torstai 30. tammikuuta 2020

Lars von Trier - Antichrist


Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana, Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä. - - Kuullessaan tästä kuningas Herodes pelästyi, ja hänen kanssaan koko Jerusalem. Hän kutsui koolle kansan ylipapit ja lainopettajat ja tiedusteli heiltä, missä messiaan oli määrä syntyä. - - tietäjät lähtivät matkaan, ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen. Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo.

Kun tarpoo luokses' kolme tietäjää itämaan, lahjoin sinut palkitaan. Kun kolme kerjäläistä saapuu, jotakuta kuolema kohtaa.  

Antichrist (2009)
Ohjaus: Lars von Trier
Näyttelijät: Willem Dafoe ja Charlotte Gainsbourg

On Händel, on suloiset sävelet, toisen ihmisen iho ja keho. On vain me kaksi, kietoutuneena kokonaisvaltaiseen syleilyyn, jossa vain hymy karehtii huulilla ja ikkunasta vihmovat kauniit talven hiutaleet. On pieni lapsi elämänsä ensiaskelilla ja pieni elämän turvaava nalle, avoin ikkuna kutsuna seikkailuun. Kivun, surun ja epätoivon miniatyyripatsaat lehahtavat kevyesti lattialle ja sitten jäljellä on enää vain hyppy tuntemattomaan. Levitetyt kädet, lähestyvä maa ja kuolema. 

Vielä viimeinen velvollisuus ja viimeinen palvelus, ruumissaatto pienen pienelle arkulle, jonka kehyksenä piirtyvät itkusta ryvettyneet kasvot, ja pian sairaalan sänky, jossa jäljellä on Naisen masennus ja pohjaton suru ja psykologi-Miehen kylmä kiinnostus. 

Kuka ei olisi koskaan tuntenut syyllisyyttä jostain oman todellisen vaikutuksen ulottumattomissa olevasta. Jossitellut tunteja ja kuukausia: mitä jos olisin... Olisinko voinut estää, muuttaa, keskeyttää, puuttua. Kenen ei olisi joskus tehnyt mieli nostaa keskisormea ja haistatella kuolemalle kovaan ääneen. 

Ehkä jossain pikkuinen piltti istuu pyhäkoulussa kuunnellen kertomuksia jumalan hyvyydestä ja kaikesta kauniista mitä tämä on saanut aikaiseksi. Ehkä jossain on jälleen maailman pahuuden äärellä seisova ja ankaran todellisuuden verhoa raottava kyynistynyt teini, joka kysyy: Jos on meillä kaikkivaltias jumala, miksi meillä on kaikki paha, jolla ei löydy syytä? Mikä on saatanan rooli maailmassa ja uskontojen syvyyksissä? 

On vain kauheutta, kauneutta, katalia kuiluja ja koloja, kiimaa ja kärsimystä. Selittämätön pahuus on osa luontoa, nautinto ja tuska ovat erottamattomia. Kun on pahaa, on yhtä lailla kauneutta, yhtä lailla maailmassa kuin Antichristissäkin.  

On olemassa tila, jossa ruumiin palaset tuntuvat olevan ytimiä myöten lillumassa, jollain selittämättömällä tavalla turvallinen, nautinnollinen ja levollinen. Sitä tilaa on vaikeaa sanallistaa: Kuvitelkaa aallokko, joka tasaisesti keinuttaa kelluvaa ihmistä, ylös ja alas aina uudestaan ja uudestaan, mutta jolla arvaamattomana on mahdollisuus muuttua pauhaavaksi ja petolliseksi; siitä huolimatta siihen luottaa. Se on tila, jossa maailman pahuus väreilee ilmassa, kutittelee ihon pintakerroksia kuin ympärille kietoutuva vesi ja jossa alla on syvyys ja mutainen pohja. Kietoo lempeään halaukseen, mutta pahuus ei pääse sisään. Pahuutta ei voi kadottaa, mutta sitä voi rajallisesti hallita, jotta se ei koskaan tavoita ruumiin sopukoita ja olo on hyvä. Tämän tilan, jota lähemmäs en sanojen kera pääse, tavoittaminen on minulle tärkeää (sen kertomiseen miksi, en ole vielä löytänyt keinoa), ja siihen on vain harvoja teitä. Sen tilan luokse löytää taiteen avulla, mutta vain harva taideteos johdattaa sinne, ja niistä jotka johdattavat, tulee rakkaimpia ja tärkeimpiä. Näiden teosten harvalukuiseen joukkoon kuuluu Antikristus.

