lauantai 1. joulukuuta 2018

Kielipäätön opiskelee kieliä II ja Kaikilla kielillä -haasteen koonti

Kirjoittaessani puolitoista vuotta sitten postausta minusta, kielipäättömästä, opiskelemassa kieliä, en voinut kuvitella, että olisin vuodessa jo saavuttanut tuolloin määrittelemäni tavoitteet. 


Tokikaan tanskan, norjan ja ruotsin suhteen en voi elinikänäni saavuttaa tavoitettani, koska se on jotakuinkin täydellisyys, siinä mielessä missä nyt täydellisyydestä ylipäätänsä voidaan kielten suhteen puhua.


Islannin suhteen olen kääntänyt tekstejä islannista tanskaan, pitänyt esitelmän ja kirjoittanut ainekirjoitelmia. Aiheet ovat vaihdelleet maanalaisräpistä, markiisi de Saden kautta politiikkaan ja skitsofrenian ja sosiaalidemokratian ilmenemiseen erään islantilaisen kirjailijan teoksissa. 


Esseitäni varten olen lukenut jo mainittujen kielten lisäksi fäärinkielistä lähdemateriaalia, olen aloittanut kalaallisutin (grönlanti) kielisten sarjakuvien piirtämisen ja ymmärrän jo pohjoissaamen kielisistä teksteistä pääpiirteet suhteellisen vaivatta.


Kaikessa tässä hötäkässä päädyin tilanteeseen, jossa aloin passiivisesti ymmärtää lukuisia muita kieliä: meänkieltä, kveeniä, övdalskaa, gøtudanskia… Kesällä elvytin vuosien takaista arabian translitterointiharrastusta, tosin tällä kertaa kielenä on inuktitut. Kalaallisutin ansiosta huomasin ymmärtäväni translitteroidusta inuktitutista yllättävän paljon. Nyt lueskelen paria kirjaa inuktitutiksi.


Tarvitsin siis uuden tavoitteen. Nälkäni kasvoi syödessä enkä muutenkaan ollut valmis luopumaan kielistä. Määritin tavoitteeni ennemmin laajemmiksi kuin syvemmiksi, koska mahdollisimman monen kielen perustason osaaminen tukee kielipoliittisia tavoitteitani paremmin kuin harvan kielen syvällinen osaaminen. Haluan myös pysyä pohjoisessa, joten rajasin kartalta alueen Suomen ja Venäjän rajalta Luoteisterritorioihin, mutten etelämmäs tanskasta. 


Lisätyt tavoitekohdat ovat:
  • Passiivinen ymmärrys murteista tanskassa, norjassa ja ruotsissa. Ymmärrys alueen murretilanteesta. Tällä hetkellä keskeisessä asemassa opinnoissani puhekielisyys. 
  • Passiivinen ymmärrys kuolleista kielistä ja elävistä ei-valtiollisista ja ei-itsehallintoalueiden kielistä (mm. norni, kveeni, meänkieli, livvi ja ölvdalska). Tämä on aikalailla jo saavutettu. 
  • Inuktitutin translitterointi- ja lukutaito, yksinkertaiset kirjoitukset. 

Uskon, että tuossa on sopivaksi toviksi puuhattavaa. Edelleen tavoitekohdista puuttuvat muiden alueiden murteet, kaalo, suurin osa saamelaiskielistä ja muutama eskimo-aleuttilainen kieli. Näiden suhteen tarkennan sitten joskus myöhemmin, sillä en halua kerralla liian isoa palaa purtavaksi. Onhan kyseessä puhtaasti harrastus, tosin rakas sellainen, huolimatta siitä, että harrastukseen sekoittuu mukaan politiikkaa. Viittomakielten suhteen en ole edes osannut muodostaa kantaani, opiskelenko niitä vai en.

Kuva Bibbidi bobbidi book -blogista.

Bibbidi bobbidi book -blogin bloggaajat aloittivat Kaikilla kielillä -haasteen 13.3.2018. Haasteessa tarkoituksena on ollut lukea kirja kaikilla osaamillaan kielillä. Lähdin innokkaasti mukaan, sillä kuten voi jo päätellä, tykkään kielistä. Määrittelen kommenttikentässään suomen lisäksi kahdeksen kieltä, eli kaikki, joissa minulla on aktiivista kielitaitoa (nämä kahdeksan kieltä antavat pohjan kaikelle passiiviselle kielitaidolleni, eli kielille, joita ymmärrän, mutta joita en osaa kirjallisesti tai suullisesti tuottaa). 

