Kielipäätön opiskelee kieliä

Onko sinulla kielipäätä? Millä kielillä pystyt lukemaan kirjallisuutta? Mitä kieliä vielä haluaisit oppia? Mitä keinoja käytät oppimiseen? Vastaukset ja vinkit ovat enemmän kuin tervetulleita.

Olen saanut ehkä liki aina kuulla, että minulla ei ole kielipäätä. Tämän kuuleminen kovin monesta suusta on saanut aikaiseksi sen, että olen myös uskonut siihen hyvin vakaasti. Jonkin verran kyseinen ajatus edelleenkin hakkaa päässä silloin kun tartun uuteen kieleen. Kirjoitan juuri nyt ehkä eniten itselleni, mutta myös kaikille heille, jotka kuvittelevat, että heiltä puuttuu jokin mystinen kielenoppimisen osa aivoista.

Englanti on ollut ensimmäinen vieras kieli, jota olen varsinaisesti opiskellut. Yläasteen englannin kanssa koin monia tuskan hetkiä ja itkuja, lukion englanti meni vitosen keskiarvolla ja opettajien armopaloilla ahdistuneen vaikeasti. Oli kyllä niin hienoa, kun opettaja toi minulle kokeen arvosanalla viisi ja puoli, onnitellen kovasti, että sain lukioaikani parhaan englanninkokeen arvosanan. Uusintakoesali tuli ystäväksi.

Englanninkielen vuoksi olen saanut hyvin kiinteästi pysyvän kielitaidottoman leiman. Sitä ei ole poistanut edes se, että pystyn ymmärtämään pääpiirteitä kirjoitetusta englannista ja pystyn lukemaan kirjallisuutta neljällä kielellä. Kielen oppimisen haaveeni on kuitattu lausahduksilla 'et kuitenkaan opi', 'sinun täytyy oppia ensin englanti, vasta sitten voit opiskella muita kieliä' tai 'eihän sinua edes kielet kiinnosta'.

On suorastaan huolestuttavaa, kuinka kielitaidon kriteerinä tunnutaan pitävän nykyään sujuvaa englantia. Kiinnostava kysymys onkin se, millaista kielitaitoa pitää omata, jotta pidetään kielitaitoisena. Mahdollisimman monta? Riittävän suuria kieliä? Ihminen, joka osaa todella loistavasti oman äidinkielensä, mutta ei mitään muita kieliä, ei monen mielestä tunnu olevan kielitaitoinen, ellei äidinkieli ole englanti. Samoin käy ihmiselle, joka osaa oman äidinkielensä lisäksi jotakin pientä kieltä, jonka puhujamäärä ei ole suuri.

Olen tietoisesti vältellyt englanninkieltä niin paljon kuin mahdollista. Yksi syy siihen on se, että en nauti kielen puhumisesta, vaikka voisinkin selvitä tilanteesta sillä. Toisekseen näen huonona kehityskulkuna englannin ylivallan, joka kuihduttaa muiden kielten asemaa. Oma äidinkieli on ihmisoikeus, kulttuurin ylläpitäjä ja kokonaan oma tapansa ajatella. Monikielisyys on hyvä asia, jota liiallinen englannin ihannointi vie pois.

Suomen kielellä ei onneksi ole vielä suurta hätää, mutta kielen ylläpitäminen vaatii työtä. Ensi sijassa huolehdin suomen kielen käyttöalueen kaventumisesta akateemisessa maailmassa, tekniikassa ja mainonnassa. Lienee selvää, mitä kielelle käy, kun uusista saavutuksista ja ilmiöistä voi puhua helpommin jollakin muulla kielellä. Kirjallisuuden suhteen onneksi vielä käännetään myös englanninkielistä kirjallisuutta suomeksi. Pidän tärkeänä sitä, että luen suurilla kielillä kirjoitetut kirjat käännöksinä. Se on pieni ele sitä varten, että näytetään, kuinka käännöstyötä tarvitaan.

Sen jälkeen kun aloin tutustua pohjoissaameen, olen viimeistään ymmärtänyt, mitä tarkoittaa kielen hätä suurempien kielten puskiessa tilaa. Eräässä saksalaisessa lehdessä oli aikanaan artikkeli, jonka otsikko jäi muutama päivä sitten lähtemättömästi mieleeni jonkun siteeratessa sitä: 'Sápmelaččat leat jávkamin ja dat lea realitehta' (saamelaiset kuolevat pois, tämä on realiteetti). Sain lisäpontta opiskella pohjoissaamen. Käyttöalue kielellä on pieni, mutta niiden muutamankin sanan ja lauseen osaaminen on antanut todella paljon. Pohjoissaamen opiskelu on minulle barrikaidelle nousua kulttuurin puolesta, ihmisoikeuksien vuoksi. Kielen ylläpitäminen vie yhteiskunnan rahaa, mutta on asioita, joita ei voi mitata rahassa. Tämä on yksi niistä.

