torstai 19. heinäkuuta 2018

Kirjallisuuden yhteiskunnallisuudesta ja kirjallisuuspalkinnoista

Viimeisin kirjallisuuskeskustelu, johon olen törmännyt, käsittelee kirjallisuuden yhteiskunnallisuutta. Tästä herää ajatuksia, mutta koska jotenkuten tiedostan lukemiseni rajoittuneisuuden, haluan toimia yhtenä keskustelun välikappaleena ja mieluusti saada näkökulmia aiheeseen enemmänkin. 

Tuomas Kyrö julistaa Suomen kuvalehden kolumnissa: Taiteella voi olla tehtävä ja sillä voi olla ideologinen päämäärä. Silloin se kuuluu ongelmajätteisiin. En allekirjoita tätä lausahdusta millään keinoin. Ideologinen taide voi olla hyvää ja se voi olla jopa parempaa kuin ei-ideologinen. Kyrö jatkaa, ettei kirjan tule edistää demokratiaa vaan tarinaa, hahmojaan ja lauseitaan. 

Ehkä on hyvä tiivisti kertoa, miksi minä luen kirjoja. En lue kirjoja siksi, että ne olisivat esteettisiä, mukavia tai edes moniulotteisia. Haluan ymmärtää mitä on ihmisyys ja millainen yhteiskuntamme on. Kirjallisuuden yhteiskunnallisuus ja mahdollinen julistavuus menee esteettisten arvojen edelle kohisten. Ihan sama onko kirja kirjoitettu kuinka hyvin, jos se vain kommentoi jotain, se saa paljon anteeksi. Turhan kauniisti ja puhtaasti asetetut lauseet pudottavat mielenkiintoni äkkiä, kuten kävi Katja Kallion Yönkantajan  ja Susanne Ringellin God morgonin kanssa. Jos taas teos esimerkiksi lyö nyrkillään naamaani, ai että minä todennäköisesti olen polvillani sen edessä. 

Kyrön kanssa olen samaa mieltä ainakin siitä, että kirjallisuus auttaa ymmärryksen laajentamisessa. Jäin kuitenkin pohtimaan, mille tasolle samaistumisen kokemuksen pitäisi päätyä, mutta tähän en keksinyt edes auttavaa vastausta. Jäin myös pohtimaan, etsimmekö todella aina tukea käsityksellemme itsestämme. Kolmatta vuotta kestänyt Hitlerin Taisteluni-teoksen lukuprojekti ei juuri tue käsitystä itsestäni, jos sellaiseksi ei lasketa natsismin vastustamista. 

Tiina Raevaara kirjoittaa vastineen Kyrölle Suomen kuvalehdessä. Hän on Kyrön kanssa samaa mieltä, että kirja, josta julistus kuuluu läpi, on yleensä huono. Raevaaran esittämät kriteerit hyvin kirjoitetulle kirjalle ovat monikerroksisuus, intensiivisyys, eheys ja esteettisyys. Kokonaisuuden uhraaminen yhden asian julistamiseen estää hänen mukaansa monen kohdan toteutumisen. On rasittavaa lukea kirjaa, joka ei saa ajatuksissa kaikumaan kuin tekijänsä saarnaavan äänen.

Selkein mieleeni tuleva esimerkki Raevaaran määritelmiä vastaan on Ayn Randin Kun maailma järkkyi. Se on saarnaava, ei aina kovin intensiivinen tai eheä, esteettisyydestä ei voi puhua, romaanillisia tai filosofisia ansioita ei löydy, monikerroksisuudesta ehkä voisi väitellä. Silti kirja on upea, vaikuttava ja hyvä. Edelleen palailen siihen vähän väliä ja mieleni tekisi se joskus lukea uudemmankin kerran kokonaisuudessaan. Randin teos on juuri poliittinen ja julistava, jollainen on tässä keskustelussa lytätty ongelmajätteeksi tai vähintäänkin huonoksi kirjallisuudeksi. 

Helsingin Sanomiin haastatellut kirjailijat käsittelevät aihetta hieman monitahoisemmin. Näitä eri näkökulmia kommentoin seuraavaksi.

