keskiviikko 23. lokakuuta 2013

(vk.43, Tiistai)

AINO JA VILLE TIETÄVÄINEN, VAIN PAHAA UNTA


Suomenkielinen alkuteos (2013)
Kustantamo: Wsoy
Sivumäärä: 48
Mistä sain? Kirjastosta lainattu


Välipalaksi klassikoilta päätin ottaa kirjastosta sarjakuvakirjan. Vaikka yleensä en luekaan tätä lajia, vaikutti teoksen aihe hyvin kiinnostavalta ja ajattomalta, kun ensimmäisen kerran tästä Helsingin sanomien kirjauutuusartikkelista luin.Yleensä en lähtisi sarjakuvia erikseen arvostelemaan, mutta tämä vaikutti tavallista paremmalta ja uskon, että useat ihmiset voisivat kiinnostua tästä.
    On hienoa, että on mahdollisuus löytää sarjakuvaa, joka ei ole huumoria tai mangaa ja käsittelee ajatonta aihetta. Pieni lapsi ja hänen näkemänsä painajaiset harvoin saavat kovin suurta näkyvyyttä. Toivoisinkin, että mahdollisimman moni päätyisi tämänkin lukemaan ja huomaamaan, että vähäpätöisimmiltäkin tuntuvat pienet asiat voivat olla merkittäviä ja tärkeitä.
     Vain pahaa unta käsittelee Aino Tietäväisen näkemiä painajaisia 3-6 ikävuoden välillä. Unet ovat mielenkiintoisia ja jäinkin miettimään, mistä ne johtuvat. Toisaalta, vaikka kirjassa oli hyviä puolia, niin samalla se jäi etäiseksi. Tarinat olivat vain muutaman lauseen mittaisia, joka ei minua johdatellut syvällisempiin ajatuksiin. Ehkä se johtui myös suurista odotuksistani, jokatapauksessa aihetta olisi ollut helposti mahdollista käsitellä paremminkin.
     Sivuja täydentävät Ainon piirtämät kuvat ja lyhyet uniselitykset. Ne toivat kiinnostavan lisän. Kaikista puutteista huolimatta sanoma tulee selväksi. Kun uskaltaa kertoa mieltään vaivaavat asiat, olo helpottuu.

maanantai 14. lokakuuta 2013

(vk 41, Lauantai)
ALBERT CAMUS, SIVULLINEN
L'étranger (1942)
Suomennettu 2010
Kustantamo: Seven
Sivumäärä: 160

Ensimmäinen kosketukseni nobelkirjallisuuteen tuli Albert Camusen Sivullisen muodossa. Kirja oli tavallaan huono, tavallaan hyvä ja samaanaikaan erittäin omalaatuinen.
     Kirja kertoo Meursault nimisestä Algerianranskalaisesta miehestä jonka äiti kuolee heti tarinan alussa. Oikeastaan Meursault ei tiedä kuoliko äiti sinä päivänä vai edellisenä tahi minkä ikäinen tämä oli. Se oli hänelle aivan yhdentekevää kuten kaikki muutkin asiat kirjan edetessä. >>Hän on kaikkea muuta kuin tunteeton, häntä elähdyttää syvä ja itsepäinen intohimo - intohimo ehdottomuutta ja totuutta kohtaan>>, näin takakannessa väitetään. Itse en sitä näin kuitenkaan nähnyt vaan aivan päinvastoin. Tämä on ensimmäinen asia, joka minua Sivullisessa ärsyttää. Totuudet olisi voinut ilman piittaamattomuutta kertoa. En tässä arvostelussa välttele juonipaljastuksia, juurikin sen takia, että jo takakansi kertoi kaiken mitä tarinassa tulee tapahtumaan.
     Heti äitinsä kuoleman jälkeen Meursault tapaa toimistonsa vanhankonekirjoittajan Marien uimarannalla.He uivat yhdessä ja rakastuivat toisiinsa uudemman kerran. Toisaalta tämäkin oli yhdentekevää. Toinen asia mikä ärsytti, oli samojen lauseiden toistaminen useasti tekstin aikana. Ensimmäisestä osasta en siis oikein pitänyt. Henkilöhahmot ovat viettämässä aikaa rannalla, kunnes arabiryhmä tulee vastaan. Raymondilla on ollut jo aiemmin kahnauksia heidän kanssaan.
     Toinen osa alkoi oikeudenkäynnistä, kun Meursault oli tappanut arabin. Tämä oli edellistä kiinnostavampi. Kuitenkaan se ei onnistunut pelastamaan tarinaa enää.
     Mikä tässä sitten mättäsi? Niin monet ovat kuitenkin Sivullisesta pitäneet. Suurimpanan syynä varmasti oli takakansi. Tarina ei tajonnut yllätyksiä. En päässyt syvälle kertomukseen, eikä Camus saanut minua pohtimaan asioita. Pinnalliseksi tämä jäi ja minua jäi vaivaamaan, mikä oli Camusin sanoma.
      Valitettavasti arvostelu jäi aika lyhyeksi, jos kirja olisi ollut vähänkin pidempi, se olisi jäänyt kesken äkkiä. Positiivisena palautteena voi sanoa, että toinen osa oli aika hyvä, kun ensimmäinen olisi edes vähän enemmän tarjonnut, olisi kirja miellyttänyt enemmän.