Toimituksen huomautus: Nyt kun yritän sanoa jotain tärkeimpien elokuvien kolmikkooni kuuluvasta Antikristuksesta, en pyri enää enempää selittämään miksi se merkitsee minulle niin paljon. Jos lukija on sitä mieltä, että von Trier on sadistista roskaa, en kuitenkaan millään sanoilla voi tätä mielipidettä muuttaa. En edes koe pienintäkään tarvetta yrittää saada elokuvalle lisää katsojia, sillä inhoan sitä, että määrittelemme ulkopuolelta mitä kukakin saa tai pitäisi katsoa. Ehkä se johtuu niistä ehkä hyvää tarkoittavista kysymyksistä, miksi en vain katsoisi jotain sellaista soveliasta taidetta, mistä normaalit ihmiset pitävät (normaalilla tarkoitetaan yleensä sitä mitä toteaja katsoo). Jos haluat katsoa Larsia, annan sille kaikki suositukseni, jos taas et, suositan pysymään erossa.

Eräänä iltana tällä viikolla kun sää oli jotakuinkin sateeton, kysäisin keskusteluseuraltani kysymyksen, jota olen miettinyt vuosikausia. Se kuuluu jotakuinkin niin, että miksi pidämme von Trierin kaltaisia elokuvia sairaina, kun kuitenkin katsomme jatkuvasti paljon väkivaltaisempia tuotoksia. Miksi ihannoimme Tarua sormusten herrasta, Harry Potteria, dekkareita, joissa ihmisiä lakoaa parhaimmillaan sadoittain tantereeseen kitumaan, kun von Trieriä katsomalla mielenterveys kyseenalaistetaan? Sinä iltana kävimme äärettömän mielenkiintoisen keskustelun elokuvaväkivallasta ja sen etäännyttämisen keinoista. Jotta en äityisi nyt liian pitkäsanaiseksi, päädyn toteamaan *jatkoa seuraa*.

Kun Nainen on päässyt hieman irti itsesyytöksistään, jatkuu syyllisten etsiminen muista. Päädyttyään sairaalasta kotiin, alkaa hän syyttää lapsen isää, kuinka tämä on ottanut aina etäisyyttä muusta perheestä. Nyt kun hän oikein alkaa ajatella, on Mies ollut aina erittäin etäinen.

Lopulta mukaan astuu pelko, joka jäytää ruumista fyysisin ravistuksin ja tarpeena hakata päätä vessanpyttyyn. Psykologi-Miehellä on tähänkin aivan pätevät selitykset, kun hän latelee surun anatomiasta ja kehkeytymisestä pahemmaksi, pelkojen mukaan astumisesta ja tunteiden vaarattomuudesta. Miestä voi pitää kylmyydessään suorastaan etäännyttävänä hahmona, johon ei äkkiseltään näytä oman lapsen kuolema vaikuttavan mitenkään, mutta vähemmän kylmäkiskoista tulkintalinjaa seuraten päätyisimme ajatukseen, jossa Mies oikeastaan käsittelee suruaan kätkeytymällä ammattiroolinsa taakse, sillä elokuvan myötä katsoja saa nähdä pieniä viitteitä tunteidenkin suuntaan. Ei lie kuitenkaan mitenkään erityisen harvinaista, että suuren trauman edessä osa ihmisistä heittäytyy rationaalisuuden suojaverhon taakse.