Onko kirjallisuutta, joka ei ole yhteiskunnallista?

On mahdollista kirjoittaa teos, jolla ei ole pinnalla olevaa ideologista päämäärää tai joka ei ole poliittinen, mutta tuijotettuani kirjahyllyjäni, mietittyäni lukemiani kirjoja ja keskusteluja kavereiden kanssa heidän lukemistaan kirjoista, en keksinyt yhtäkään teosta, joka ei olisi yhteiskunnallinen. Enemmän tai vähemmän kommentoiva voi toki olla, mutta jokainen teksti on silti ottanut jonkinlaisen aseman suhteessa yhteiskuntaan. Myös teksti, joka ei sinänsä sano mitään valtavirrasta poikkeavaa uutta asiaa, sanoo jotakin yhteiskunnasta. Vaikka ehkä on hyvä, ettei taiteella ole velvollisuutta sanoa mitään yhteiskunnasta, kyllä se silti sanoo, ihan miten päin asiaa vääntelisi. Ehkä jonkinlaisen ulkoavaruuteen gier9ignösdf-planeetalle sijoittuvan obskuurin tarinan saattaa olla mahdollista välttyä yhteiskunnallisuudelta, mutta en siltikään usko sitä, niin pitkään kuin tämäkin tarina on ihmisen tai ihmisen tekemän koneen kirjoittama. 

Kirjallisuuspalkinnoista

Keskustelun yhteydessä on nostettu esille kirjallisuuspalkinnot, koska Varjo-Nobelille määriteltiin kriteereiksi demokratian puoltaminen, empatia ja toisten kunnioitus. Helsingin sanomien artikkelin mukaan myös osassa viime vuoden Finlandia-ehdokkaista näkyi kirjallisten ansioiden (siis esteettisyys yms?) ohella yhteiskunnallisuus. 

On jotensakin selkeää, mitkä kirjallisuuden lajit eivät koskaan edes teoriassa voi päätyä Nobelin, Finlandian tai vastaavien palkintojen ehdokaslistoille. Lienee kirjoittamaton tosiasia, ettei kaikkia teoksia sinne edes lähetetä, vaan vain ne, joille ehkä on mahdollisuus menestyä, ehkä jokin yksittäinen muukin. Olen nyt lukenut ja selaillut tämän vuoden Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaita, ja ne kaikki yhtä lukuun ottamatta ovat tähän mennessä olleet surullisen vähän sanovia, vaikka kirjallisilta ansioiltaan (esteettisyys, nautittavuus) varmasti hyviä. 

Pitäisikö kirjallisuuspalkinnoissa sitten nostaa yhteiskunnallisuus keskeiseksi tekijäksi, on mielenkiintoinen kysymys, ja vastaisin, että sitä voisi painottaa aiempaa enemmän. Tosin en seuraa niin paljoa palkitsemisia, että tietäisin millä kriteerein todellisuudessa palkintoehdokkuuksia jaellaan.
*

Olen kyynistynyt nykykirjallisuutta kohtaan suurelta osin. En tosin voi laittaa kaikkea nykykirjallisuuden syyksi, koska 2000-luvulla on julkaistu vaikka kuinka paljon minusta kiinnostavaa kirjallisuutta ja vastaavasti aikaisemmilta vuosisadoilta löytyy paljon kirjallisuutta, joka lentäisi heti keskenjääneiden pinoon. Olen harmissani, koska niin pieni osa kirjallisuudesta on kantaaottavaa, poliittista ja julistavaa. Niin harva tuntuu uskaltavan ottaa ronskein sanankääntein, mutta silti hyvin argumentoiden, kantaa maailmanmenoon. Tuntuu tylsältä, koska niin moni minun mielestäni maailmanparhaastakirjallisuudesta on pohjoismaissa jäänyt pääosin yhden kustantamon tehtäväksi, ja jos tämä kustantamo lopettaisi, lukumahdollisuuteni pienentyisivät merkittävästi. Enkä ole sanomassa, että vain ja ainoastaan minun lukutottumukseni olisivat hyvää kirjallisuutta, mutta olen älähtämässä, ettei julistavaa ja ''kyseenalaista'' kirjallisuutta saa myöskään vastaavasti nimittää roskaksi. Tai siis saa, jos vain sanoo, että juuri minulle nämä kirjat ovat ongelmajätettä. 