Sanon suoraan, ettei puoli vuotta riittänyt alkuunkaan lukutahdillani kahdeksan erikielisen kirjan lukemiseen. Kun ottaa myös huomioon passiivisen kielitaidon, kielten ylläpito vaatii akrobaattisia suorituksia. Käytännössä koko elämä täytyy kuorruttaa monikieliseksi: lukea lyhyitä tekstejä, kääntää tekniset vimpaimet ja nettipalvelut eri kielille, kuunnella musiikkia jne. Tosin olen onnistunut hommassa siinä määrin hyvin, että se sujuu huomaamatta ja nautin siitä. 

Haasteajan puitteissa olen lukenut enemmän tai vähemmän ainakin seuraavilla kielillä: suomi, tanska, ruotsi, norja, englanti, islanti, fääri, kalaallisut, inuktitut, meänkieli, kveeni, pohjoissaame, gøtudansk ja norrønt. 

Varsinaisia kirjoja luin loppuun asti suomeksi, tanskaksi, ruotsiksi, norjaksi ja englanniksi. 

Haastekohdista täytin seuraavat: lue kirja suomeksi, lue kirja englanniksi, lue kirja ruotsiksi, lue jollakin muulla osaamallasi kielellä. Jos inuktitut huomioidaan, myös kohta 'lue kirja kielellä, jota et vielä osaa' täyttyi, mutta niitä kirjoja en ole ihan ehtinyt saada loppuun asti. 

Kiitos haasteesta bloggarikollegoille. Eri kielillä lukeminen jatkuu, vaikka harkitsen toiseen kertaan, lähdenkö enää mukaan tällaiseen ''kaikilla kielillä'' -haasteeseen.

*****
Kielipäättömän nimikkeen alla ei enää ilmesty postausta, joten käytän sanani hyödyksi: kielipäättömäksi leimaamista voi aiheutua vuosiksikin haittaa innostukselle, motivaatiolle ja uskolle kykyihinsä. Tämän postauksen myötä ravistan julkisesti viimeisetkin rippeet kielipäättömän leimasta harteiltani, ja totean, että kyllä niitä kieliä oppii, mutta ne vaativat työtä. Kielet ovat kivoja. 

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Pier Paolo Pasolini - Orgiat (IYK)

Orgia (1979)
Painos: 1995
Kustantamo: Like
Sivumäärä: 110
Mistä sain? Omista hyllyistä
Kääntäjä: Martti Berger



Olen itkenyt. 

Olen viettänyt illan viimeisiä tunteja, yön pimeitä hetkiä. 

Käsissäni Orgiat. Tuntenut jotakin niin syvää, etten melkein saa henkeä.

Silmäni suurentuvat, hengitys muuttuu raskaammaksi, vapisen ja vieritän muutaman kyyneleen.

Tai mitä sitä valehtelemaan, minähän itkin kaksi kertaa ihan kunnollakin. 

******

Orgioiden kanssa en ole vain lukija. Minä olen osa alistamista, itseinhoa ja minuuden hajoamista. Katson, kun Mies asettaa itseään hirsipuuhun. Haluaisin katsoa muualle, paeta liian paljasta kuvaa. Paeta tunnevyöryä, joka Orgioista valuu hitaasti päälleni mudan kaltaisesti, vähitellen peittäen minut raskaaseen massaansa. Mutta samalle se on kovin lämmintä. En voi hävitä. 

******

Katselen kesken olevaa kirjaa pöydälläni. Se tuntuu tuijottavan minua, vaativan luoksensa. 

Minä kuolin - hetki sitten. Ruumis, minun ruumiini roikkuu köydessä, kummallisesti puettuna. 

Niin, sen minä sanoin ennen kuin hirttäydyin killumaan, koristautuneena todella kuvottavalla tavalla. 

Niinpä siis: tämä mies, joka teille puhuu ja riippuu kaulastaan köyden jatkona niskaluut murtuneina ja kylmenneenä, oli kerran miekkonen, jollaisesta on tapana sanoa; olipahan mies kuten kaikki muutkin. 