lauantai 12. lokakuuta 2013

(vk 41)
RADCLYFFE HALL, YKSINÄISYYDEN KAIVO

The Well of Loneliness (1928)
Suomennettu 2010
Kustantamo: Basam Books
Sivumäärä: 434
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Noin kuukausi sitten kirjastosta käteeni tarttui Hallin Yksinäisyyden kaivo. Etsin jotain klassikkoa, jonka kirjailijasta en ollut koskaan kuulluutkaan. Tämä kirja oli ainoa löytämäni vaihtoehto ja tuntui kaiken lisäksi hyvin kiinnostavalta. Pidin kirjan alusta niin paljon, että tarkoituksella hidastelin lukemista näinkin pitkään.
     ''Stephen Gordon on erilainen tyttö - hän metsästää, miekkailee ja lukee kirjoja. Hän pukeutuu housuihin ja haaveilee leikkaavansa pitkät hiuksensa lyhyiksi. Stephen varttuu yläluokkaisessa perheessä Morton Hallin jähmeässä ilmapiirissö, ja vähitellen paikalliset etääntyvät yhä kauemmaksi hänestä. Nuoren naisen ja muiden ihmisten välillä vallitsee jokin määrittelemätön ero. Aikuisena Stephen rakastuu tulisesti - toiseen naiseen. Yksinäisyyden kaivo on vahva romaani kahden naisen välisestä rakkaudesta, ja se sai aikaan yhden Britannian historian tunnetuimmista siveettömyysoikeudenkäynneistä. Huolimatta siitä, että kirjan julkaiseminen kiellettiin vuonna 1928, siitä tuli nopeasti lesbokirjallisuuden klassikko.'' (takakansiteksti)
     Tarina alkaa ajasta ennen Stephenin syntymää. Lady Anna Gordon ja sir Philip odottavat innolla saavansa pojan, jolle he haluavat antaa nimeksi Stephen. Jouluaattona lapsi syntyi, mutta pettymykseksi se olikin tyttö, mutta Stephen siitä tuli. Pieni lapsi vaikutti aivan täydelliseltä, moitteettomalta ja hän sai vanhempiensa rakkauden osakseen. Hyvin pian Stephenin äiti alkoi inhota lastaan. Seitsenvuotiaana Stephen rakastuu ensimmäisen kerran, sisäkköön nimeltä Collins. Stephen suorastaan ripustautuu häneen ja myötätunnossaan haluaa ottaa Collinsin vesipolven itselleen. Stephen kiinnittäytyy isäänsä ja leikkii poikaa. Jo hyvin varhain hän ja lähipiiri huomaavat jotain epätavallisen poikkeavaa tytössä. Philip rakastaa tytärtään niin, että haluaa selvittää kuka Stephen oikein on. Omista kirjoistaan hän löytää vastauksen ja alkaa kasvattaa lasta poikana. Stephenin ollessa nuori, hänen isänsä kuolee onnettomuudessa. Vain Stephenin opettaja Puddle tietää Stephenin olevan lesbo ja tieto jää hänen taakakseen. Jokainen mahdollisuus suojella tyttöä on tärkeä, ennen kuin hän itse tulee tietoiseksi itsestään. Stephen yrittää etsiä hyväksyntää muiden ihmisten joukosta. Mutta ellei ole normaali, saa oikeuksiensa puolesta kamppailla ja kärsiä. Niin silloin 1900-luvun alussa kuin joskus tänäkin päivänä.