Jos yritän tiivistää tämän erittäin syvän ja monitahoisen elokuvan muutamaan pääpiirteeseen (oikeutta tällainen ei luo tälle taidonnäytteelle, mutta tekstin tuottamisen idea kai on tiivistäminen), päädyn nyt toteamaan ensimmäisen kolmasosan elokuvasta olevan tunteiden analysointia, jossa yritetään löytää vastaus siihen mikä pelon kohde oikeastaan on. Pelko onnistutaan paikantamaan Edenin metsään, jossa perhe oli viettänyt kesäpäiviä. Mies päättääkin, että pariskunta matkustaa kohtaamaan suurimmat pelkonsa. Toinen kolmasosa terapoidaan pelkoa Edenin metsämökillä ja viimeisessä kolmasosassa päästään osaan, josta elokuva tunnutaan muistettavan ja tunnettavan, hetkeen, jossa kolme kerjäläistä (kipu, suru ja epätoivo, peura, korppi ja kettu) saapuvat ja jonkun on kuoltava. Samoin tavoin kuin kolmeen kerjäläiseen viitattiin lapsen kuoleman yhteydessä patsaiden muodossa, nyt ne ovat muuttuneet eläimiksi ja alkaa taistelu siitä kumman tulee kuolla, Miehen vai Naisen. Tässä kohtaa haluan asettua dvd:n takakansitekstin kanssa vastavirtaan, sillä en lopulta näe elokuvassa sukupuolipoliittista kysymystä.  

Tulkintani mukaan koko elokuvan syvin idea ei ole olla mahdollisimman kamalaa (julmimmat osat kestävät paljosta puheesta huolimatta vain muutamia sekunteja) ja synkkää katsottavaa tai lapsen menetys sinänsä. Merkittävämpi aihe muodostuu kysymyksestä, mitä tai ketä oikeastaan pelkäämme. Pelkoa oli lähdetty tavoittamaan Edeniin kuvitelmissa, että itse paikka on suurin pelon aiheuttaja. Naisen suurin pelko ei kuitenkaan ole Eden. Luonnon ja saatanankin johtopaikat täytyy ajan kuluessa hylätä. Von Trier osoittaa lukuisin keinoin, että pahuus löytyy luonnosta ja luonto on sekä ympärillämme että sisällämme. Se mitä luonto haluaa, on satuttaa mahdollisimman paljon ja ilman syytä. Luonto haluaa kuolemaa. Luonto ei ole vain kaikki vihreä ympärillämme, vaan myös pedoista lie suurin, ihmisluonto. Ihmisen syvyys, joka ei alistu vain luonnon selittämättömiltä vaikuttaviin, ilman selkeää paikallistettavaa syytä tapahtuviin hetkiin, vaan on halukas ja kykenevä omaan tahtoon perustuen tuhoamaan kauneuden ympäriltään. Mutta mitä me oikeastaan siis pelkäämme, jos olemme pahaa ympäröivää luontoakin pahempia? Johtopäätökseni on:

Sinä pelkäät itseäsi.


lauantai 4. tammikuuta 2020

Runohaasteen hetket ja muistelot




Blogikaveri Omppu kutsui jälleen mukaan lukemaan runoja ja minähän tietysti osallistuin, runoja kun ei voi koskaan olla liikaa. Ohjeita oli muutama:

1. Lue runoja.
2. Kirjoita tai puhu runoista.
3. Innostu runoista.
4. Vuoden lopussa tee sitaattiruno, johon nostat esiin valikoidut sitaatit etkä muuta niissä yhtään mitään etkä lisää väliin uusia sanoja. 

Olen lukenut runoja kymmenen kokoelman edestä ja olen niistä suuresti innostunut. Harmillisen harvasta silti lopulta päädyin kirjoittamaan mitään. Lundenin Det er berre eit spørsmål om tid on mahtava, mutta en vain osannut sanoa siitä mitään riittävää enkä tällä kertaa sitten yrittänytkään. Monien kohdalla kirjoittaminen vain jäi, kuten blogin kohdalla muutenkin viime vuonna. Sitaattirunon sen sijaan rustailin. Olen yllättynyt kuinka hieno siitä tuli, vaikka kyseessä onkin kolmikielinen sillisalaatti hyvin erilaisista runoteoksista. 