Muotoilen loppuun jonkinlaisen tiivistävän teesin: Taide ei ole yhteiskunnasta erillinen saareke, jota voi tulkita vain esteettisestä näkökulmasta. Voimme kirjoittaa arvostelun, jossa kiinnitämme huomion vain kirjallisiin ansioihin, mutta se ei hävitä sitä, että osa kirjoittamattomasta tulkinnasta on yhteiskunnallista. Yhteiskunnallisuuden voisi lukea kirjallisiin ansioihin. On mahdollista pitää kirjallisuuden tärkeimpänä tehtävänä olla esteettistä, mutta niin kauan kuin olemme ihmisiä, taide on yhteiskunnallista. 

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Heinäkuun lukumaraton


Kirjabloggaajien kesän toinen lukumaraton järjestetään 7.7. ja totuttuun tapaan sen saa aloittaa ja lopettaa minä päivänä tahansa, kunhan osa lukemisesta menee varsinaiselle päivälle. 

Päädyin aloittamaan oman lukuhetkeni nyt lauantaina klo 14.20. Ensimmäisenä jatkan Delanyn Hoggin parissa, jota olen lukenut jo kuutisenkymmentä sivua, ja joka on klassikkohaasteen teokseni. Toisena lukuun päätyy oletettavasti Linden tämän vuotinen teos Mördarens mamma ja sen jälkeen jos aikaa ja intoa vielä riittää, jatkan jossain satunnaisessa järjestyksessä joko kirjastopinoni pienentämistä tai kurkin mitä omasta hyllystä löytyy. 

Tarkoitukseni on lähteä maratonille rennosti. Haluan antaa ennemmin yhden päivän mennä lukeminen edellä kuin että paahtaisin hikisesti koko ajan. Oli lopputulos sitten neljätoista sivua tai muutama sata, olen yhtä kaikki tyytyväinen. 

Olen maratoonannut jo monta kertaa, muutaman kerran vuodessa. Tässä ajassa on tullut kokeiltua kaikenlaisia tyylejä - kaikkea kevyistä lastenkirjoista tietokirjoihin ja vaikeakielisistä kirjoista lakikirjaan. Lakikirja lienee ikimuistoisin maratonluettavani, mutta olen viehättynyt vaikeakielisten kirjojen lukemiseen, joiden kanssa sivumäärä jää alle sataan. Valitettavasti en ole vähään aikaan löytänyt tällaista, joten maraton sellaisten parissa ei onnistu. 

Päivitän tähän postaukseen tiedot maratonin jälkeen ja mahdollisesti joitain väliaikatietoja. 

*****
Maraton on tullut päätökseensä. Se kului rennosti lukien ja muutaman tunnin tietokoneongelmia ratkoen. Päädyin hetken mielijohteesta aloittamaan Hoggin ihan kokonaan alusta ja lueskelin hitaasti, koska kyseessä on paljon ajatuksia herättävä teos. 

Parasta oli istua ulkona lämpimässä auringon paisteessa lukemassa, välillä käyden lenkillä sulattelemassa teoksen herättämiä mietteitä. Luin tunnin parin pätkissä, sillä haluan antaa tälle teokselle sen ajan minkä se vaatii, enkä lukenut enää yömyöhään silmät puoliksi kiinni, koska puoliväsynyt lukeminen ei tekisi oikeutta Hoggin hienoudelle.

Loppulukemaksi kertyi 142 sivua. 

Samuel R. Delany - Hogg (luettu osittain)

Kiitos Katriinalle lukumaratonin järjestämisestä.