     Aihe on siis vieläkin ajankohtainen, vaikka keino jolla Hall sitä käsittelee saattaa olla joidenkin mielestä jo vanhentunut. Tarinalla on niin vannoutuneet vihaajansa kuin kannattajansakin. Samalla kun sitä kritisoidaan, sitä on myyty useita kappaleita ja se herättää kiinnostusta. Näinhän se kuitenkin taitaa olla, että parhaat kirjat jakavat tiukasti mielipiteitä. Sitten Stephenin oli kerrottava hänelle julma totuus, hänen oli sanottava: "Minä olen yksi niistä, jonka Jumala on otsamerkinnyt. Kuten Kain, minut on merkitty ja tahrittu. Jos tulet luokseni, Mary, maailma kammoksuu sinua, vainoaa sinua, kutsuu sinua saastaiseksi. [...] sinä käännyt puoleeni ja sanot: 'Sinä ja minä olemme kunniakkaampia kuin nämä ihmiset. Miksi maailma vainoaa meitä, Stephen?' Ja minä vastaan: 'Koska tässä maailmassa suvaitaan ainoastaan niin kutsuttuja normaaleja.' Ja kun haet luotani suojaa, sanon: 'En kykene suojelemaan sinua, Mary, maailma on vienyt minulta oikeuteni suojella. Olen aivan avuton, voin vain rakastaa sinua.'' Ehkäpä tuon kohdan perusteella voi jo sanoa, miksi teos sai aikanaan vahvaa kritiikkiä. Sunday Expresin päätoimittajakin tokaisi, että mieluummin antaisi lapselleen pikarillisen sinihappoa kuin tämän kirja. Omasta mielestäni yksityiskohtainen aisoiden kuvaaminen oli kirjan parasta antia.
     Sitten sain pettyä. Kirjan alun perusteella olin odottanut myös loistavaa loppua. Kun sota alkoi, jouduin toteamaan, että sitä ei Hall osannut kuvata, ei lainkaan. Sota kohtaus jäi hyvin laimeaksi, etenkin, jos sitä vertaa Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta romaaniin. Sen kohdan jälkeen kirjailijalla ei tuntunut olevan enää mitään sanottavaa, vaan noin sata sivua vaikutti keksimällä kesksityltä. Niitä olisi voinut reilusti lyhentää. Aivan loppu pelasti kuitenkin tarinan, se oli todella loistava.
      Varoituksena tähän, että seuraavassa on juonipaljastuksia lopusta, jotka voivat pilata kirjan lukemisen jännityksen. Loppu oli juuri sellainen, josta pidän kaikkein eniten. Surullinen, onneton, mutta siltikin jollain selittämättömällä tavalla kaunis. Tällaisia loppuja tarjoaa myös mm. Humiseva harju ja surkeiden sattumusten sarja. Arvostin Stepheniä, hän todellakin rakasti Marya päästäessään hänet vapaaksi. Ajatteli Maryn parasta ja uhrautui hänen vuokseen vaikka itse sai kokea tuskaa ja surua. Esittäytyessään Valerien rakastajana hän sai Maryn kokemaan hetken tuskaa, mutta siirtymään Martinille ja pääsevän näin normaalien joukkoon. Vaikka Mary rakastikin Stepheniä, hänestä ei ollut taistelemaan koko maailmaa vastaan. Kaiken taakan alla hän murtui ja menetti elämän ilonsa. loppu onkin julistusta hyväksynnän ja erilaisuuden kohtaamisen puolesta. ''Jumala, hän henkäisi, me uskomme, me olemme kertoneet Sinulle uskovamme... Me emme ole kieltäneet Sinua, nouse siis ja puolusta meitä. Tunnusta meidät, oi Jumala, koko maailman edessä. Anna meillekin oikeus elämään.