Makaan sängyllä. Tarkistan, että ovet on lukittu ja verhot on kiinni. Luon oman maailman ja omat säännöt. Kehittelen pienen valtakunnan, jossa ei vallitse yhteiskunnan vaateet. Mutta kyllähän ne sittenkin ovat voimassa! Minne tahansa menenkin, en pääse pakoon osaani, joka asettaa rajoja soveliaalle elämälle. 

******
Sinä voisit olla vain kuolemani väline, et murhaajaani.

Sitten kun olisin tappanut sinut unohtaisin että kerran olit - -.

******
Miksi siis olen voinut elää rauhassa, kun maailmassa on vallinnut rauha?

Tätä Pasolini kysyy, enkä saa ajatuksiani irti. Se on kysymys, joka vaatii aikaa pohdittavakseen, enkä minä osaa vastata siihen. 

******
Ja minä kuuntelin sitä tarkkaavaisesti, haltioissani, en tosiaankaan tiennyt, että olisi mahdollista tuntea olonsa niin hyväksi pitkällään maassa kuin sätkynukke, omassa oksennuksessaan. - - Pyörryin ja oksensin, ja miten paljon rauhaa mahtuikaan oksennuksen ja kyynelten väliin!

******

Asetan itseni prosessiin, joka on jollain tavalla omaleimainen erilaisena ololle. Kysyn, tunnenko minä olevani oikeamielinen suhteessa ihmisiin, jotka ovat erilaisia suhteessa minuun. Ehkäpä minä välillä tunnen. 

 Vallan vaikutuspiirissä on siis vapautta sillä, (joka on kaikkein aidointa vapautta; samaa vapautta kuin eläimillä!) joka ei joudu olemassaolonsa kanssa vastakkain.
 

Joskus osa minuna on kova. Olen yksin. Kukaan ei puhu ja silti kuulen heistä jonkinlaisia ääniä, viestejä, joita he välittävät, tepastellessaan ympäriinsä, käyttäessään kehojaan erilaisissa asennoissa ja liikkeissä. Mutta tavoitanko minä edes koskaan toista? Voinko koskaan edes tuntea toista, kun en opi edes hahmottamaan itseäni? Ehkä en tarvitse edes ymmärrystä omasta olemassaolostani tavoittaakseni toisen tunnetilan, jos vain ymmärrän mitä yleensä ottaen on olla toinen. Hirsipuusta roikkuessa tavoittaa paremmin itsensä, kun pääsee ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Siltikin tulin tulokseen, ettei ulkopuolisen tarkkailijankaan rooli riitä tavoittamaan toista täysin, koska kun minä riipun hirsipuussani, minulla on käytössäni kaikki informaatio, jonka olen introspektiivisesti saanut. 

******

Jonain päivänä kai saavutan ison hirsipuun pikku hirsipuiden sijaan. Sidon köyden kattoon ja asetun siihen roikkumaan. Havaitsen elämäni selkeämmin kuin koskaan aikaisemmin. Elämän performatiivisuus muuttaa muotoaan.

******

Haluan siteerata kaiken. Alun. Miehen ja Naisen dialogin. Miehen monologin, joka nousee sellaisiin korkeuksiin, että se antaa loistavan loppusilauksen tälle kaikelle. 


Mies riisuutuu, paljastaa tunteensa, pukeutuu.

perjantai 23. marraskuuta 2018

Ateria (teatteri)

Kuva: Patrik Pesonius. Kuvassa Niko Saarela ja Juho Milonoff.

Kiitos Kom-teatterille lipuista.

Tää meidän maailma on ajautunut nyt tällaiseen pisteeseen. Millaiseen? En minä oikein tiedä. Jäätiköt sulavat, tuotanto tehostuu, inhimilliset arvot ovat hieman retuperällä. Kansalaisyhteiskuntaa rapautetaan, yksilö katoaa. 

Seuraan uutisia miettien Mekeä ja Koistista Ateria-näytelmässä, ja tulen entistä vakuuttuneemmaksi, että tässä on osakuva maailmastamme. 

