tiistai 1. elokuuta 2017

Christine Nöstlinger - Frans og babyen

Babygeschichten vom Franz (1998)
Painos: 2006
Sivumäärä: 86
Mistä sain? Kirjaston vaihtohyllystä
 
Leseløve-sarja on suunnattu noin seitsemän vuotiaille lapsille, jotka aloittelevat itse kirjojen lukemista. Sarjan kirjoille on ominaista lyhyet lauseet ja suuri kirjaimen koko. Erilaiset kuvakieliset ilmaisutkin on jätetty pois ja muutenkin lukeminen tehty mahdollisimman yksinkertaiseksi.

Frans og babyen käsittelee vauvan tuloa perheeseen. Fransin ystävän Gabin perhe on lähiaikoina saamassa vauvan ja Gabi on aivan täpinöissään asiasta. Hän puhuu vain vauvasta, haluaa Fransin leikkivän vauvaa ja suunnittelee jo lapsen nimeä ja kärryjen väriä. Muita ärsyttää Gabin ylimenevä innostus lapsesta, ja Frans pelkää, että Gabi ei enää halua leikkiä hänen kanssa vauvan synnyttyä. Gabinkin innostus lopahtaa siinä vaiheessa kun vanhemmat ovat lähteneet synnytyssairaalaan. Hän alkaa pelätä, että vanhemmat eivät enää välitä hänestä.

Kirjan keskeiset teemat ovat uuden perheen jäsenen syntymä, sen aiheuttama kateellisuus ja sisarussuhteet. Fransin ja hänen sisaruksena Josefin avulla käsitelleen sisarussuhteita, jotka eivät aina välttämättä tunnu mukavilta, mutta sisältävät usein kuitenkin välittämistä.

Teoksen kaunis ja selkeä, Erhard Dietlin, kuvitus tukee lukemista hyvin. Yksinkertaisella viivalla piirretyt kuvat ovat värikkäitä ja niissä on ainakin minun mielestäni sopivasti katsottavaa lukemisen lomassa. Kohderyhmän mielipidettä kuvituksesta en pysty hankkimaan.

Kohderyhmään kuulumattomuuteni teki kirjan lukemisesta hieman mitäänsanomatonta, mutta välipalakirjana tämäkin toimi ihan hyvin. Jonkin verran ärsytti stereotyyppinen suhtautuminen vauvan tuloon ja hahmojen luonteisiin. Gabi esitetään ylihoivaavana kun taas Fransia ei hoivaaminen kiinnosta. Josefkin kiusaa pikkusisarustaan. Nimenomaan äiti näkyi kuvissa petaamassa sänkyjä ja silittämässä pyykkejä isien loistaen poissaolollaan kotitöistä.

Oletettavasti kohderyhmän henkilö on kirjoittanut etusivulle mielipiteensä tarinasta. Jätän omistajan nimen toki kuvan ulkopuolelle.

Löysin teoksen kirjaston vaihtohyllystä eikä minulla ole tarvetta säilöä sitä omissa hyllyissäni. Kun vastaan tulee sopiva tapa laittaa kirja eteenpäin, teen sen.

***
Teosta ei ole tietääkseni suomennettu.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Gabrielle Wittkop - Nekrofilen (klassikkohaaste ja IYK)

Le Nécrophile (1972)
Painos: 2013
Kustantamo: Vertigo förlag
Sivumäärä: 132
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Man talar om sex i alla dess former, utom en. Nekrofilin tolereras varken av makthavarna eller den upproriska ungdomen. Den nekrofila kärleken är den enda som är ren, eftersom till och med amor intellectualis, denna stora vita ros, förväntar sig att få något tillbaka. Inget gensvar till den förälskade nekrofilen, gåvan som han förvandlar sig själv till väcker ingen hänförelse.

*****
Det spelar ingen roll. Det räcker inte med att vara blygsam som jag, man måste också vara försiktig. Jag har ofta intryck av att man observerar mig, att man lurar på mig. Framför allt tjänstefolket, städerskorna, portvakterskorna, småhandlarna i kvarteret. Och polisen förstås. I synnerhet polisen.

Joskus alkuvuodesta aivan sattumalta törmäsin kirja-aiheisia nettisivuja selaillessani Wittkopin romaaniin Nekrofilen. En edes aivan tarkalleen muista kuinka se kävi, mutta tiesin heti, että kirjalla on paikkansa IYK-listallani. En tiennyt oikeastaan yhtään mitä odottaa, ja se oli jännittävää. Kun huomasin pitäväni tarinasta, mieleeni hiipi ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa häpeä. Mielessäni hakkasi, ettei tällaista kirjallisuutta saisi lukea. Mietin monesti mitä muut ajattelevat. Tällaisen teoksen arvosteluun täytyisi kirjoittaa sanat vastenmielinen, moraaliton, inhottava ja luotaantyöntävä. Mitään näistä en voi kirjoittaa, ja koska tunsin hetken häpeää, oli se vain sitä suurempi syy istuttaa takapuoli penkkiin ja lukea.

Aivan ensiksi, teos on nimensä mukaisesti tarina nekrofiilistä. Päähenkilö on pariisilainen ruumiiden rakastaja, jonka elämä pyörii päivätyönsä - antiikin - ja kuoleman ympärillä. Hän oli vasta pieni lapsi, kun ensimmäistä kertaa koskaan näki ruumiin. Kallistuessaan äitinsä ruumiin äärelle, ei hän voinut kokea surua lainkaan. Sen jälkeen päähenkilö hankkiikiin ruumiita hautausmailta jatkuvasti peläten kiinnijäämistä. Hän valmistelee ruumiit hellästi sopiviksi itse aktiin, mutta todellisuudessa seksi ei edes ole erityisen merkittävässä osassa tarinaa.