Tavoitteeni on oppia äidinkieleni lisäksi ruotsi, norja ja tanska korkealle osaamistasolle. Tämän jälkeen voisin kommunikoida suurimman osan pohjoismaalaisista äidinkielellä (noin 80% puhuu jotakin näistä kolmesta kielestä äidinkielenään). Pohjoissaamenkin haluan oppia niin hyvin kuin mahdollista. Sitten loput pohjoismaalaiset kielet, eli islannin, fäärin ja grönlannin, vähintäänkin niin, että selviän arkipäiväisistä tilanteista niillä ja pystyn lukemaan kirjoitettuja tekstejä ymmärtäen pääpiirteet sanakirjan avulla. Tällainen vaatii noin 1000 keskeisimmän sanan osaamisen. Jos aikaa ja intoa sitten lopulta riittää, voisin ehkä harkita muitakin saamelaiskieliä.

Keinoja kielen oppimiseen

Tällä kielipäättömällä on siis halu oppia kieliä. Ennen kuin kukaan kyllästyy lukemaan tekstiäni, annan vinkkini siihen, mikä on kaikkein tärkein väline kielten oppimiseen, ainakin omasta mielestäni. Frekvenssisanakirja. Kun sen tajusin, aloin oppia uutta kieltä huomattavasti vauhdikkaammin. Kun osaa kielen yleisimmät sanat, on jo pitkällä ymmärtämisen suhteen. Kyllä se kielioppi tulee sieltä perästä.

Toinen keskeinen keino on ollut lorukirjat. Tällä hetkellä olen lueskellut ruotsinkielisiä. Lorut on kirjoitettu lapsille kielen kehittämiseen ja monipuolistamiseen. Kun oppikirjat yleensä opettaa, mikä on 'puu', lorujen avulla oppii lehmuksen ja koivun, koira laajenee mäyräkoiraksi ja äänistä tulee naukumisia ja ammumisia. Isommallekin kielen oppijalla on tällaisista hyötyä. Ehkä suurin löytöni tältä saralta oli ruotsin homonyymilorut. Siinä oppii sanoille uusia merkityksiä ihan huomaamattaan, yhtäkkiä 'fil' tarkoittaakin enemmän kuin kaistaa.

Eikä sekään ole satuilua, kun sanotaan, että oppimalla yhden kielen, muidenkin oppiminen helpottuu. Nopeasti eri kielten väliltä alkaa löytää yhtäläisyyksiä. Ruotsi tuo mukanaan norjan ja tanskan. Hieman vain harjoitusta lisää, niin kielet sujuvat. Islannissa on piirteitä ainakin ruotsista ja norjasta, mutta toki paljon enemmän omaa. Islanti tuo mukanaan fäärin. Fääriin auttaa myös tanska. Toisaalta suurin osa fäärin oppimateriaaleista lienee tanskaksi. Pohjoissaamessa on piirteitä niin suomesta, ruotsista kuin norjastakin. Norjaa osaamalla pohjoissaamen oppimateriaaleja löytyy huimasti enemmän ja sanakirjat tunnistavat useampia sanoja kuin kieliparilla suomi-pohjoissaame. Grönlanti onkin sitten aika lailla oma juttunsa, mutta kyllä minä senkin kielen vielä joskus opettelen aikaisemmin mainitulle haaveilemalleni tasolle.

Ja tuo ongelma-englanti. Englannin muodostaminen on alkanut helpottua, kiitos norjan. Olen huomannut, että jos osaan lauseen norjaksi ja tiedän englannin kielen sanat, pystyn aika vaivattomasti muodostamaan lauseen, joskin joskus tulee jotain virheitä. Kun norjaksi on määräinen muoto, englanniksi tulee artikkeli the, kun on 'jeg leser' tai 'du snakker' englanti muodostuu 'I am reading' ja 'you are speaking'. Kun norjaksi on artikkeli en tai et, englanniksi tulee a tai an. Aikaisemmin puuttuvat artikkelit ja -ingit ovat alkaneet mennä paikalleen entistä paremmin. Tietysti suurin ongelma on se, että englanninkielen sanat pitäisi osata.

Tärkein keino kuitenkin on oma motivaatio ja altistuminen kielelle. Jos ei huvita opiskella, ei myöskään opi, koska ei opiskele. Sitten kun motivaatiota riittää, työmääräkin on sen mukaista. Katselen edelleenkin kateellisesti kaveriani, joka osaa niin englantia, ranskaa kuin japaniakin sanoen niiden oppimisen olevan ihan helppoa. Tai muita, joiden kielen oppiminen tuntuu olevan vain halusta kiinni. Mutta jos löytää syyn opiskella jonkin kielen ja halu on riittävän voimakas, kielipäätönkin oppii. Minä löysin syyni kulttuurin säilyttämisen lisäksi kyvystä kommunikoida missä tahansa pohjoismaassa ihmisten omalla kielellä, paikallisen kielen kyvystä avata ihmisten elämä ja kulttuuri ihan eri tavalla. Ja osin myös uuden kielen mahdollistamasta ympäröivän maailman monipuolisemmasta näkemisestä (pohjoissaamen porosanat; tuskaa opiskella, mutta poro on niiden avulla enemmän kuin sarvipäinen otus).

Hyvää juhannusta.

Glad midsommar.

God midtsommer.

God midsommer.

Buriid mihcamáraid.