En kykene olemaan yhdistämättä näytelmää ajankohtaiseen uutisointiin — sikakohuun, Jungle Juice Barin sotkuihin, oikeusministeri Häkkäsen lausuntoihin ja sisäministeriöön. Sisäministeriön mukaan poliisin pitäisi päästä entistä helpommin arkaluontoisiin potilastietoihin. Siis instituution, jolla ei ole edes minkäänlaista ulkopuolista, riippumatonta valvojaa. Häkkäsen lausunnot kansalaisyhteiskunnasta saavat lähes poikkeuksetta sykkeeni nousemaan. Vaatimus kolmen päivän varoajasta mielenosoituksista ilmoittamiseen on naurettavan oloinen ja vertautuu hetkessä Aterian televisionäyttöön, jossa ihmiset juoksevat mellakoimassa. Yksilöltä viedään oikeuksia ja vaikuttamismahdollisuudet ovat pahimmassa tapauksessa vain palautelaatikko, jonka viestejä kukaan ei koskaan lue. 

Me emme ole yksilöitä järjestelmän silmissä. Meke (kuvassa vasemmalla) laulaa, kuinka hän ei kuulu tänne. Koistinen taas asettaa tasapäistävän univormunsa päällensä ja huutaa sen antavan hänelle voimaa. Hampurilaisia väännetään hirveällä kiireellä, hygienia uupuu ja rakkautta tarjoaa ainoastaan pehmiskone. Ateriaan kietoutuu myös valta-analyysiä. Kukaan ei ole samanarvoinen ja hierarkisuus hiertää välejä. Yksinäisyys on käsinkosketeltavaa ja työntekijät löytävät seuraa toisistaan ehkä hieman kyseenalaisilla tavoilla. 

Näytelmä ei ole helppo lähestyttävä. Alun pelkoni päämäärättömästä koheltamisesta osoittautui vääräksi. Ateria tarjoaa paljon päänvaivaa ja tulkittavaa, jonka käsitteleminen voi vaatia pitkän ajan salista poistumisen jälkeenkin. Samalla kun nautin yhteiskunnan analyysistä, en onnistunut keksimään jokaisen kohtauksen merkitystä näytelmälle. Puolitoistatuntinen kestokin menee jaksamiskyvyn äärirajoille, ainakin, jos ei halua vain antautua kohelluksen vietäväksi. 

Käyn harvoin kulttuuritapahtumissa, varsinkaan teatterissa. Silloin kun käyn, kokeellisuus ja pienimuotoisuus kiehtovat. Ateriassa on kiinnostavia elementtejä, joissa yleisö osallistetaan näytelmään. Katsoja ei jää vain passiiviseksi lavantuijottajaksi, vaan kerrontaratkaisujen avulla hän pääsee pohtimaan myös omaa osallisuuttaan näytelmän kuvaamaan maailmaan. Tällainen ratkaisu on kiinnostava, ja olemmehan me osa maailmaa, jota Ateria käsittelee.

*****

Teksti: Okko Leo
Rooleissa: Juho Milonoff ja Niko Saarela
Ohjaus: Mika Leskinen
Lavastus: Janne Vasama
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen
Valo- ja videosuunnittelu: Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu ja musiikki: Jani Rapo
Yleisötyö: Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta Riionheimo

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Turinoita kirjamessuilta 2018 (myös grönlanniksi)


Kirjamessut oli. Ehkä hieman väsähtäneesti, mutta oli kuitenkin. Ja olihan se kivaa. Neljä päivää tarjosi kiinnostavia haastatteluja, tuttuja kasvoja, uusia tuttavuuksia, kirjalöytöjä ja kipeitä jalkoja. 

Hieman turhamaisuuttani astelen vuosi toisensa jälkeen ylpeämpänä punaisella matolla. Tuntuuhan punainen matto ylevältä. Vuosi toisensa jälkeen ymmärrän punaisen maton tarinoita hitusen paremmin, ja jopa otan niihin itsekin osaa muutenkin kuin haahuilijana. Mitä paremmin ymmärrän ja kykenen puhumaan erityisesti ruotsia, mutta myös tanskaa ja norjaa, mitä enemmän ymmärrän pohjoisen maista, sitä enemmän pääsen sisälle tähän osaan messualuetta. Tänä vuonna yksi keskustelu oli osittain norjaksi, ja siitähän minä pidin. On myönnettävä, että tämä messualue on suosikkini ja olen monesta syystä iloinen, että sellainen löytyy. 