Koska minua hieman harmittaa, etteivät teokset ole saaneet pidempiäkin arvosteluja, otan tätä hieman takaisin ja kirjoitan lyhyet lauseen kahden mittaiset kuvaukset siitä, millaiset tunnelmat minulle on jäänyt jälkikäteen. Kuvailut kuvaavatkin siis mahdollistesti epätarkkoja muisteloita, ei välttämättä runoteosta itsessään sisältönsä puolesta. Toisaalta joskus on ehkä tärkeää tuoda esille se, mitä teos on jättänyt jälkeensä, mihin sen kanssa vietetty aika on muotoutunut jälkikäteen, eikä vain sitä mitä analyysi juuri lukuhetkellä tuottaa.



Tarjei Vesaas - Liv ved straumen

Vesaasin teoksesta muistan sen kuinka paljon ja syvästi siitä pidin. Teoksesta olen löytänyt yhden hienoimmista sitaateista koskaan: men gamle tankar blir nye og farlege i den unge vind.


Tor Jonsson - Ei dagbok for mitt hjarte

Tästä jäi mieleen jatkuva jumalasta puhuminen eikä oikeastaan mitään muuta. 











Eldrid Lunden - Det er berre eit spørsmål om tid

Todella upea runoteos, joka oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi 2019. Kuolemasta puhuttiin, kalenteriruno oli genrenä jotain uutta. Oli vaikea kirjoittaa tästä(kään) yhtään mitään, joten jätin kirjoittamatta, vaikka teos ansaitsisikin sanojen sanomisen.





Teos oli kaksijakoinen, sillä suurimmasta osasta runoja en erityisemmin pitänyt joskaan inhonnutkaan, mutta osa runoista vastaavasti oli todella upeita. 17.mai tog ('Han gjekk i tog', tarkastettuani oikean nimen) jäi jälkikäteen parhaiten mieleen: kuinka kansallispäivän kulkueeseen osallistuva huutaa apua sitä saamatta, muiden ilakoidessa ympärillä. Kuolemakuvaukset ovat hienoja.

















Inga Ravna Eira - Ii dát leat dat eana

Alkuvuodesta luin pohjoissaameksi kuvakirjan ja Eiran runoteos on elämäni toinen pohjoissaameksi luettu kirja ja ensimmäinen aikuisten teos. Teos oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi 2019. Lukeminen oli vaikeaa, sillä Eiran teos ei ole kielen puolesta mikään helppo, sillä kuten ehdokasperusteissa todetaan, se on sanastonsa puolesta ainutlaatuinen ja sisältää katoamassa olevaa ilmastoterminologiaa. Kieliä paljon opiskelleena tilasta, jossa on hukassa ymmärtämisen kanssa, on tullut varsin kotoisa eikä se enää haittaa lainkaan. Teoksen norjannos on vastikään ilmestynyt, joten ehkä luen sen ja syvennän kokemusta siitä mitä en nyt ole ymmärtänyt.











Thorkild Bjørnvig - Udvalgte digte

Valitettavasti tästä runokokoelmasta ei ole jäänyt oikeastaan mitään mieleen. Ei se huono ollut, mutta ei ehkä kovin puhuttelevakaan juuri nyt. Luin teoksen, koska siihen sisältyvä runo Anubis kuuluu tanskalaiseen kulttuurikaanoniin. 

Tom Kristensen - Mod den yderste Rand

Kristenseninkin teoksen päädyin lainaamaan kulttuurikaanonin vuoksi. Kaanoniin kuuluva runo Det er Knud som er død on muistoruno Knud Rasmunssenille. 

Per Højholt - Praksis 9

Højholtinkin pariin päädyin kuinkas muutenkaan kuin kulttuurikaanonin kautta. Praksis 9 -teoksen kaanoniin kuuluva runo Personen på toppen on ehkä vähiten oudointa Periä. 