Vielä syvemmin Nekrofilen on romaani rakkaudesta. Ikuisesta puhtaasta rakkaudesta, joka ei vaadi itselleen takaisin yhtään mitään. On tosiasia, että nekrofiilimme rakkaat tulevat ja menevät vauhdikkaaseen tahtiin, mutta Wittkop onnistuu hämmentävällä tavalla kertomaan, kuinka jokainen heistä  jätti jälkensä ihan kuten kuollut tärkeä ihminen jättää eloon jääneeseen. Rakkaudesta kirja kertoo sinänsäkin, että nekrofiili ei ole itsekäs oman nautinnon tavoittelija, jota eivät pidättele minkäänlaiset moraalinormit. Hän jättää esimerkiksi lapsen rauhaan, jottei kukaan yhdistäisi häntä Gillet de Raisiin, 1400-luvulla eläneeseen ranskalaiseen sarjamurhaajaan, joka masturboi lapsiruumiidensa edessä.

Vaikka nekrofiili rakastaakin kaikkia ruumiita, jotka hän on kantanut mukanaan, taustalla vaanii koko ajan jäytävä pelko.  Milloinkaan ei voi olla varma siitä, näkeekö joku hautausmaalla kulkijan, tulevatko poliisit vastaan tai pääseekö turvallisesti kotiin asti. Nekrofiiliset teot ovat kuitenkin laittomia ja niiden tekijää voi odottaa vankilatuomio.

Romaanin läpäisevänä teemana on myös kuolema. Yksinkertaisimmillaan sen huomaa ruumiiden läsnäolosta ja niiden rupistumisesta, mutta Wittkop on onnistunut löytämään myös muita tapoja ilmentää kuolemaa ja päättymistä - joka kuitenkin on samalla aina jonkin uuden alku ja jonkin toisen asian jatko. Teos pakottaa lukijansa pohtimaan omaa suhtautumistaan kuolemaan. Sureminen ei ole ainoa tapa käsitellä asiaa. Nekrofiilille hautajaiset edustavat ruumishäitä, jonne hän menee kunnioittamaan kuollutta. Hän on kiinnostunut myös monella muulla tapaa kuolemasta.

Wittkopilla on aivan käsittämätön taito käsitellä provosoivaa aihettaan. Hän ei tuomitse päähenkilöään, eikä toisaalta sympatiseeraakaan. Vaikka aihe onkin niin vaiettu, ei kirjailija osoittele omaa rohkeuttaan, eikä kirjan sivuilta huou erikoisen aiheen osoittelu. Teos voisi periaatteessa olla kuin mikä tahansa taidokkaasti kirjoitettu rakkausromaani. Sen kieli on myös erityisen hienoa, soljuvaa ja kaunista, mikä korostaa entisestään nekrofiilin arvostusta ruumiitaan kohtaan.

Sopii miettiä, miksi teosta ei ole  juuri käännetty alkukielestä. Ruotsalainen käännös on ymmärtääkseni ensimmäinen. Aihe varmasti vaikuttaa, sillä teosta voi olla vaikea markkinoida riittävän laajalle lukijakunnalle. Ruotsissa on myös juuri tällaiseen marginaalisempaan kirjallisuuteen keskittynyt kustantamo. Se ei silti vielä selitä sitä, miksi kyseessä on juuri Ruotsi. Miksi Ruotsissa on poliittinen nuorisojärjestö, joka avoimesti kannattaa nekrofiilisen toiminnan laillistamista. Miksi juuri Ruotsissa voidaan edes keskustella aiheesta. Siihen minulla ei ole vastausta. Klassikko tämä teos kuitenkin jo on.

Tarinassa ei ole oikein samaistumispintaa, mutta se ei estä sitä, etteikö se herättäisi tunteita ja koskettaisi. Viimeisen sivun luettua minulle jäi ontto tunne. En ole edelleenkään täysin varma, mitä olen lukenut enkä ole vieläkään osannut päättää asennoitumistani kertomukseen. Silti haluaisin vielä viettää pitkään teoksen sivuilla, kuunnella mitä Wittkopilla on sanottavanaan. Aivan varma on, että teos ei jätä ketään kylmäksi. Huomaamattaan sen lukemisesta myös nauttii.

****
Teosta ei ole ainakaan vielä suomennettu. Frankin mukaan ruotsinnosta tarjotaan pääkaupunkiseudulla ja Fredrika-kirjastoilla. Näistä sen voi lainata tai pyytää tarvittaessa kaukolainaa. Kaukolainalla voi saada myös ulkomailta muutamalla muulla kielellä.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Jalkapalloa rakastavia, antifasisteja vihaavia turturduvoreita


Jag älskar dimman som släpar våt
öfver kajer och torg i natten
och lyktornas ögon, röda af gråt,
och lukten från gatan och hvisslans låt
från en spöklikt skymtande båt
ute på Mälarns vatten.

Jag älskar novemberdagens grå
förtviflan och grändens fasa,
fabrikernas hjärtan som bulta och slå
och droskan som rullar och löfven som gå
i dans kring en bänk i en vrå
med en ensam människotrasa.

- Bo Bergman (1869 - 1967), Stadsbarn

Naakka Sigtunassa.

Runo on osa hiljalleen etenevää Svensk Poesi -kokoelmaa, jonka 1072:lle sivulle on kerätty ruotsinkielistä runoutta aina riimukirjoituksista digitaaliseen runouteen, piirtäen kuvaa ruotsalaisuudesta monien satojen vuosien ajalta. Hahmottaen rakkausrunoutta ja luontokokemuksia niin kaikkien tuntemista hengentuotteista jo unohduksiin painuneisiin säkeistöihin.

Miksi valitsin alkuun juuri Stadsbarnin, on se, että se on yksi suosikkirunoistani, eikä vain pelkästään Svensk Poesin sivuilta. Pidän sen tunnelmasta ja sanojen tunnusta suussa. Ja vaikka nyt ei olekaan marraskuu eikä harmaa sää, runo tavoittaa jollakin tavoin jotain viime päivistäni.