perjantai 11. lokakuuta 2013

(vk. 41)
TEUVO PAKKALA, PIKKU IHMISIÄ


Suomenkielinen alkuteos (1913)
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 54
Mistä sain? Kirjastosta lainattu


Teuvo Pakkalan novellikokoelman Pikku ihmisiä luin samaan aikaan Yksinäisyyden kaivon kanssa. Hallin teoksen päätin jättää yhdeksi illaksi sivuun, kun sitä niin pitkään olen lukenut. Sille on arvostelua odotettavissa viikonlopun aikana.

Pikku ihmisiä sisältää neljä eri novellia, joissa kussakin on päähenkilönä lapsi, mutta heillä on erilainen elämä ja perhe. Vaikka Pakkalaa ei kirjailijana ole koskaan oikein arvostettu, on hänen lapsikuvauksensa raikasta ja ajatonta. Realismin aikana Pakkalan viimeiseen asti hiotut novellit saivat kritiikkiä. Tuolloin ei ollut totuttu ajattelemaan lapsen näkökulmasta. Pikku ihmisiä koostuu yhteensä neljästä novellista, joista kerron tarkemmin.

I. Veli

Novellin Veli päähenkilönä on Laura, jonka kanssa asuvat äiti Kirsti, lehtori-isä ja Leena. Laura vaikuttaa hemmotellulta tytöltä, jolla on kuitenkin omalla tavallaan rakastavat vanhemmat. Kerran Laura näkee näyteikkunassa pienen tyttönuken, jonka hän haluaa omakseen. Vanhemmat ilahtuvat siitä, koska ennen Laura ei ole nukkeja halunnut ja onhan hän sentään tyttö. Isä rakennuttaa vielä pienen nukkekodin, joka nimetään päivöläksi ja nukke saa nimekseen Kirsti. Lapsen mielikuvitus uteliaisuus ja tiedonjano on ajaton, väittää Pakkala, Laura näkee kerran nuken kasvoilla odottavan ilmeen, mutta ei osaa keksiä, mistä se johtuu. Vanhemmat alkavat kehitellä tarinaa, jonka seurauksena hankitaan toinen nukke, veli-Erkki. Kuitenkin, vaikka Lauran vanhemmat yrittävät ymmärtää lapsensa mielenliikkeitä ja ostavat hänelle lahjoja, toivoo Laura vain elevää veljeä. Sellaista kuin kuollut veli-Erkki. Leena lupaa kiireissään veljen jouluksi. Yllättävällä tavalla tähän löytyy ratkaisu, eikä Laura joudu pettymään. Tämä novelleista oli oma suosikkini.

II. Arka kohta

Arka kohta novellissa esittäytyvät Mylly-Pekka, Paljas-Pekka, heidän kaveriporukkansa ja Mylly-Pekan sisko ja äiti. Tarinan päähenkilöillä Pekoilla on kummallakin oma arka kohtansa, josta huomauttamisesta he loukkaantuvat syvästi. Mylly-Pekalla, eli Pekka Myllylällä se on hänen punaiset hiuksensa, josta muut pojat intoutuvat huutelemaan: ''Mylly palaa''. Paljas-Pekalla taas tämä kutsumanimi, jossa sana paljas juontuu siitä, että hänen suvustaan ja perheestään ei tiedetä mitään. Mylly-Pekka tunnetaan yllytyshulluna, joka tekee mitä tahansa. Lähialueella sijaitsee maneesi, jonne ei ole tikkaita, mutta lähes katolle asti pääsee kiipeämään. Esteenä on kuitenkin vastaantuleva räystäs. Pojat lyövät vetoa pystyykö Mylly-Pekkakaan katolle kiipeämään. Toisaalta he tietevät, että hän pystyy kaikkeen, mutta toisaalta tehtävä on mahdoton. Ja tottakai Pekka yrittää, uhrarohkeasti hän suoriutuu katolle asti ja ansaitsee poikien kunnioitusta. Novellissa käsiteltiin hyvin pienten lapsien tarvetta tulla hyväksytyiksi.

III. Iikka raukka
Kolmantena novellina on Iikka raukka, jossa päähenkilönä on Iikka-poika, joka luulee olevansa hevonen. Hän hirnuu kuin hevonen ja käyttäytyy kuin hevonen. Muista kylän lapsista on hauskaa kun Iikka pukee päähänsä päitset ja antaa heidän ratsastaa. Ja onhan Iikka nopeampi juoksemaan ja parempi vetäjä kuin mikään hevonen. Ymmärrettävää kyllä, aikuiset pitävät häntä hulluna ja takasin palannut isä ei halua hyväksyä omaa poikaansa. Itselleni tämä novelleista jäi etäisimmäksi, enkä saanut kiinni, mitä Pakkala yritti sillä kertoa.

IV. Piispantikku

Piispantikun henkilöinä ovat näkyvimpinä Tiuran Santeri ja Aukusti. Aukusti on tunnettu siitä, että hän ei osaa lukea ja Santeri taas siitä, että hän oli lähialueen paras lukija. Tavoitteena on, että Aukusti oppisi lukemisen salat ennen kuin hänen isänsä tulee meriltä takaisin kotiin. Toivottomuuttaan Aukusti pyytää apua Santerilta, joka kehittelee apuvälineeksi lukutikun. Oikeastaan ainoa ongelma osaamisessa oli ollut usko omiin kykyihin, Aukusti osasikin jo lukea alunperinkin. Muut luulevat tikulla olevan ihmeellinen kyky opettaa lukemaan ja niin kaksi poikaa saa kerättyä rahaa tikkukaupoilla.

Teuvo Pakkalaa en ollut ennen lukenut ja oli mukava kokemus lukea hänen teoksensa. Kuitenkaan Pakkala ei onnistunut herättäämään kertomuksillaan tunteita, jonka takia Pakkala taitanee jäädä minun osaltani vähemmälle.

LinkWithin