Per Højholt - +1

Koska olin Personenia varten joutunut lainaamaan paksun Højholt-kokoelman, katsahtelin teosta muutenkin. +1 on lyhyt teos, mutta varmaan oudointa Periä ja outousastetta hilataan vielä potenssiin sata ylöspäin siitä mihin sen ehkä osaa kuvitella. Se sisältää yksittäisiä kirjaimia, kirjainrykelmiä ja ehkä silloin tällöin sanoja, peräkkäin oudoissa kuvioissa ja joskus päällekkäin niin ettei niitä pysty enää lukemaan. Kyseessä on kuin omavaltaiset toimintavaltuudet ottanut kirjoituskone. Peräkkäin asetellut sanat ovat ilman mitään selkeää merkitystä siitä miksi juuri ne on valittu. Mikään ei tarkoita mitään kokonaisuutena, jos välttämättä yksittäinkään. 

Per Højholt - Gittes monologer

Gitte kertoo vaikka mistä. Hänen täytyy saada sanansa sanottua oli kyseessä sitten sosiaalidemokratia, Tanska, vapaus, maatalouskriisi, Alpit tai kyynelkaasu. Jokainen aihe ansaitsee pitkän monologinsa. 

perjantai 3. tammikuuta 2020

Vuosi 2019


Vuosi 2019 oli kieltämättä täynnänsä kaikkea ja kuten huomata voi, ei aivan otollinen blogin kannalta. Vaivaiset viisitoista tekstiä! Olen viettänyt aikani opintojen parissa ja lukiessani koko päivän jotain tieteellistä, ei aina ensimmäisenä ole ollut mielessäni lukea vielä vähän lisää. Runot ovat olleet elämäntilanteessani tärkeitä, niin paljon kun niistä olenkin aina pitänyt. Lyhyt mitta on mahdollistanut lukemisen jatkumisen. Yksi runo bussissa istuen on nautinto, mutta pitkä romaani, jonka käänteet unohtuvat parissa viikossa kun ei kerralla ehdi lukea sivua pidemmälle, ei ole niin houkutellut. Olen siis lukenut runoja ja muuta lyhyttä eläytyen niiden maailmaan.



Ludvig Holbergin patsas Oslossa.
Vuoteen on mahtunut monenlaista kulttuuritapahtumaa, joista osasta olen kirjoitellut blogin puolelle. Päällimmäisenä jäi mieleeni hetki, jolloin istahdin lopen väsyneenä aikaisen aamuherätyksen jälkeen Det norske teatretin penkille. Olin matkannut Suomesta Osloon saman päivän aikana päästäkseni kokemaan elämäni ensimmäisen teatterinäytöksen Suomen ulkopuolella. Katsoin Raskolnikov-nimisen elokuvateatteriesityksen liki viisi tuntia paikallani tököttäen ja se oli parasta ja vaikuttavinta esitystaidetta mitä olen nähnyt. Toisaalta vuoteen kuului perinteisesti Helsingin kirjamessut ja löysin tieni myös färsaarelaisartisti Silvurdrongurin konserttiin.

Lautta kuljetti minut Oslosta Jyllantiin. Aalborgin ja Nørresundbyn väliset sillat ja Pohjois-Jyllannin maisemat muodostuivat rakkaiksi muutamassa päivässä. Rytminä oli jotakuinkin puolet päivästä kaupungin hulinassa ja puolet pöpelikköjen rauhassa maaseutua kierrellen. Tässä kaupungissa surautin ensimmäiset täydelliset tanskalaiset kurkkuärrät ja vieläpä monta peräkkäin, kuukausien harjoittelun jälkeen.
Otos Aalborgin pääkirjaston taidekirjaseinältä.
Perinteiseen tapaan katsahdan vuoden päätteeksi tilastoihin. Vaikka lukemistani en niiden perusteella ainakaan tietoisesti suunnittelekaan, on kivat nähdä mihin lukutuulet ovat kulloisenakin vuonna kuljettaneet. Tänä vuonna luin lopulta 24 kirjaa ja 1953 sivua. Kustantamojen monipuolisuus ja pienkustantamojen tarjonta on nähtävästi muodostunut tavaksi: eniten luin tosin suurkustantamo Gyldendalilta, seitsemän teosta, mutta en erotellut luvussa Tanskan ja Norjan Gyldendaleja toisistaan. Toiseksi eniten luin Bókagarðurilta, kaksi teosta. Lopuilta yhden: Davvi Girji, Aschehoug, Bokvennen, Lappi leanaráđđehus, Inhabit Media, Jippi, Pieni Karhu, Zum Teufel, Lempo, Baba books, Random House, Rabén & Sjögren, Like, Turun Sarjakuvakerho ja Noregs boklag. 