Viime viikolla pakkasin pakaasini ja suuntasin ensin Helsinkiin ja sieltä laivalle. Sitä hetkeä olin odottanut kovin paljon ja kun aamulla istuin kannella katselemassa Tukholman rantoja, syvä onni valtasi minut. Kävelin satamasta Klara norra kyrkogatan (tämä kruisailleiden homomiesten katu) kautta keskusrautatieasemalle, jonka Bögringen oli koristettu kauniisti kukilla. Niin katu kuin rinkikin ovat ainakin Suomessa tulleet tunnetuiksi Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian sivuilta. Klara norrasta ei taida enää olla jäljelle mitään historiaan viittavaa, mutta Bögringen toimii edelleenkin ihmisten kohtaamispaikkana.

Määränpääni oli kuitenkin Uppsala. Alkuun ruotsin puhuminen oli hieman nihkeää, mutta hyvin pian puhe alkoi luistaa. Täytyy kyllä sanoa, että olen ihmeellinen magneetti vetämään ihmisiä puoleeni. Tiedä häntä olenko niin helposti lähestyttävän oloinen (kuulemma olen), kun ihan minne tahansa menenkin, joku on nykimässä hihasta ja tulossa jutustelemaan. Nyt Ruotsissa pääsin tämän myötä keskustelemaan niin elintarvikkeiden sisällöistä, Ruotsin maantiedosta, vallankumouksista kuin opiskelemaan junassa aivan uuden korttipelinkin. Niin mites tämä pohjoisessa asuvien ihmisten sisäänpäin kääntyneisyys menikään? Toiset ovat keskustellessaan hyvin pintatasolla pysyviä, toiset kertovat elämästään hyvinkin tarkkoja yksityiskohtia. Kaikki kohtaamiset ovat kyllä olleet aina avartavan ihania.

Elaka Måns, Bill och Bull.
Uppsala on hyvin monin tavoin kiinnostava kaupunki. Siellä yhdistyy hämmentävällä tavalla historia ja nykyaika, erilaiset poliittiset näkemykset ja elämäntavat. Tuntui, että kaikki saivat näkyä ja sulassa sovussa silti elettiin. Jos Tukholma on kuorrutettu anarkokommunistien tarroilla, Uppsalassa oli yllättävän paljon anarkokapitalistien mainontaa. Bongasin elämäni ensimmäisen syndikalistien ilmoituksen (!) ja eihän Uppsala olisi mitään ilman ikuista oikeistolaisten ja antifasistien tarranahistelua (siis sitä, että toisen tarrat peitetään omilla tarroilla).


Erilaisten uskonnollisten yhdyskuntien rakennuksia oli paljon, ja alkuun vaikutti, ettei kaupungissa olisi mitään muuta kuin pyhiä paikkoja ja yksi seksikauppa, jonka ikkuna ei jättänyt kaupan alasta mitään epäilyn varaan. Oli siellä, toki.

Jos tarroja ja pyhiä rakennuksia olikin paljon, sitä enemmän oli erilaisia ihmisiä. Katselin, kun muslimit menivät moskeijaan rukoilemaan, seurasin eläkeläisten petankkikerhon iltapelejä, katolisten juhlintaa, aistin Fyrisån jokirannan tunnelmaa hienoine ravintoloineen ja kaljanjuonteineen, kuuntelin syödessäni kahden keski-ikäisen ihmisen keskustelua anarkismista, kommunismista, veganismista ja vallankumouksista ja näin pariskunnan, joka oli pukeutunut Tom of Finlandin tyyppisiin nahkapukuihin, ja pukuun liitetyistä tunnuksista päätellen he kuuluivat johonkin moottoripyöräseuraan ja puheista kuuli, että he olivat menossa jonkinlaiseen tapaamiseen. Tulipa vastaan myös kaverukset, jotka puhuivat jonkun laajasta, jämptisti järjestetystä kirjakokoelmasta ja alle kouluikäinen lapsi, joka halusi välttämättä keskustella vanhempiensa kanssa >kærlighed'stä> (rakkaudesta).

Yhtenä päivänä poikkesin pidemmän aikaa Tukholmassa, jossa valmisteltiin jo kovaa kyytiä pride-viikkoa. Tukholman hulina tuntui kovalta Uppsalan rauhallisuuden rinnalla. Toisena päivänä pistäydyin parin tunnin ajan Sigtunassa, jonka rauhallinen maalaisidylli, riimukivet ja linnut onnistuivat ihastuttamaan. Kirjallisuuden ystäville siellä on häivähdys myös Beskowin kolmesta tädistä.

Pieni osa ihanasta possulähteestä.
Päivisin kävelin paljon, yleensä noin kahdeksan tuntia. Kävelyretket suuntautuivat niin Uppsalan keskustaan, omakotitaloalueille kuin vanhaan Uppsalaan, jota voi hyvällä syyllä pitää ruotsalaisen kansallismielisyyden keskuksena. Ensin sinne menoa istuin kirjastolla tutustumassa Upplandin maakuntakokoelmaan, jonka avulla hankin tietoa vanhan Uppsalan vaiheista. Kaupungissa oli myös todella tasokas antikvariaatti Röda rummet. Sen valikoima oli laaja, hintataso alhainen, myyjät ystävällisiä ja mitä ei heti hyllystä löytynyt, se saapui seuraavaksi päiväksi paikalle, tai sitten olisi myös tarvittaessa etsitty pidemmän kaavan kautta. Paikka  oli todellinen asiakaspalvelun ihme, jossa valikoima oli kattavampi kuin suuressa kirjakauppaketjussa. Iltaisin olikin sitten mukava käydä kaupassa ostamassa iltapalaa ja siirtyä rauhalliseen possusuihkulähteellä varustettuun puistoon, johon ihastuin siinä määrin, että iltapalasta puistossa tuli jokailtainen tapa. Iltapalan jälkeen menin vielä muiden sekaan jokirantaan ja edistin klassikkohaasteen teostani.