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Derf Backderf - Min vän Dahmer

My friend Dahmer (2012)
Painos: 2018
Kustantamo: Kartago
Sivumäärä: 224
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Kun luen kirjoja, perustan harvemmin ajatukseni siitä ihan vain kyseiseen lukukokemukseen. Lähes poikkeuksetta luen ohessa artikkeleita tai muita tekstejä aiheeseen liittyen taustoittaakseni lukemistani enemmän. Yleensä en koe tarpeelliseksi nostaa näitä taustatekstejä esille, sillä ne eivät näy lopullisessa blogiini tulevassa tekstissä, ellen sitten suoraan siteeraa jotain. 

Tällä kertaa on toisin. Löysin tämän sarjakuvaromaanin Aftonbladetissa julkaistun Edenborgin arvion perusteella. Arvio vaikutti paljon lukemisen näkökulmaani ja on mielestäni hyvä, joten suosittelen sen lukemaan.

Voisin ehkä nostaa tähän vain saman tekstin väkivallasta, jonka kirjoitin jo Grandesin Lulún arvosteluun. Se ei kuitenkaan varmaan kertoisi riittävästi, joten liitän sen vain loppuun. Edenborg on myös kirjoittanut jo suuren osan oleellisista asioista.

Backderf kuvaa teoksessa niitä nuoruusvuosia, jotka hän vietti Dahmerin kanssa samalla luokalla (kieltäydyn käyttämästä sanaa ystävä tai luokkakaveri). Näkökulma kirjassa on selvästi Backderfin oma ja aineistoa on kerätty myös ainakin muilta luokkalaisilta ja opettajilta. 

Teoksessa on monia kohtia, joissa voin vain kysyä, että todellako Backderf on tuota mieltä. Yksi näistä, ja varmasti suurin, tulee kohdassa, jossa kerrotaan Dahmerin aloittaneen ylitsevuotavan juopottelun. Backderf vetää mutkia yksinkertaistavan suoriksi todetessaan, että Dahmerin alkoholismi johtui seksuaalisuudesta. Dahmer oli homo ja samalla hän fantasioi kuolleista ruumiista. Backderf esittää, että Dahmer oli täysin tietoinen seksuaalisuutensa sairaalloisuudesta. Voi hyvinkin olla, että fantasiat ajoivat osasyynä juopotteluun, mutta ei ole kovin uskottavaa, etteikö ulkopuolisuus, kiusaaminen ja huonot kotiolot olisivat olleet myös syitä tilanteelle. Jatkuva seksuaalisuuden sairaalloisuuden ja perverssiyden korostus on vain ärsyttävää, varsinkin kun missään vaiheessa ei paikanneta, onko tämä ''sairas'' asia Dahmerin homous vai ehkä nekrofilia. Seksuaalisten fantasioiden määritteleminen sairaiksi on minulle punainen vaate, olivat fantasiat sitten mitä tahansa. Se on kuitenkin helppo keino ulkoistaa vastuuta pois.

Backderf jakaa ihmiset epänormaaleihin ja normaaleihin. Hän itse tietysti kuuluu normaalien joukkoon Dahmerin ollessa epänormaali. Näin jälkikäteen hän on leimannut Dahmerin monsteriksi jo ennen kuin tämä oli tehnyt yhtäkään murhaa. Backderf kirjoittaa sen tyylisiä lausahduksia kuin ''den blivande seriemördaren'' ja luvun neljä nimikin on ''monstrets födelse''. Ihan kuin murhaaminen veisi ihmisyyden pois, oli teot kuinka anteeksiantamattomia tahansa. Jotenkin jatkuvasti on mustavalkoista, että ihminen on joko monsteri tai sitten 'en normal kille'. Tai kuin muka olisi paikannettavissa hetki, jolloin joku ihan yhtäkkiä vain muuttuu. 

Backderf viljelee kaikenlaisia lausahduksia, jotka herättävät minussa hämmennystä. Det är svårt att föreställa sig en mer osannolik miljö för den sjukaste seriemördaren sedan Jack the Ripper. Millähän me määrittelemme sairaimman murhaajan? Uhrien lukumäärä, ikä, tekojen raakuus? Seksi ruumiin kanssa, ruumiin syöminen? Vaiko tapaus, joka valmisti uhriensa ruumiista muun muassa huonekaluja? Han gjorde sig snart av med de sista resterna av mänsklighet. Ihmisarvo on jakamaton eikä ihmisyys lopu. 