Keskustelut tarjosivat hienoja sitaatteja, joita en valitettavasti kirjoittanut ylös. Nyt en enää niitä muista, mutta kiitokset näistä menevät Erkka Mykkäselle (Työn alla novelli) ja Pirjo Hassiselle (Mistä kirjailijat vaikenevat?). Kävin myös kuuntelemassa Susanne Ringelliä, josko romaaninsa God morgon olisi auennut paremmin, mutta näin ei käynyt. 


Saamelaiskirjailijoiden vaikuttavuudesta käytyä keskustelua en seurannut loppuun asti liiallisen väsähtämisen vuoksi, mutta tässä keskustelussa oli niin monta hyvää asiaa, että haluan antaa sille mainintansa. Alkusanat sanottiin pohjoissaameksi, englanninkielellä puhuvan sanomiset tulkattiin tiiviissä muodossa ja olipa vielä valittu taululle messujen ruotsinkielinen nimi. Hihkaisin yleisössä ymmärrettyäni saameksi käydyn osan ilman ongelmia. Parivuotinen työ on siis tuottanut jonkin verran tulosta. Mutta kuitenkin: Missä ihmeessä myytiin saamenkielistä kirjallisuutta? On toki iloinen asia, että saamelaiskirjailijat pääsivät parissa ohjelmassa lavalle, mutta yhtäkään kirjaa en löytänyt myynnistä.


Minähän en osta yhtäkään suomenkielistä kirjaa! Tällä ajatuksella lähdin kirjaetsintöihin. Toinen ajatukseni oli messubudjetin alittaminen, jotta voin myöhemmin hyvällä omatunnolla hankkia Edenborgin hamassa tulevaisuudessa ilmestyvän novellikokoelman (en malta odottaa). Suomenkielisiä kirjoja minulla on hyllyt täynnä, niitä saa kirjastolta enkä niitä tosin juuri enää lue. Tällä hetkellä arviolta 90% lukemastani on muunkielistä. Käännösmaailman hävittyä, pettymys, en onnistunut enää löytämään yhtäkään grönlanniksi julkaistua kirjaa. Siispä kiersin pisteeltä toiselle ja kyselin ''Löytyykö muilla pohjoismaisilla kielillä julkaistuja kirjoja kuin suomi ja ruotsi?'' Myytiin ei-oota. Sarjakuvat norjaksi ja tanskaksi onnistuin löytämään antikvariaattipuolelta. 


Parlandin runot ja suomenruotsin murrekirja löytyi myöskin. Vaikka tällä hetkellä mahdottomalta tuntuva tavoitteeni on oppia ymmärtämään Tanskassa puhuttavaa himmerlandskin murretta, minua kiinnostaa perehtyä näihinkin. Ehkäpä kohta hupmailen niin leveää österbotniskaa, ettei yksikään ruotsia puhuva tuttuni minua ymmärrä. 
- Ä je lett ti haald åt ha som asint jäär. 
- Kårvin har två endor, men stjäär han äv midtåpå så vaal ä fyra småå.
Boken om våra modersmål sisältää esseitä pääosin ruotsiksi, mutta myös muillakin kielillä. Se on julkaistu syntymäpäivälahjana Mikael Reuterille: ''Artikkelen nedenfor er skrevet på islandsk både fordi jeg vet at Mikael Reuter forstår islandsk og fordi jeg tror at han setter pris på det som en nordisk entusiast med interesse for språklig mangfold''. Tämä pätkä sai jo haaveilemaan, että minunkin kunniakseni joskus julkaistaisiin tekstikokoelma näin kauniilla saatesanoilla ja minun tapauksessani se toki sisältäisi kaikki mahdolliset pohjoismaiset kielet. 

Starkt te
kostar
12:50
14:—
15:—
(beroende på lokalen)
Vi betalar
12:50
14:—
15:—
(beroende på lokalen)
- Henry Parland 

Kiitos bloggaajapassista.