Kuten aina, joskus on kuitenkin pakko palata. Muutaman päivän jälkeen Uppsala tuntui jo hyvin kotoisalta, siltä, että olisin asunut  siellä koko ikäni. Oli haikeaa jättää taakseen kaikki ne ihmiset ja kadut, joita siellä oli. Jos vain olisi ollut jääkaappi, vesihana ja muutenkin arkielämään kuuluvia asioita, olisin sinne myös jäänyt. Nyt on taas hyvä olo, jonka avulla jaksan odotella seuraavaa mahdollisuutta päästä Ruotsiin. Joskus olisi ihanaa viettää muutamaa päivää pidempi aika, katsoa mitä kävisi omalle puhumistaidolle. Nyt pari päivää teki jo paljon ja sain aikaiseksi pitkän listan asioista, joita seuraavaksi voisin opiskella. Mitä tapahtuisikaan kuukaudessa, vuodessa, kahdessakymmenessä vuodessa... 

Laivalla kohti Suomea istuskelin yöllä hiljaisella kannella, lokkien liihotellessa maisemassa, lämpimän vienon merituulen puhaltaessa. Kädessäni minulla oli Wittkopin klassikkoromaani.

Ps. Otsikossa ei ole mitään järkeä. Jalkapalloa rakastavat antifasistien vihaajat viittaavat erääseen poliittiseen tarraan ja turturduvor-sanan opin Wittkopin romaanista. Otsikko taitanee avautua vain minulle.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Mietteitä mielenosoituksista ja niiden uutisoinnista

Viime vuodet ovat olleet täynnä mielenosoituksia. Pridet, joukkovoimat ja viimeisimpänä G20-protestit on marssittu. Yksi ärsyttävimmistä uutisoinnin muodoista on mielenosoitusuutisointi, jota lukemalla jää tunne, että uutisoijien omat asenteet jylläävät ja teoria taustalla on enempi vähempi hukassa.

Olen monesti tänä vuonna ajatellut tarttua aiheeseen, mutta lopulta jättänyt kommentin kirjoittamatta, usein ajatellen, että olenhan minä vain harrastelija aihepiiriin tutustumisen tiimoilta. Nyt G20-uutisoinnin jälkeen tuntuu siltä, etten jaksa olla hiljaa. Keskeiset teemat kirjoituksessani ovat 'musta blokki', ääri-liite, uutiskynnys ja näkökulmat. Yritän jakaa kirjoituksen selkeisiin jaksoihin.

Ihan heti alkuun mainitsen, että en kannata väkivaltaa missään muodossa. Irtisanoudun myös sabotaasin kannattajajoukoista. Tämän tekstin tarkoituksena ei ole puolustella Hampurin tapahtumia, vaan tarjota näkökulmia vallalla olevaan uutisointiin.

Miten G20:nen protestimielenosoituksista on uutisoitu?

G20 on ollut siinä mielessä tavallisesta mielenosoitusuutisoinnista kiinnostavasti poikkeava, että varsin moni media on tarttunut aiheeseen. Politiikaltaan eri näkemyksiä edustavat mediat ovat huomioineet tapahtumista hyvin eri asiat. Kuvia ja videoita katsoessa on ihan kiinni kuvakulmasta ja tilanteesta, näyttääkö siltä, että poliisit vai mielenosoittajat ovat aloittaneet hyökkäyksen.

Itse kokousuutisointi on jäänyt mielenosoitusten varjoon. Edelleenkään minulle ei ole täysin selvää, mitä kokouksessa päätettiin. Se ainakin selvisi, että juuri mitään päätöksiä ei tehty, vaan ennemmin yritettiin hieroa sopua. Yhdysvaltojen johto ei suostu joustamaan ilmastoajattelustaan muiden pitäessä kiinni Pariisin ilmastosopimuksesta.

Mellakat ovat varsin mediaseksikkäitä. Hampurissa oli eri arvioiden mukaan 76000-200000 mielenosoittajaa, joista suurin osa oli liikkeellä rauhanomaisesti. Uutisoinnin vuoksi näyttää siltä, että Hampurissa ei olisi mitään muuta ollutkaan kuin mellakoita. Jo ihan järjellä ajatellen voi päätellä, että pelkästään 76 000 ihmistä olisi laittanut koko kaupungin tuhkaksi, jos joka ikinen olisi alkanut mellakoida.

Uutisoinnissa on myös korostettu poliisinäkökulmaa ja anarkistien väkivaltaisuutta. Tartun näkökulmiin ja anarkismiin myöhemmin, mutta mielenosoitusten leimaaminen väkivaltaisiksi ei ole perusteltua. Maailman terveysjärjestön määritelmä väkivallasta on seuraava:

''Väkivalta on vallan tai ruumiillisen voiman tahallista käyttöä tai sillä uhkaamista, joka kohdistuu ihmiseen itseensä, toiseen ihmiseen tai ihmisryhmään tai yhteisöön ja joka johtaa tai joka voi hyvin todennäköisesti johtaa kuolemaan, ruumiillisen tai henkisen vamman syntymiseen, kehityksen häiriytymiseen tai perustarpeiden tyydyttymättä jäämiseen.''

Väkivallasta voi erottaa ainakin fyysisen, henkisen ja rakenteellisen väkivallan. Kaikki näistä kohdistuu ihmisiin. Rakenteellinen väkivalta viittaa siihen, kuinka yhteiskunnan rakenteet aiheuttavat pahoinvointia ja eriarvoisuutta. Auton tai ikkunan rikkominen ei ole väkivaltaa, vaan sabotaasia. Näiden ero olisi oleellista tiedostaa mielenosoituksista uutisoidessa.