''Kyllä me olemme kavereita'', väittää Backderf samalla kun kuvaa Dahmerin pohjatonta yksinäisyyttä. En vain ymmärrä mitä kavereita sellaiset on, jotka perustavat Dahmerin faniklubin, jossa kiusataan ja pitävät pilkkanaan tämän tapoja, joita Dahmer esittää saadakseen huomiota. 

Koko ajan Backderf sälyttää vastuuta pois itseltään, hänhän oli vain ymmärtämätön nuori, joka ei huomannut juuri mitään ja oli omatkin ongelmat. Hän esittää kysymyksen, missä kaikki aikuiset olivat. Pätevä kysymys, sillä aikuisen huoli pitäisi herätä viimeistään silloin kun nuori haisee jatkuvasti alkoholilta eikä enää koskaan käy tunneilla koulussa saati kun nuorella ei ole ystäviä. Mutta ei vastuuta voi siirtää täysin pois näiltä muilta nuorilta. Heille ei varmastikaan voi antaa tehtäväksi pelastaa toista ihmistä tai ottaa suurempaa vastuuta, mutta tilanteesta ilmoittaminen jollekulle aikuiselle ei pitäisi olla vaikeaa. Sellaista kukaan ei nähtävästi tehnyt. 

Kuten Edenborg hyvin kirjoittaa, Min vän Dahmer ilmaisee pahimpina hetkinään samaa ihmisnäkemystä kuin Dahmer kauheimpina aikoinaan: ei ihmisyyttä, ei kanssaihmisyyttä, kaikki on eläimiä tai esineitä. Sitä näkemystä ei soisi levitettävän. Vaikka en kehota siihen, että Dahmerin tekoja annettaisiin anteeksi, en kehota myöskään mihinkään tällaiseen ei-kanssaihmisyyteen.  

Olen edelleen samaa mieltä kuin mitä kirjoitin Lulún arvosteluun. 

Väkivalta on ihmisyyttä. Se on yksi syy miksi väkivallan käsitteleminen taiteen keinoin on erittäin tärkeää, ilman että teoksessa leimataan pahantekijä yksiselitteisesti epäinhimilliseksi monsteriksi. Väkivallassa ei ole kyse muukalaisista, vaikka niin tuppaamme esittämäänkin, koska sillä keinoin ulkoistetaan väkivalta ihmisyydestä. Tosiasiassa juuri sinä tai mitä voimme olla murhaajia ja raiskaajia. Se ei vaadi läpitunkevaa pahuutta, ehkä vain pienen hetken, jonka aikana muutumme hyvistä ihmisistä pahoinpitelijöiksi - lyömme toiseen ihmiseen ikuisen leiman, typistämme hänen olemassaolonsa yhteen määreeseen. Silloin meidän ei tarvitse nähdä pahaa tehneen inhimillisyyttä. Vaikka emme koskaan tekisikään mitään näin selkeää, olemme jokainen väkivallan tekijöitä, joka hetki, tässä ja nyt. Me emme puolusta kun toista ihmistä kohdellaan kaltoin. Olemme hiljaa. Vaikenemme kun toista ihmistä ajetaan ahtaalle. Sivallamme ilkeitä sanoja. Ostamme epäinhimillisesti tehtyjä tuotteita. Se ei ole niin näkyvää kuin raiskaaminen. Oikeastaan se on hyväksyttyä.  

Backderf leimasi Dahmerin koko olemuksen monsteriksi. Hän piirsi Dahmerin oudon näköiseksi, vaikka piirrosjälki olikin taidokasta läpi teoksen. Hän teki Dahmerista läpitunkevan pahan, ei nähnyt juurikaan inhimillisyyttä. Backderf oli hiljaa. 

Hiljaa kunnes hän teki Dahmerin kuoleman jälkeen tämän teoksen. 