Henrik Wergelandin patsas, jonka sattumalta löytäessäni intouduin spontaanisti siteeraamaan hänen säkeitään.
Oslo rådhusin ulkoseinillä kiertää Dagfin Werenskioldin motiiveja Eddasta.
Vuosien saatossa vierailla kielillä lukemieni teosten määrä on kasvanut tasaisesti ja vuonna 2019 luin ensimmäistä kertaa enemmän jollain muulla kielellä kuin suomeksi. Tämä suunta ei näytä laantumisen merkkejä, vaikka edelleenkin nautin suomen lukemisesta ja käyttämisestä. Mielessäni ei ole esimerkiks käynyt, että kirjoittaisin blogitekstini jollakin muulla kielellä kuin suomi. 






Hyvää uutta vuotta ja hyviä lukuhetkiä kaikille täällä piipahtaville! Suuntaan katseeni pian taas uusiin kirjoihin, mutta palailen vielä edelliseen vuoteen runohaasteen koonnin kanssa.

Vuoden suosikkisitaattini on helppo valita. Se on Tarjei Vesaasin runosta Farleg vind: men gamle tankar blir nye og farlege i den unge vind.


maanantai 28. lokakuuta 2019

Viisi tarinaa Helsingin kirjamessuilta 2019




Olin messuilla bloggaajapassin kera torstain, lauantain ja sunnuntain. Suuri kiitos siitä.

Helsingin kirjamessuista on tullut vuotuinen perinteeni. Joinain vuosina messut ovat olleet kivat, vaikka ohjelmatarjonta vaisu, joinain kaikki on ollut kivaa. Tänä vuonna jo messulehteä selatessani sain huomata, että ohjelma ei ole ihan ok, vaan todella kiinnostava ja kolmen messupäivän edestä sain mahdollisuuden suunnitella menoni niin, että joka hetki tuntui kuin messut olisi tehty juuri minulle. 

Erityisen suuri kiitos tästä kuulunee Svenska litteratursällskapet i Finlandille, joka tuottaa ruotsinkielisen osion ohjelman. En tiedä ketkä kaikki epelit hääräävät taustalla, mutta ainakin he osaavat pistää parastaan siinä, ettei bloggaaja millään ehdi astua ja istua suomenkielisten lavojen äärelle. He tekevät jotain sellaista, joka pistää päivästä toiseen suhaamaan Fiskehamnenin ja Blåbärslandetin väliä (onneksi ne ovat lähekkäin!) ja välillä raapimaan päätään valinnanvaikeuden kanssa kun kummallakin lavalla olisi kiintoisa ohjelma samaan aikaan.

Kertomus 1: Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto

Aikuistenkirjallisuusehdokkaita manner-Suomesta, Ahvenanmaalta, Islannista ja Ruotsista.
Joka vuosi kohokohtana on Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaiden esiintymiset. Heidät on jaoteltu neljään ryhmään: osa aikuistenkirjallisuusehdokkaista esiintyy skandikielillä ja osa englanniksi ja lastenkirjapalkinnon suhteen menetellään samoin. Minä seuraan aina ainoastaan skandikielillä tapahtuvat esiintymiset, suurimmaksi osin kielipoliittisista syistä. Aikuistenkirjapalkintojen yhteydessä Fiskehamnen täyttyi seisomapaikkoja myöten.

Nämä keskustelut ovat erityisen mukavia, sillä silloin on mahdollista vielä enemmän odottaa palkintojuhlallisuuksien etäkatselua katseluherkkuineen ja toivoa voittoa hieman kaikille. Suosikkini tälle vuodelle on Eldrid Lunden runoteoksellaan Det er berre eit spørsmål om tid, mutta hän ei ollut esiintyjien joukossa.


