutus. Olisi ollut myös mukava tietää, kuinka kaikki tarinat pyhältä maalta
olivat keskiajalla tulleet pohjoisen kansan tietoon. Kuinka Arnin maine oli
kiirinyt niin kauas?
Pohjoista valtakuntaa voi hyvällä syyllä sanoa yhdeksi
parhaimmista ristiretkien kuvauksista - kuten ristiretkitrilogiaa yleensäkin.
Jouhevasti Guillou johdatteli tarinaa eteenpäin. Henkilöhahmoihin oli helppo
samaistua, oli vain pakko saada tietää mitä heille tapahtui. Sivumäärä tuntui
yht'äkkiä vähäiseltä. Suosikkihahmoikseni nousi ehdottomasti saraseenilääkärit
Ibrahim ja Jussuf, joihin tutustuttiin jo edellisessä osassa.
Suosikkihahmoikseni he nousivat Saladdinin jäätyä tarinasta pois. Heissä minua
kuitenkin miellytti se pyyteetön avuntarjonta, jonka he antoivat kaikille
sairaille, olivat he sitten muslimeja tai kristittyjä.
Minä jään kaipaamaan näitä kaikkia ihania
henkilöhahmoja, onneksi on vielä aikaa yhden kirjan verran jättää hyvästit.
Viimeisen itsenäisen osan nimi on Arnin perintö.
Kommentit
Lähetä kommentti