Ehkä joku haluaa kysyä, ja kysyn myös itse itseltäni, kumpi mielestäni on pahempi: murhata seitsemäntoista ihmistä vai olla välittämättä toisen tilanteesta ja sitten kirjoittaa tällainen teos. Tähän en halua vastata, sillä en näe mitään mieltä vertailla kenenkään tekoja ihmisyyden tasolla, juridisessa mielessä keskustelu olisi ihan pätevä. 

*****
Ruotsintaja on Johan Andreasson. 

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Kaksi kirjaa kvanttimekaniikasta ja yksi fyysikon elämäkerta

En aina uskoisi, mihin päädynkään. Minun ei kuulunut lähteä lukemaan kvanttimekaniikkaa. En ole ollut innostunut fysiikasta. Lukiossakin luin vain yhden kurssin kun en ymmärtänyt mitä hauskaa on laskea kiihtyvyyksiä tai mitata fysiikan kirjan paksuutta erikoistarkalla mitalla. Sitten kun filosofian parissa alkoi tulla enenevissä määrin kvanttifysiikan käsitteistöä, päätin yrittää hieman valaista itselleni asiaa. Kaksi kirjaa, yksi kirjoittamani essee ja muutama nettisivu myöhemmin totean, että tämähän on kiinnostavaa. 

Suomenkielinen alkuteos (1991)
Painos: 1996
Sivumäärä: 190
Kustantamo: Limes ry
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Kun otamme huomioon, että olen käytännössä oppimaton fysiikassa, tämä teos meni korkealta liihotellen ylitse. Vaikka kyseessä on johdantoteos, on Cronströmin ja Montosen opus julkaistu ihmisille, joille fysiikan matemaattiset menetelmät ovat tuttuja. Teos perustuu Helsingin yliopiston teoreettisen fysiikan luentoihin tarkoituksenaan kehitellä kvanttimekaniikan teoriaa ja esitellä sen sovelluksia. 

Johdatus kvanttimekaniikkaan koostuu yhdeksästä pääluvusta, jotka käsittelevät aaltomekaniikkaa, kvanttimekaniikan rakennetta, harmonisia värähtelijöitä, kiertoa ja impulssimomentteja, liikettä keskeiskentässä, sidottujen tilojen likiarvomenetelmiä, sirontateoriaa, ajasta riippuvia ilmiöitä ja identtisiä hiukkasia. 

Ehkä teos avasi joitain asioita, mutta en kykene sitä kovin tarkasti erittelemään. Toisin kuin alempi opus, tämä kuitenkin käyttää suhteellisen vähän formaaleja kaavoja ja luottaa luonnollisen kielen käyttöön. 

Tähän kannattaa tarttua, jos on fysiikan perusteet hallussa ja riittävä pohja kvanttimekaniikan ymmärtämiseen. Filosofisesta näkökulmasta tämä itsessään ei ole kiinnostava, vaikka tarjoaakin jotain selvennystä filosofian puolella ilmeneville käsitteille. 


Suomenkielinen alkuteos (1989)
Sivumäärä: 271
Kustantamo: Suomen Fyysikkoseura
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Lahden ja Ylisen teos on minulle huomattavasti helpompi lähestyä. Se ottaa heti filosofisemman lähestymistavan. 

Tämä Johdatus kvanttimekaniikkaan ilmoittaa jo takakannessaan, että aihetta lähestytään Hilbertin avaruus -esityksen kautta. Tarkoituksena on avata kvanttimekaniikan loogis-matemaattista rakennetta. Teoksen alkupuoli käsittelee Hilbertin avaruuden operaattoriteoriaa ja jälkimmäinen Hilbertin avaruusesitystä. Tarkoituksena on tarjota oppikirja, josta on iloa ja tukea fyysikoille, matemaatikoille ja filosofeille. 