Musta blokki

Varsinkin suurmielenosoituksissa on erilaisia blokkeja, joiden poliittisen toiminnan kärki ja toimintatavat ovat eri asioissa. Musta blokki liitetään usein anarkisteihin, mutta asia ei ole aivan niin yksinkertainen. Mustan blokin historian huomioiden blokin taktiikkana on sabotaasi, jota ei yleisesti vältellä. Mustassa blokissa marssii militanttien anarkistien lisäksi muun muassa heitä, jotka ilman poliittista aatetta haluavat mellakoida.

Anarkistien supistaminen mustiin blokkilaisiin on todellisuuden yksinkertaistamista. Yhtä lailla, ellei jopa enemmänkin, on anarkisteja, joiden toimintatavat ovat rauhanomaisia ja sabotaasia vältteleviä. He vain jäävät uutisoinnissa varjoon.

Anarkistit päätyvät uutisiin usein vain silloin, kun mielenosoituksen aikana on rikottu jotakin. Vuoden aikana marssitaan lukuisia anarkistisia mielenosoituksia ja mielenosoituksia, joissa on mukana anarkistinen blokki, muista anarkistisista tapahtumista puhumattakaan. Näistä suuri osa ei johda minkäänlaisiin järjestyshäiriöihin. Kuinka monta järjestyshäiriötä on ollut Suomen Pride-kulkueissa? Aivan, ei yhtään. Tiedoksi, Pridessa marssii anarkisteja. Joku varmaan vetää tälle väitteelleni vastaväitteen, mutta jos yhtään viitsii seurata mielenosoituksia, huomaa, että suuri osa mistään mielenosoituksista ei saa palstatilaa uutisista.

On myös yleisen ilmapiirin vaikutusta, että musta blokkilaisten mielenosoitukset kärjistyvät. Koska on tunnettua, että mellakointi on mahdollista, jopa ennemmin sääntö kuin poikkeus, poliisi suhtautuu erityisellä tarkkuudella. Poliisivastaisten militanttien ihmisten ja herkkinä olevien poliisien kohtaamisesta harvoin syntyy hyvää.

Kun sitten mielenosoitus on ohi ja lasinsirpaleita kaduilla, pääsevät mediat ja somettajat vauhtiin. Ymmärrettävässä sabotaasin vastaisuudessa sabotaasin kohteiden systemaattisuus unohtuu mainita, sitä ei edes suostuta näkemään. Kuvittelisi olevan ihan helposti nähtävillä, että sabotoidut kohteet ovat lähes poikkeuksetta suuryrityksiä ja kalliita merkkiautoja. Henkilökohtaisesti katson surullisena sitä, että toisten omaisuutta tuhotaan, mutta voin kuitenkin nähdä taustalla piilevän ajattelun. Tapa tuoda ajattelu esiin on vain pahasti pielessä. Sabotaasia vastustavat ihmiset harvoin antavat ymmärrystä toiminnalle. Olisi paljon moraalisempiakin tapoja vastustaa taloudellista eriarvoistumista ja vallan epätasaista jakaantumista.

Äärivassereita ja -oikeistoa

G20:nen yhteydessä moni oleellisempi asia on jäänyt jalkoihin kinastellessa siitä, saako ''äärivasemmistosta'' puhua äärivasemmistona, kun vasemmistolaiset niin hanakasti puhuvat äärioikeistosta. Myönnän, että termiä äärioikeisto on helppo käyttää, mutta pyrin aktiivisesti etsimään parempia ilmaisuja. Liitteenä ''ääri'' viittaa nimenomaan ääripäihin, ja jotta ääripäitä voisi olla olemassa, pitäisi olla olemassa myös jonkinlaisia janoja.

Lie kuitenkin selvää, että todellisuudessa janoja ei ole. Niiden avulla on ehkä helppo hahmottaa maailmaa rajallisella ihmisymmärryksellä, mutta samalla pitäisi ymmärtää yksinkertaistus. Ei ole mitään poliittisen ajattelun keskustaa, jonka ympärillä ovat ääriainekset.

Samalla ihmisten äärittely luo kuvaa jonkinlaisesta poliittisesta normista, johon ihmisen ajattelun olisi mahduttava. Ihmisillä on hirmuinen tarve määritellä normaaliutta, jonka ulkopuolelle asettuvat olisivat heti muka huonompia tai epäonnistuneempia ihmisiä.

Harvoin ihmiset löytävät poliittista ajatteluaan täysin vastaavaa ryhmittymää. Ihmisten käsityskyky ja järjestelmä kuitenkin vaativat ihmisten jaottelun kategorioihin, kuten tässä tapauksessa esimerkiksi vihreisiin ja anarkisteihin. Luomalla joidenkin ihmisten ajattelusta ''äärikategoria'' voidaan astetta helpommin syrjäyttää nämä ihmiset poliittisesta keskustelusta ja kauhistella uutisissa näiden ihmisten edesottamuksia, jotta ääriaineksen ulkopuolella ajattelevien ihmisten käsitys normaaliudestaan ja poliittisen ajattelunsa oikeellisuudesta voisi pysyä. Tällaisella median luomalla kuvalla voidaan myös suitsia ihmisten halua alkaa kyseenalaistaa vallitsevia järjestelmiä.

Lisähuomautuksena asiaan voisi myös mainita, että anarkisteista puhuminen yleisesti vasemmistolaisina on väärin. Terminä vasemmisto viittaa sosiaaliliberalismiin, sosiaalidemokratiaan, punavihreyteen (puoluepolitiikkaan) ja usein vahvan valtion merkityksen korostamiseen. Näihinhän anarkismi ei tukeudu. Anarkismi on myös varsin laaja käsite, jonka sisälle mahtuu lukuisia ajattelutapoja, joiden ainoa yhdistävä tekijä on valtiovastaisuus. Jos vasemmistolla viitataan arvoliberaaliuteen, termi voisi sopia joihinkin anarkisteihin, mutta ei silloinkaan kaikkiin.

