keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Teatterissa Raskolnikov

Kuva: Dag Jenssen. Ladattu Det Norske Teatretin sivuilta.

Pakkasin pakaasini ja lähdin jälleen Pohjoismaa-matkailuni pariin elokuun loppupuolilla. Tarkoituksenani oli matkata ensin Osloon viikonlopuksi ajaksi ja siirtyä siitä Danskebåtenilla Pohjois-Jyllantiin.

Oslossa päädyin teatteriin. Lippu oli hankittuna jo etukäteen Raskolnikov-esitykseen, joka on oslolaisen Det Norske Teatretin ja bergeniläisen Hordaland teaterin yhteistyötä. Det Norske Teatret on nynorskteatteri virkakulttuurin ja Tanska-Norja-kielitradition kehdossa. Tiesin esityksestä etukäteen vain sen, että se kestää ehkä neljä, ehkä viisi tuntia ilman väliaikaa ja se esitetään Bergenin murteella. 


Olen neljäntoista ikäisenä lukenut Rikoksen ja rangaistuksen kahdessa päivässä ja vaikka muistikuvani sen sisällöstä ovatkin aika ylimalkaiset, teoksella on minulle erityinen merkitys. Sen tähden odotin esitykseltä paljon ja jännitin lunastaako se odotukseni. Kaikeksi onneksi näin tapahtui.  Modernisoitunakin se on uskollinen alkuperäiselle, mutta ei suora kopio. Raskolnikov yllätti, ihastutti, aiheutti kipua, jännitti, tarjosi vanhaa tuttua ja paljon uutta ja ennen kaikkea jätti lähtemättömän vaikutuksen, jonka seurauksena olen ihastuksesta ymmyrkäisenä vielä kuukauden jälkeenkin ja olisin valmis hetkenä minä hyvänä astumaan uudestaankin sen maailmaan.  

Viisituntisen esityksen aikana näyttelijät ovat lavalla ehkä kymmenen sekuntia. Raskolnikov asettuu jonnekin teatterin ja elokuvan välimaastoon. Katsojat istuvat salissa ja näyttelijät ovat jossain teatterin käytävillä, parvekkeella ja lähikadulla. Kaikki lähetetään reaaliaikaisena saliin suurelle valkokankaalle käsivarakameralla. Kyseessä ei kuitenkaan ole aivan elokuva, koska työryhmä onnistuu saamaan esitykseen tunteen siitä, että kaikki tapahtuu tässä ja nyt, aivan kuin näyttelijät olisivat ihan oikeastikin katsojien keskuudessa. 

On kiinnostavaa seurata millaista teatteria saadaan aikaiseksi sillä, että kaikki kontakti katsojien ja näyttelijöiden välillä on poistettu. Esityksessä on kuitenkin ominaisuuksia, jotka osallistavat katsojaa. Ensinnäkin katsoja saa vapaasti kävellä salissa ja hakea juotavaa. Toisaalta, kuten minä ja muutama muu tekivät, on mahdollista istua koko aika paikallaan ja tuntea kuinka istumalihakset kipeytyvät samaa tahtia päähenkilön epävarmuuden ja tuskan — tunnustaako vai eikö tunnusta murhaa — kanssa. Siinä vaiheessa kun Raskolnikov oli jo syvällä tuskansa syövereissä, olisi tehnyt mieli vain nousta ylös ja venytellä puutuneita koipiparkoja. 

Sen lisäksi näytelmän tarkkaa kestoa ei oltu kerrottu. Oli vääjäämättömästi tiedossa, että Raskolnikov murtuu ja tunnustaa tekonsa, mutta jännitys säilyi loppuun asti, sillä ei voinut olla lainkaan varma tapahtuuko tämä lähempänä neljää vai viittä tuntia. Sai olla osallisena jännityksessä ja pohtia, että nytkö se tapahtuu. 

Eikä voi jättää mainitsematta työryhmän uskomatonta fyysisesti vaativaa suoritusta. Asut vaihtuvat ja sama näyttelijä eläytyy eri rooliin niin hyvin, että en osannut näytelmän aikana edes hahmottaa näyttelijöitä olevan oikeastaan vain vähän verrattuna hahmojen määrään. Pari kertaa myös pääsi todistamaan, kuinka joku pinkoi kamera olallaan niin kovaa kuin jaloista näytti lähtevän.  

Kun Raskolnikov lopulta murtui ja tunnusti, koko sali taputti seisaaltaan ja jalat saivat kaivatun verryttelyhetken. 

*****
Dramatisointi: Tormod Skagestad
Ohjaus: Kjersti Horn
Lavastus ja puvustus: Sven Haraldsson
Äänisuunnittelija: Erik Hedin
Dramaturgia: Ingrid Weme Nilsen
Video-ohjaus: Mads Sjøgård Pettersen 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

LinkWithin