Toki tässäkin on paljon vaikeita käsitteitä ja laskukaavoja, joita en pysty ymmärtämään. Siltikin teos tarjoaa myös asiaan perehtymättömille onnistumisen iloa, minkä lasken teoksen ehdottomaksi ansioksi. Tietenkään formaaleja kaavoja ei saa pelästyä, sillä niitä on paljon ja on hyvinkin mahdollista, että jos formaali esitystapa ei ole lukijalle tuttu, ei hän saa tästä senkään vertaa irti. 

Lahti ja Ylinen onnistuivat innostamaan minutkin etsimään vaikeille käsitteille selityksiä ja perehtymään aiheeseen lisää niiltäkin kanteilta, joita kirja ei käsittele. Ehkä eniten minulle tarjosi luku X, komplementaarisuusperiaate, jonka formalismista kirjoitinkin pidemmän tekstin.  


Keskityin erityisesti komplementaarisuuden formuloimisessa yllä esitetyn lauseen todistamiseen. Kiinnostavaa, palkitsevaa, hauskaa! 

Tästä teoksesta jäi hyvä mieli ja voisin kuvitella käyttäväni jatkossakin tulevien kvanttimekaniikkaperehtymisieni tukena. 



Surely You're Joking, Mr. Feynman! (1985)
Painos: 2006
Kustantamo: Ursa
Sivumäärä: 384
Mistä sain? Sukulaiselta lainattu

Tämän teoksen olen lukenut jo muutama kuukausi sitten. Sen jälkeen se on virunut kirjapinoissani milloin pohjimmaisena ja milloin hitusen ylempänä. Teokset pinossa ovat menneet ja tulleet, mutta nyt on aika ottaa niskasta kiinni ja nostaa Feynman pinon päälle. 

Kyseessä on yhden 1900-luvun merkittävimmän fyysikon omaelämäkerrallinen teos. Teoksessa Feynman kertoo tarinoita elämästään niin tieteentekijänä kuin pilailevana ihmisenä. 

Se mitä muistan lukemisesta, on tylsyys. Teoksessa ärsytti suunnilleen kaikki enkä olisi varmaankaan lukenut alkua pidemmälle ilman ulkopuolista painostusta. 

Ensinnäkään teos ei juhli kielellisellä taidokkuudella. On aivan selvää, ettei merkittävä fyysikko ollut kirjallinen lahjakkuus. Olisin varmaan ollut iloinen, jos joku muu olisi kirjoittanut tekstit, jotka nyt tökkivät vieden suurimman osan potentiaalisesta kiinnostavuudesta pois. 

Tarinaa ei ole juurikaan toimitettu vaan koostettu ääninauhojen perusteella. Tämän toimittamattomuuden huomaa, vaikka Feynman onkin saatesanojen mukaan harjoitellut ja äänittänyt tekstinsä useita kertoja. Tällainen harjoittelu ei kuitenkaan vielä riitä, sillä kirjallinen muoto on erilainen verrattuna hyvään puheeseen. 

Feynman kertoo paljon elämästään ja välillä ihan yhtäkkiä hyppää tieteellisemmin selittämään joitain fysiikan kokeita. Tämä vaihto ei ollut hyvä valinta. En oikein saanut otetta siitä, yrittääkö teos olla vapaamuotoinen elämäkerta vai ei. Vaihto näiden kohtien välillä on jyrkkää, mikä entisestään heikentää teoksen laatua. 

Jotain hyvää ilmaistakseni, tarinoista piirtyy kuitenkin kuva Feynmanin intohimosta fysiikkaan ja ylipäätänsä tieteeseen (mihin hän ei valitettavasti laskenut humanistisia tieteitä). 

Nämä tarinat olisivat voineet olla kiinnostavia, jos vain olisivat olleet tasalaatuisempia ja laadukkaampia. 

Jotain kertoo jo se, etten kykene millään enää muistamaan miten perustelin ajatuksiani. Toki suurimmasta osasta kirjoista menettää päällimmäiset muistikuvat parin kuukauden jälkeen, mutta nyt lyö tavallista enemmän tyhjää. Jätän arvostelun sen vuoksi vain tyngäksi maininnaksi, että tällaisenkin olen lukenut. 

*****
Teoksen on suomentanut Kimmo Pietiläinen.

LinkWithin