Näkökulmat

Olenkin jo maininnut siitä, että rauhanomaiset mielenosoittajat jäivät uutisoinnissa alakynteen, kuten myös kokouksen tapahtumat. Mainitsin tämän lisäksi, että kuvakulma ja kuvan ottamisen paikka on vaikuttanut paljon siihen, miten tapahtumia niistä voi tulkita.

Mielenosoituksista on uutisoitu erityisesti loukkaantuneiden poliisien määrää. Loukkaantuneiden mielenosoittajien määrää en ole löytänyt mistään. Poliiseja on siis loukkaantunut, ja uutisoinnissa tämä on näytetty lähtökohtaisesti mielenosoittajien vikana. Myös loukkaantumissyyn mainitsematta jättäminen tukee sitä käsitystä, että mielenosoittajat ovat vahingoittaneet poliiseja, koska tämä on vallitseva käsitys. Mistään ei löydy tilastoja siitä, kuinka moni poliiseista on loukkaantunut mielenosoittajan toimesta, kuinka moni esimerkiksi siksi, että on vahingossa suihkuttanut kaasua itseensä tai kaatunut yrittäessään lähestyä mielenosoittajia (mikä tälle olisikaan oikea termi?). Näiden tilastojen esiin tuominen tekisi mielenosoitusuutisoinnista astetta vakavammin otettavaa ja läpinäkyvämpää.

Kun ihmiset ovat ottaneet tehtäväkseen kauhistella sabotaasia, mellakoita ja loukkaantumisia, on monesta uutisesta jätetty pois G20-kokouksen kriittinen tarkastelu. Mielenosoittajat näyttäytyvät helposti ilman syytä rettelöiviksi ja kokoustajat puhtoisiksi pyhimyksiksi. Osa mielenosoituksen vaikutuksista onkin helppo nähdä, mutta kokouksen pitkän aikavälin tapahtumia vastaavasti ei. Suurvaltojen johtajien tekemät päätökset ilmasto- ja talouspolitiikasta vaikuttavat monimutkaisten prosessien kautta niin lisääntyvään pakolaisuuteen, ruokapulaan kuin taloudelliseen eriarvoistumiseen ja syrjäytymiseen. Kokoustajien toimia ja päätöksiä on vaikeampi syyttää, sillä heidän päätöksistään seuranneet epäinhimilliset olot eivät ole yksiselitteisesti palautettavissa juuri siihen tiettyyn päätökseen tai kokoukseen. Tämän näkökulman esille tuominen olisi kuitenkin laadukkaan journalismin tehtävä.

Kun kaupungissa on anarkisti

Tällä tovin viimeinen jaksoni aiheesta käsittelee oikeutta mielenosoittamiseen ja kokoontumisvapauteen. Erityisesti yksi kommentointityyli jäi mieleeni. Sen ajattelutapa on jokseenkin kestämätön. Näissä kommenteissa väitettiin, että jos ihminen oli osoittamassa mieltään Hampurissa, tai ylipäätänsä missään, hän samalla tukee muitakin mielenosoituksia. Jos vastaavasti ei tue, pitäisi poistua paikalta.

Yllä mainitsemani blokit jo tekevät sen, että samassa kaupungissa samaan aikaan mielenosoittaminen ei tarkoita sitä, että jakaa jonkin toisen mielenosoituksen tai edes samassa kulkueessa marssivien arvot. Kymmenien tuhansien ihmisten on täydellisen mahdotonta jakaa samoja arvoja niin suhteessa mielenosoituksen aiheeseen, poliittisen toiminnan kärkeen kuin toimintatapaan. Se, että kaupungissa marssii myös militantti anarkisti tai militantti natsi tai kuka tahansa muu, jonka arvoja ja/tai toimintatapaa ei jaa, ei voi estää sitä, että muut saisivat osoittaa mieltään. Samalla ei välttämättä osoita tukea toiselle mielenosoitukselle - edes silloin kun yksi näistä mielenosoituksista äityy mellakoinniksi, eikä ole itse estämässä tapahtumaa.

Sitten kun näistä asioista uutisoidaan, pitäisi taustoittaa artikkeli ja katsoa kokonaiskuvaa ja asettaa tapahtumat niiden mittasuhteisiinsa.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Hon är verkligen ett mycket vackert lik (lukumaraton #2)


Kesän toinen lukumaraton on nyt osaltani suoritettu. Kärsin päänsärystä, kylmyydestä ja hieman ehti myös lämpöäkin nousta. Raskaan olotilan vuoksi pääosin nukuin, mutta tavoitteeni ylittää edellisen maratonin 14 sivua onnistui helposti.

Tänä kesänä olen kokeillut uudenlaista tapaa maratoonata, johon olen ollut varsin tyytyväinen. Olen tarttunut sellaisiin kirjoihin, joiden lukeminen on haastavaa ja vaatii paljon keskittymistä ja välitaukoilua. Näitä kaikkia lukumaratonilta löytyy. Ainakin nyt tällainen maratoonaaminen on sopinut minulle paremmin kuin se, että yrittäisin lukea mahdollisimman paljon sivuja. Keskittymisen vastapuolena on toki vähäinen sivumäärä.

Keräilin lukemisen ohessa erityisen vaikeat sanat suomennoksineen muistivihkoon myöhempää tarvetta varten. Ne voisin sitten joskus opiskella paremmin. Jonkin verran sain ylös myös erilaisia kuvakielisiä ilmauksia ja idiomeja.

