Kettujumala palelee, varsin onnistunut sarjakuvateos

(vk.1, lauantai)

Suomenkielinen alkuteos (2014)

Kustantamo: Suuri Kurpitsa

Sivumäärä: 74 sivua sarjakuvaa

Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Mikäli et ole vielä lukenut Kettujumala palelee-sarjakuvateosta ja aiot sen lukea, en suosittele välttämättä lukemaan tämän kirjoituksen tähtien välistä kappaletta.

Valitsin luettavaksi jälleen sarjakuvateoksen - ja yllätyin erityisen positiivisesti. Olen lueskellut silloin tällöin Kankareen pitämää sarjakuvablogia, ja kiinnostunut hänen aihepiireistään ja piirrosjäljestään. Tätä kautta päädyin lukemaan myös paksumman kirjan.

        Kettujumala palelee on tekijänsä toinen albumi ja opinnäytetyön teososuus. Netistä löytyvä tekstiosuus on mielenkiintoinen ja valaisee tarinaa aivan eri tavalla kuin minä omista lähtökohdistani käsin kykenin sarjakuvaa tulkitsemaan. Suosittelen tutustumaan. Seuraava kappale käsittelee kuitenkin omia tulkintojani teoksesta.

********

    Albumi käsittelee identiteettiongelmia, kuten ulkopuolisuuden kokemista. Lähtökohta on se, että päähenkilö, nimeä ei ole ilmaistu, löytää kettunaamarin ja asettaa sen kasvoilleen. En koe naamaria konkreettisena ja kosketeltavana niin kuin naamarit yleensä ovat, vaan keinona ilmaista ihmisen eristäytymistä. Kiinnostava tehokeino on sarjakuvan mustavalkoisuus, mutta naamari on värillinen. Valinta korostaa naamarin merkitystä sarjakuvassa ja sen punasiniset läikät nousevat erityisellä tavalla esille, tuoden vaikutelmaa naamarin erillisyydestä hahmosta. Samalla naamion perusväri on valkoinen ja muutama viiva on piirretty mustalla, joka yhdistää sen muuhun kuvitukseen ja antaa samalla vaikutelman siitä, että kettunaamio kuuluu henkilön identiteettiin. Sarjakuvassa kuvakulmia on käytetty aika perinteisellä tavalla, kuten varsinkin sivun 10 alhaalta kuvattu vihainen koira osoittaa. Tämä antaa vaikutelman koiran vallasta siinä tilanteessa. Toisaalta pari sivua myöhemmin, välikohtauksen päätyttyä, kuvakulma koiraan ja henkilöön siirretään yläviistoon. Yleensä kuvataiteissa tämä kuvaa alistuneisuutta ja antoi vaikutelman hahmojen haavoittuvaisuudesta. Hetkelliset kuvakulman muutokset ovat yllättäviä.



Kankareen piirrosjälki on yksinkertaista ja ilmavaa.

Muulloin koira on kuvattu sivulta.  Toisinaan pitkälti samanlaisten kuvien toistaminen parin ruudun ajan oli hieman turhauttavaa. Tilanteet hyppivät arkielämän tilanteiden ja vuoristomaiseman välillä. Tulkitsin vuoristomaisemat henkilön haaveiksi, mutta samalla kuvastamaan hänen sisällään vallitsevaa tyhjyyttä ja kivikkoista elämää. Mukana näissäkin tilanteissa on kettu - eläimet on selkeästi haluttu nostaa esille turvan ja läheisyyden luojina. Sivuilla 19-20 sivun 19 lumihiutaleet muuttuvat seuraavalla sivulla tyhjiksi puhekupliksi. Henkilö istuu luokkahuoneessa yksin, muut pareittain, ja puhekuplat ovat tyhjät. Jälleen on onnistuttu  lisäämään vaikutelmaa henkilön ulkopuolisuudesta. Tyhjät kuplat tuntuvat esittävän puheen merkityksettömyyttä. Sivuilla 21-23 tulee jälleen uusi tilanne, jonka tulkitsin niin, että henkilöä kysytään mukaan porukoihin, mutta hän ei halua ja keksii nopeasti tekosyyn. Sivun 23 mukaan kieltäytyminen tuottaa hänelle ahdistusta, tavalla miksi en kykene tähän. Käsitystäni naamiosta ei-konkreettisena asiana todistaa sarjakuvan keskivaiheilla lausahdus ''--haluis välttämättä käyttää tota naamaria'' ja henkilön vastaus tähän ''mitä naamaria?''. Haaveiden ja todellisuuden välillä ei ole selkeää raja-aitaa ja ne yhdistetään sarjakuvassa jouhevasti. Hetkellisesti naamio saa elämän aivan tarinan loppupuolilla. Loppu jätetään avoimeksi ja täysin lukijan tulkinnalle vapaaksi.

********

      Paljoa tekstiä ei tarinaan sisältynyt, eikä se olisi ollut tarpeen. Ensin ajattelin, että ''höh, mitä tämäkin nyt on olevinaan'', mutta kun seuraavalla lukukerralla katsoin kuvia tarkemmin, saatan todeta, että sanoja ei tarvita. Oikeastaan sanattomuus teki sarjakuvasta hieman mukavamman, kun yleensä jätän hyllyihin varsinkin ne, jotka ovat piirrokselta yksityiskohtaisia, sanoilla täyteen ahdettuja ja jotenkin ylitäysiä. En kuitenkaan voi sanoa, että olisin vieläkään täysin lämmennyt sarjakuvalle tai saavani niistä irti enemmän kuin runoista ja romaaneista, mutta sarjakuvaksi Kettujumala palelee on kelpo näyte.