*****
Lukumato opiskelee grönlantia II, Kirjamessut

torstai 4. lokakuuta 2018

Ludvig Holberg - Erasmus Montanus

Tanskankielinen alkuteos (1723)
Painos: 1981
Kustantamo: Gyldendal
Sivumäärä: 68 + 75
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Erasmus Montanus, kouluttamattomien ihmisten lapsi, on hankkinut Kööpenhaminasta korkean koulutuksen, joka on sisältänyt filosofiaa, kuten logiikkaa, metafysiikkaa ja retoriikkaa. Montanus palaa synnyinsijoilleen tavaten jälleen sukulaisensa ja rakastettunsa. 

Komedian ainekset ovat kasassa kouluttamattomien ja huikentelevaisen kouluttautuneen kohdatessa jälleen toisensa. Ihmetystä ja kauhistelua herää, kun käy ilmi, että Montanus on latinalaistanut nimensä Rasmus Bergistä Erasmus Montanukseen. 


Koulutuserot välien hiertäjänä

Koulutustason periytyminen on edelleen tutkimusten aiheena, kuten myös ihmiset, jotka ovat pudonneet akateemisen ja duunarimaailman väliin löytämättä kotia oikeastaan mistään. Tarinoissa toistuu se, kuinka ihminen ei ole kunnolla sopeutunut akateemisen maailman tapoihin, mutta ei enää kuulu samalla tavalla  myöskään duunarisukuun. Ulkopuolisuutta ja sopeutumattomuutta on nähtävissä myös niissä tarinoissa, joissa duunaritaustasta tullut ihminen on löytänyt akateemisesta maailmasta itselleen kodin tai kokenut tehneensä väärän valinnan. 

Montanus on selkeästi sopeutunut akateemisiin piireihinsä, jopa niin, että on tullut ylimieliseksi. Hän tuntee olevansa liian hieno entisessä asuinpaikassaan, maanviljelijöiden ja muiden korkeakoulutuksen käymättömien ihmisten keskellä. Palaajan uudet tiedot hiertävät myös lähipiirin tunteita ja välillä itkettääkin. He eivät esimerkiksi voi millään hyväksyä, että planeettamme olisi pyöreä. Pannukakku se on, ja tämä myös Montanuksen on lopulta suostuttava myöntämään. Mielessäni kävivät Galilei ja kiista aurinkokeskisestä maailmankuvasta. Uuden maailmankuvan omaksuminen näyttäytyy suurena uhkana. En voinut olla miettimättä heitä, joille tieteen tuottama tieto on uhka, ja jotka eivät voi hyväksyä mitään omaan ajatteluunsa sopimatonta. Tällainen hyväksymättömyys tosin on kaikilla ihmisillä jossain mittakaavassa. 


Filosofian olemus

Erasmus Montanus on yksi keino etsiä vastausta filosofian olemukseen. Esittänen kysymyksen, kuka on filosofi ja mikä on filosofiaa. Vastausta tähän on etsitty lukuisten ihmisten toimesta, eikä vastaus ole lainkaan selkeä. Filosofi voi olla henkilö, joka opiskelee filosofiaa yliopistolla, mutta sen merkitystä pidetään monesti laajempana. Toisaalta filosofiksi voidaan mieltää henkilö, joka kehittää ajatteluaan ja käy väittelyitä ja keskusteluita muiden ihmisten kanssa järkipohjalta. Sitten toki on tapana sanoa, että ihmisellä on filosofia, silloin kun hän päästää suustaan jotain edes hitusen syvällisempää, näkökulmasta riippuen. Kirjakaupat ovat kelpuuttaneet filosofiahyllyihinsä, eivät suinkaan akateemista filosofiaa, vaan tarot-kortteja, elämäntapaoppaita ja enkelikirjoja — kaikkea, mikä eroaa arkiajattelusta ja tarjoaa jonkinlaista mystiikkaa, jonka kanssa en sanoisi filosofialla olevan tekemistä. Filosofian avulla voidaan tutkia mystiikkaa, mutta mystiikkaa itsessään se ei ole.

Teoksen kommentaarissa huomautetaan, että Montanus on nuori ihminen, joka kuvittelee keskustelun tarkoituksen olevan oikeassa oleminen eikä totuuden lähestyminen. Todista se! Todista se! huutelee Montanus eikä kelpuuta vastaukseksi oikeastaan mitään. Totuuden lähestyminen ja yhdessä pohtiminen on kaunis näkemys filosofian olemuksesta, mutta ei täysin kattava eikä välttämättä totuudenmukainenkaan.