Vaikka kuinka luen kirjoja ja muita tekstejä ruotsiksi, mikään ei ole ollut koskaan niin hengästyttävän vaikea kuin Wittkop. Aina ei edes pelkkä sanakirja tai synonyymipalvelu ole riittänyt, vaan on täytynyt tehdä pitkällisiä selvittelyjä ilmauksen merkityksestä. Toisaalta, mitä pidemmälle olen lukemisessa edistynyt, sitä helpommaksi se on käynyt. Alkuun meni pari tuntia pelkästään viiden sivun ymmärtämiseen, nyt olen tunnissa lukenut kaksikymmentä. Nopeutumisesta voin osin kiittää samoja sanoja toistelevaa tyyliä, kuten myös sitä, että onnistuin löytämään tavat, joilla merkitykset saa helposti selville. Ainakaan ennakoitavuudesta ei Nekrofilenia voi kuitenkaan syyttää. Joka sivulla yllätyn siitä, mihin juoni siirtyykään. Kyllä tämän selättää kolmessa viikossa, jonka jälkeen klassikkohaasteen postaukset julkaistaan.

Kun Wittkop osoittautui liian haasteelliseksi väsymyksen ohella, kuuntelin tovin Välskärin kertomuksia. Jaksoja on liki viisisataa ja parissa päivässä olen kuunnellut 43. Luin myös jonkin verran Wallacen esseekokoelmaa.

Elokuussa on vielä yksi yhteismaraton, johon pyrin lähtemään mukaan. Kivaahan tämä on joka kerta. Tästä maratonista kiitos Kirjan jos toisenkin -blogin Janelle.

Luetut:

Gabrielle Wittkop - Nekrofilen (osittain)
David Foster Wallace - Hauskaa, mutta ei koskaan enää (osittain)
Topelius - Välskärin kertomuksia (äänikirja, osittain)

Sivumäärä 58 ja äänikirjaa 33 minuuttia.

----------------------
Maratonin aikaiset tunnelmat löytyvät täältä.
Ensimmäisen maratonin koonti.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Kesän toinen lukumaraton (päivittäminen päättynyt)

Kesän toinen lukumaraton järjestetään tänään ja olen jälleen mukana. Tällä kertaa tavoitteenani olisi ylittää viime maratonin 14 luettua sivua, joten tavoitteen ei pitäisi olla saavuttamattomissa. Tosin aamuvuoron jälkeen silmät painuvat kiinni, joten saatan nukahtaa kesken kaiken. Ainakin minulla on äänikirja tarjolla, jos lukeminen ei ota sujuakseen.

Aloitan maratonin tasan yhdeltä klassikkohaasteen Wittkopilla ja sen jälkeen etenen kasassa sekalaisessa järjestyksessä.

14.07 Hitaasti etenee. Kirjan kieli on paljon vaikeampaa kuin oletin - todella paljon kuvailua, tuttujen sanojen hämmentäviä synonyymeja ja sellaisia ilmauksia, joiden vastineita en käytä koskaan edes suomeksi. Käytössä esimerkiksi gorgonmask, extrementor (synonyymeina avföring, uttömningar, fekalier ja feces), börda, muller ja spinnarfjäril, joka hämmennyksekseni ei ole perhoslaji. Oppiipahan ainakin sanastoa.

15.20 Silmät painuivat kiinni ja päädyin kuuntelemaan musiikkia. Vieläkään ei jaksa katsoa sivuja, joten jatkan kesken ollutta äänikirjaa, Topeliuksen Välskärin kertomuksia. Nyt siis osasta 39 eteenpäin. Samalla voi vähän puuhastella muutakin.

0.37 Niin siinä vaan lopulta kävi, että olo muuttui raskaaksi, joten äänikirjankin kuunteleminen loppui 43:een osaan. Tämä siis tarkoittaa 33 minuuttia kuuntelua. Sen jälkeen nukahdin enkä herännyt kuin vasta nyt jomottavaan päänsärkyyn ja kylmän tunteeseen. Ehkä olen tulossa kipeäksi. Jatkan tästä Wittkopin parissa sen verran kuin jaksan.

2.11 Jo toisen kerran tuli vastaan spinnarfjäril ja nyt hieman hämmentää. Tein sitten kunnon selvitykset sanan merkityksestä, ja ehkäpä se on kuitenkin perhonen. Tai tiedä häntä. Kuvahaku antaa paljon perhosia ja sitten jotain öttiäisiä, joista en ole varma, mitä ne ovat. Kaikki synonyymipalvelut antavat tarjolle nunnaa. Lopulta löysin nunnefjärilarit, eli nähtävästi nunna voi viitata myös näihin. Siltikin nämä sivustot antavat mahdollisiksi jatkohauiksi luostareita sun muita. Ehkä kuitenkin pitäydyn perhoskäsityksessä, koska nyt asiayhteydessä on biologian opettaja ja tässä ja aikaisemmassa nunnan hajusta puhuminen on ehkä hieman liian outoa. Nyt lukeminen on alkanut sujua ja tapahtumat selviävät, mutta nämä vertaukset ovat edelleen hämmentäviä. Siis todellako ruumiit haisevat spinnarfjärilareilta?

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Oisko täällä se maa, missä voi rakastaa: Pirkko Saisio - Homo!

Suomenkielinen alkuteos (2011)
Sivumäärä: 142
Kustantamo: Kansallisteatterin kirja
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Helsinki Pride on tältä vuodelta taputeltu kasaan. Kiitos kuuluu tietysti Priden järjestäjille ja kaikille osallistujille. Tänä vuonna kiitän myös Yöpöydän kirjojen bloggaajaa, joka kehitteli tämän ihanan haastetempauksen. Ja toki kaikkia muita haasteosallistujia, jotka olivat osaltaan edistämässä Priden sanomaa ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen näkyvyyttä ja tunnetta elämän oikeutuksesta. Innolla lähdin mukaan, joten toivottavasti myös onnistuin edes välttävästi.