Lasten- ja nuortenkirjallisuuden edustajat olivat pienemmällä lavalla. Esiintymässä olivat kirjailija ja kuvittaja Färsaarilta, ruotsalainen ja suomalainen. Olin paikalla riittävän ajoissa saadakseni istumapaikan, sillä tälläkin kertaa kaikki paikat täyttyivät. Oli kivaa huomata kuinka innokkaasti tekijät puhuivat kirjoistaan. Ja vielä parempaa oli kun Rakel Helmsdalilla oli keskustelun jälkeisessä kiireessä hieman aikaa innokkaalle fäärinopiskelijalle, joka sai vinkin sivusta, jolla on myynnissä kaikki nykypäivänä fääriksi julkaistavat kirjat (bms.fo, jos lukijoissani on fäärinjanoisia inehmoisia) ja myös tsemppitoivotukset opiskeluihin. 

Kertomus 2: Päädyin kerran Töölöön


Vaikka sanoinkin, että ruotsinkielinen ohjelma vei kaiken huomioni, päädyin yhden esityksen verran Töölö-lavalle. Tällöin, sunnuntaina, esiintyi Niillas Holmberg runokokoelmallaan Juolgevuođđu, Jalkapohja. Holmbergin kanssa pääsi syvemmälle saamelaiseen maailmankuvaan, jossa aikakäsitys on syklinen lineaarisen sijasta, mikä ilmenee monissa tilanteissa, esimerkiksi joiuissa. Hän myös nimitti monia valtakieliä päämäärien substantiivikieliksi ja saameja verbikieliksi, joissa korostuu prosessi. Matkasimme myös läpi pohdintojen saamelaisuudesta ja kielestä, luontosuhteesta ja monesta muusta teemasta. 

Kertomus 3: Uusien ajatusten kalastamista Fiskehamnenissa ja tanskaa


Kulutin paljon Fiskehamnenin penkkejä ja sohvia. Poesi för alla åldrar (alempi kuva), ympäröivää maailmaa ja paikallisidentiteettejä. Yksi kohokohdista oli ylemmän kuvan murrekeskustelu Kva sejr et?, joka toi lavalle joukon ihmisiä, joille murre merkitsee jotakin omassa elämässään ja kirjoissaan. Omissa ajatuksissani vertasin näiden ihmisten murrekäsityksiä norjalaiseen, ja huomasin moniakin eroja. Jollekulle lavalla istujista murre tuli esiin kotopuolessa, mutta lavalla istuessa sen tavoittaminen oli vaikeaa. 

Viimeistään nämä messut sinetöivät sen, että olen kuunnellut Kaj Korkea-ahoa enemmän kuin ketään muuta kirjailijaa, vaikka en ole edes lukenut häneltä yhtäkään kirjaa. Ehkä tilanne pitäisi korjata joskus. Sen lisäksi aivan sattumalta päädyin kuulemaan messujen aikana Mikael Crawfordia jopa kolmeen kertaan (Hesabo, voi suomenruotsin kommervenkkejä!), mikä lie myös yksi messuennätyksistä.  

Monikielinen keskustelu oman kielen ja kirjoittamisen 
merkityksestä, jonka aikana kuuli runoutta tataariksi.


Olen vakaasti sitä mieltä, että tanskaa ei voi koskaan olla liikaa. Näinpä kun messuohjelmassa on tanskalainen kirjailija, joka vieläpä puhuu tanskaksi, olen nuolena paikalla ja istun nakutettuna loppuun asti. Martin Glaz Serup olisi täyttänyt esiintymispersoonallaan vaikka koko messuhallin ja hänen iloisen kikattava naurunsa käänsi suupielet pakosti ylöspäin. 