Kieli identiteetin ja aseman kysymyksenä

Kiinnostavaksi näkökulmaksi nousi myös latinan asema maailman ja sivistyneistön kielenä. Nykylukijana mietin latinan ja englannin asemaa. Erasmus Montanuksessa käytetään paljon latinankielisiä lausahduksia, jotka on ainakin tässä painoksessa käännetty alaviitteisiin. Englanti on noussut maailmankieleksi hyvin nopeasti ja vaivihkaa, nyttemmin kasvattaa edelleen asemaansa selkeän englanninkielistämispolitiikan seurauksena. Toisin kuin latina taisi aikoinaan olla, englanti ei ole enää statuskysymys, sillä se ei ole vain ylemmän luokan kieli. Englanti eriarvoistaa eri tavalla: sulkemalla sitä osaamattomat ihmiset enemmän tai vähemmän ulkopuolelle. Samalla kielten käyttöalueet kaventuvat ja kieliä kuolee aikaisempaa vauhdikkaammin, mikä vähentää kulttuurien ja ajattelutapojen variaatioita ja voi tehdä ihmisistä juurettomia kielensä ja itsensä kadottaneita olioita. 

Ajatus näiden kielten asemasta ei tokikaan sisälly teokseen itseensä, vaan on omaa teoksesta noussutta pohdintaani, jota olisi kiinnostavaa jatkaa pidemmälle vertaillen kielten asemaa ja niiden aseman aiheuttamia seurauksia laajemminkin. 

******

Erasmus Montanus on täynnä tulkittavaa. Se herätti minussa enemmän vakavia ajatuksia kuin nauruntyrskähdyksiä ollakseen komedia, mutta silti Holbergin näytelmä on kiinnostavaa luettavaa. Ehkä teoksen onnistuneisuus on siinä, että hauskuuttelunsa ohessa se pistää pohtimaan vaikeitakin kysymyksiä. Ei ole yksinkertaista sanoa, kuka lopulta on naurun kohde. Lopun onnellisuuskin on näkökulmakysymys.

perjantai 28. syyskuuta 2018

Oqalogatigiinneq I - Lukumato opiskelee grönlantia

Grönlanninkielen perusteeni kaipaavat kovasti vahvistusta. Grönlanti on kovin erilainen kieli, eikä minulla ole opettajaa, joten välillä on vaikea hahmottaa kuinka kieltä käytettäisiin erilaisissa tilanteissa. Tämän tähden aloin piirrellä, ainakin pääosin Paint-ohjelman avulla, sarjakuvia. Tämä on ollut varsin hauska tapa opiskella, joten jatkanen piirtelyä vastakin. Pyrin piirtelemään kaksikielisenä grönlanniksi ja tanskaksi. 

Grønlandsk sprog er et meget anderledes sprog og jeg har ikke en lærer, så det er svært at finde ud af, hvordan man bruger sprog i forskellige situationer. Jeg burde studere mer at mine sprogkundskaber skulle være stærkere. Af denne grund begyndte jeg at tegne tegneserie, ved hjælp af Paint-programmet. Dette har været en sjov måde at studere på, så fortsætter jeg med at tegne. Hovedsageligt gør jeg på to sprog, grønlandsk og dansk.

Voit klikata kuvan suuremmaksi (ja tarvittaessa suurentaa näytön kokoa).
Du kan klikke på billedet for at forstørre (og om nødvendigt forstør skærmens størrelse).


torstai 13. syyskuuta 2018

Blogin vuosipäivät


Mikä on tärkein kirja, tärkein kulttuurikokemukseni? Merkittävien hetkien listaaminen olisi pitkä projekti, mutta vuosien saatossa kaikesta tästä massasta on hioutunut yksi henkilö — ja yksi teos — johon lähes kaiken muun voi jollain tavoin palauttaa. (Satunnaisesti arvotut lainaukset ovat Heikki Kaskimiehen suomennoksesta vuodelta 2013. Arvoin ne siksi, että haukon henkeäni jokaisen lauseen kohdalla, koska ne kaikki ovat niin hienoja.)