Pride-haasteen myötä sain luettua paljon hlbtiq+ -kirjallisuutta, jota olen ikuisuuksia miettinyt lukevani. Näiden osalta lukupino on taas aiempaa pienempi, mutta kyllähän aihepiirin kirjallisuutta on vieläkin lukematta ja bloggaamatta. Blogini ei vastaisuudessakaan vaikene tästä aihepiiristä.

Teemaviikon aikana nostin esille tavalla tai toisella ainakin biseksuaalit, polyamoriset, transihmiset, homoseksuaalit, sadomasokistit, avioliittolain, uskonnollisen väkivallan, hengellisyyden, yhdenvertaisuustyön, sateenkaariseniorit ja sateenkaarinuoret. Kaikkia ryhmiä en pystynyt millään ottamaan esille - yläkuva korjasi joitakin puutteita - mutta toivottavasti näkyi, ettei Pride ole vain ja ainoastaan homojen viikko, vaikka toki heidänkin.

Esittelin kuusi kirjaa, joista kaksi oli sarjakuvia, kaksi tietokirjaa, yksi romaani ja tänään on vielä yksi näytelmä vuorossa. Otin joka päivä esille jotakin muuta sateenkaarevaa kulttuuria. Näin esittelin myös musiikkia, lyhytdokumentteja, elokuvia, lasten ja nuorten materiaaleja ja taidetta ja nyt  tänään erilaisia järjestöjä.

Luetut kirjat:


Siitä mistä ei voi puhua, siitä huudetaan - kovaa. Paljon on vielä tehtävissä. Sellaisia asioita, jotka pitäisi tehdä nyt heti. Rakkahat blogikollegat ja muut blogini lukijat, allekirjoittakaa aloitteet translain puolesta, jos ette vielä ole niin tehneet. Tukekaa kaikkia ihmisiä suuntautumisesta huolimatta, vaikka sitten kirjoja lukemalla ja niitä esittelemällä. Jatkakaa huutamista myös Pride-viikon jälkeen.

---------------------
Pirkko Saision Homo! -näytelmä on jotakin suurta, jotakin sellaista, jonka äärelle pitää hiljentyä. Se ottaa tilansa, pakottaa lukijan katsomaan mitä näytelmän hahmoilla on sanottavanaan. Sanoma on jotakin yli aikojen kiirivää, siis huomautusta siitä, kuinka homoutta on aina ollut. Sivuille suorastaan marssitetaan valtava joukko historian suuria nimiä Shakespearesta Hitleriin, kulttuurisia viittauksia aina  Seitsemään kääpiöön.

Näytelmän keskeisiä hahmoja ovat pariskunta Veijo ja Hellevi Teräs. Veijo purkaa tuntojaan psykiatrilla, Hellevi on kansanedustaja ja fundamentalistinen kristitty. Hän nousee koko teoksen kiinnostavimmaksi hahmoksi, joka pitäytyy Sanassa, mutta jonka omatunto kulkee omia reittejään, jotka eivät ole Sanan kanssa yhteneväisiä. Veijon ja Hellevin lapsi Rebekka opiskelee biologiaa ja kokee äitinsä kanssa törmäyksiä puolustaessaan evoluutioteoriaa. Kadulta löydetty Moritz tutkii homojen pariutumisriittejä.

Homo! takertuu aikakauden poliittisiin kysymyksiin ja ilmiöihin. Homous on alkanut tulla näkyvämmäksi ja heterosta tuntuu kuinka kaikki pyörisi vain homojen ympärillä, eikä olisi enää tilaa puhua mistään muusta. Omia käsityksiä ja totunnaisuuksia on jokaisen rikottava. Setan varhaista työtä kartoitetaan ja muistutetaan kirkon ahdingosta ja valtion ja kirkon erottamisesta toisistaan. Maailmanpolitiikkakin saa sijansa. Näytelmään sisältyy kosketta runo Olis jossakin maa, joka antaa mahdollisuuden haaveilla paremmasta paikasta, jossa toista ihmistä rakastetaan, mutta samalla muistutetaan, että se maa voi olla ihan täällä missä asumme, jos vain teemme maailmasta sellaisen.

Näytelmää lukiessa muistui jälleen mieleen, kuinka mukavaa on lukea näytelmäkirjallisuutta, mutta kuinka harvoin sitä tekee. Saati käy teatterissa. En osaa edes kuvitella miten Homo! taipuisi näyttämölle, mutta varmasti taitavien ohjaajien kanssa se onnistuu hyvin. Homo! osoittaa, että maailmassa jokainen yrittää ymmärtää, vaikka ajatukset eivät aina kohtaisikaan.

---------------------
Mistä voi saada vertaistukea tai tehdä työtä paremman huomisen puolesta:


Valtakunnalliset järjestöt

Valtakunnallinen Seta
Transtukipiste
Dream Wear Club (transvestismi)
H.O.T. (liikunta)
Polyamoria, monisuhteisuus
Sateenkaariperheet
Malkus (hengellisyys)

Setan paikkakunnat

Helsinki: Heseta, OVI
Pohjois-Karjala
Jyväskylän Seta
Kainuun Seta
Kymenlaakso
Lahti
Meri-Lappi
Oulu
Pirkanmaa
Maarianhamina
Rovaniemi
Saimaa
Satakunta
Savo
Turku
Vaasa

Näiden lisäksi esimerkiksi seksityöntekijöille, sadomasokisteille ja fetisisteille on omat yhdistyksensä. Paljon löytyy myös feminististä toimintaa, esimerkiksi pinkkimustaa, sarjakuvatoimintaa tai radikaaleja ristipistoja. Häiriköt-päämaja tarjoaa tietoa kulttuurin avulla vaikuttamisesta, jota ihan kuka tahansa voi tehdä ilman erityistä asemaa tai kokemusta.

LinkWithin