Kertomus 4: Postimerkkejä


Olen käynyt myös tavalliseen tapaan kiertämässä postimerkkiosaston läpi. Vinje-merkit ovat niin hienot, että ne ilahduttivat. Niiden mukana tuli myös Noreg-merkki, jossa on syvimmällä bokmålalueella sijaitsevan Haldenin kaupungin postileima enkä mahda mitään pienelle hassulle tunteelle, kun näen Haldenin ja nynorskin parin millin päässä toisistaan, mitä en ihan heti olisi uskonut näkeväni. Ja koska pidän höpimisestä ja tärkeiden asioiden kertomisesta, oli kivaa postimerkeistä tietämättömänä saada myös mahdollisuus kertoa, miksi on merkittävää ja mahtavaa, että 1920-luvulla on lähetetty lappunen, jonka leimoissa ja tarroissa København kirjoitetaan Kjøbenhavn.

Kertomus 5: Kirjoja ostettavaksi asti


Olen erittäin iloinen kaikista niistä kirjoista, jotka raahasin kotiin eikä viiden euron hintakaan per kirja ja euron per lehti päätä huimannut. Minulla on tavoitteena löytää joka vuosi messuhallista vähintään yksi kirja, joka on julkaistu pohjoismaisella kielellä, mutta ei suomeksi tai ruotsiksi. Kun pitää silmät avoinna, tämä on aivan mahdollista. Antikvariaattiosaston keräilyrahojen ja sarjakuvien myyjä on luottokaverini tavoitteen täyttymisen suhteen, koska pisteen työntekijät tuovat paikalle aina pienen valikoiman sarjakuvia tanskaksi ja norjaksi. Tällä kertaa valikoin tanskankielisen ja Harald-sarjakuvat nynorskiksi. Kiitin heitä siitä, että mahdollistavat projektini toteutumisen jo toista vuotta peräkkäin. 

Ihan sattumalta silmiini osui myös kolme riviä, joiden kohdalla oli teksti kirjoista islanniksi, ja siellä ihan todentotta oli muutama hyllyrivi opuksia, joiden sivuilla teksti oli islanniksi eikä kyseessä ollut vain käännettyä islantilaista kirjallisuutta. Kiitin tätäkin myyjää, joka ilahtui, että kirjat kelpasivat jollekulle. Tämä oli hienoa siinäkin mielessä, että Islannissa kirjojen hinta on huimaavan korkea ja olisi vaikeaa kuvitella ostavansa sieltä neljää kirjaa yhdellä kertaa, koska halvimmatkin pokkarit näyttivät olevan samaa hintaa kuin Suomessa kovakantinen uutuus. Nämä neljä kirjaa olivat yhteensä halvempia kuin yksi runovihkonen, jonka hankin islantilaisesta kirjakaupasta työmatkani yhteydessä.

Mäkelä-Marttisen väitöskirja Timo K. Mukasta on ollut vuosia hankintalistallani ja splatterpunk-antologia muuten vain liian pitkään lainassa kirjastolta. Se on ehtaa IYK-kirjallisuutta ja oli ilo tukea pienkustantajaa, joka on julkaissut suomalaisten kirjoittamia tabuaiheisia tarinoita, joissa ei ronskeja sanoja häpeillä.

Svenska litteratursällskapetin osastolta mukaan tarttui vielä tietokirja Såret vill blöda ännu, Finland i svensk dikt 1808-1848. Myös Reinhold Enqvistin Nationalism, intolerans, språkstrid: om konsten att läras avsky ett språk och dess bärare oli mielenkiintoinen löytö. Siinä kartoitetaan muun muassa rasismin ja nationalismin rantautumista Pohjolaan ja yksikielisyyspyrkimyksiä. Tarinani on siinä mielessä perinteinen, että olen aloittanut ruotsin opiskelun koululaisena, mutta siinä mielessä harvinaisempi, että olen saanut ruotsista käyttökielen, jota rakastan. Minua hämmentää ihmisten viha ruotsinkieltä kohtaan, vaikka toisaalta tiedostan joitain syitä sen taustalla ja ymmärrän varsin hyvin, ettei kaikista kielistä yksinkertaisesti pidä. Enqvistin teos lupailee historiallista perspektiiviä aiheeseen ja sen lukemisen olen jo aloittanut.   

LinkWithin