On tullut aika todeta, että blogini täyttää viisi vuotta. Ehkä siitä pitäisi osata sanoa jotain järkevää. Lopulta, kuinka moni asioista, joita voisin sanoa, ovat omia sanojani? Minun pitäisi kiittää ennemminkin monia henkilöitä ja hetkiä, joita olen tavannut ohimennen tai pidemmin, tai lukenut heidän kirjojaan. 


Jotkut vertaavat blogiaan lapseen. En tunne blogiani lapseksi. Ennemminkin tämä on poliittinen pamfletti, kiistatila, jossa keskeneräisen ristiriitaiset ajatukset kinastelevat keskenään ja tappelevat elintilastaan. Tämä on häväistyskirjoitus. Tämä on leikkikenttä, jossa julistavuus ei ole ongelmajätettä. Blogini on yhteiskunnallinen koelaboratoria, jossa kehittelen höpsähtäneen inehmoisen innolla utopistista radikaalia sopimuseettistä tilaa. 


Blogistani, joka oli tarkoitettu vain vuoden projektiksi, tulikin pitkälle venähtänyt harrastus. 

Rohkeuteen kasvaminen on ilmaisu, johon blogivuoteni tiivistäisin. Lukumadosta, joka luki kirjoja, joita oletti olevan ok lukea, on kasvanut ihminen, joka uskaltaa sanoa ja näyttää mitä lukemista rakastaa. 

Vuonna 2016 elin pahaa luku- ja bloggausjumin aikaa. Silloin kaikki lukeminen tuntui menettävän merkitystään. Luin, koska halusin sanoja, mutta en nauttinut oikein mistään. Ymmärsin, että se mitä halusin lukea, oli jotain täysin muuta, kuin se mitä luin.


Kirjoitin julki, että en halua minulla olevan vain kirjablogi siinä merkityksessä kuin ajattelin blogin tarkoittavan. Kyseessä olivat ensimmäiset oivallukset rohkeudesta. Minulle selvisi, että lukemisen nautinnon menettäminen oli pitkälti kiinni siitä, että yritin esittää lukijana ja persoonana jotain muuta kuin olen. 

Muistan ensimmäisen hetken, kun hain rohkeutta vaatineen kirjan hyllystä. Nappasin sen mukaani ja kiikutin hitusen vaivaantuneena kirjastotiskille. Siitä hetkestä olen siirtynyt vähitellen niin sanottuihin kovempiin aineisiin. 


Olisi ollut naiivia kuvitella, ettäkö kaikille maailman ihmisille olisivat lukemiseni ja mielipiteeni olleet sopivia, ja sitten vielä se, että kirjoitan ajatukseni julki. Välillä on käynyt mielessä, muistakin syistä, pitäisikö vain lyödä hanskat tiskiin ja tehdä päätös blogin lopettamisesta. Minähän olen jääräpää, joten en ole lähdössä yhtään minnekään. Armollinen yhteiskunta voi rakentua vain armottomalle ajattelulle, kuten Perttu Häkkinen on todennut. En lopeta tavoitteideni ajamista ja korjaamista, mutta on hyvinkin mahdollista, että tapani muuttuvat. Tällä hetkellä blogi on kuitenkin erittäin hyvä keino ajatusten julkaisualustaksi. 


Rakas, ihana IYK-listani on lukemiseni ydintä, lukuharrastukseni suola, kirsikka ja kermakakku. Jokainen kerta, kun otan käsiini listalle sopivan kirjan, röyhistän rintaani ylpeydestä, sillä olen rohjennut. Listan julkaiseminen ja kirjojen lukeminen on ollut pitkällisen pohdinnan ja häpeilyn takana. Tein linjauksen, etten yhdenkään postauksen kohdalla mainitse, että en edusta jotakin ihmisryhmää. Kuvitelkoon lukijat mitä kuvittelevat. 

Nykyisin vien minkä tahansa kirjaston tiskille ilman sen kummempaa reaktiota. Kaikki kirjat ovat yhtä avoinna julkisella paikalla. Olen löytänyt oman ääneni, alati muuttuvan, mutta pohjavireeltään saman, kirjoittajana, ihmisenä, oliona, pomppivana atomikimppuna... 

Minä nautin tästä. 

LinkWithin