perjantai 6. helmikuuta 2015

Lyhyehkö puheenvuoro kirjojen omistamisesta

Kirjojen omistaminen on mukavaa ja uskon, että muut kirjabloggaajat pystyvät samaistumaan tähän tunteeseen. Tyhjät hyllyt ovat autioita ja koti ilman kirjoja - no, se ei olisi koti. Kirjat pysyvät esillä, ne ovat suuri ylpeyden aiheeni. Kokoelmani käsittävät laadukkaita tietokirjoja, oppaita, nuotteja, sanakirjoja, romaaneja, runoja, näytelmiä. Suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Ajanlaskua ennen olleesta ajasta viime päiviin. Painoksia 1800-luvusta eteenpäin. Realistisesta fantasiaan. Oikeastaan aika laidasta laitaan.

Nämä kaikki on järjestetty  suurin piirtein aiheittain, Shakespeare on omanaan, sillä se on keräilystäni erikoistunut kohde. Kokoelma laajenee alati ja tällä hetkellä pohdin jälleen minne laittaa kaikki Shakespeare-höpötykset, jotta ne saisivat arvoisensa paikan. Muiden kirjojen kanssa ei tilanpuutetta ole kuin hitusen (lue: järjestelyperiaatteideni kanssa jatkuvasti). Jos haluaisin, että kirjat ovat vain sekaisin ilman järjestystä, tätä ongelmaa ei olisi.

Viime aikoina on kysytty paljolti, miksi me ostamme kirjoja hyllyihimme, mutta sitten lainaamme luettavamme kirjastoista. Näin minäkin myönnän tekeväni. Harvemmin se oman hyllyn teos päätyy käsiin. Olen kehitellyt tähänkin useita tekosyitä, kuten halun tukea kirjastojärjestelmää, ihmisen halun omistaa asioita (näinhän se on ollut kovin kauan), keskustelun aiheiden saamisen muiden ihmisten kanssa. Loppujen lopuksi ihmisten vimmalle keräillä ei taitane olla järkiperusteita. Ellei siksi lasketa löytämisen riemua, kun jotakin tiettyä teosta on etsinyt pitkään.

Toisaalta minulla ei ole halua omistaa juuri muuta kuin kirjoja. Vain ne välttämättömimmät tarpeet. Tällä minä puolustan tätä käsiin räjähtänyttä harrastustani. Mikään muu ei ole levinnyt tällä tavoin ja jatkunut keskeytyksettä elämän ensimmäisistä päivistäni aina tähän hetkeen asti (ja tulee jatkumaan). Kirjat ovat osa elämääni, erottamaton sellainen. Olen jo kasvanut lukemiseen niin kiinni, että kirjojen menettäminen olisi erittäin vaikeaa ja täysin mahdotonta kuvitella. Siis - koti ei olisi koti ilman kirjoja.

Samalla kun ostelen kirjoja ja haluan tukea kirjallisuutta, karsastan kirjakauppoja. Ne hinnat ovat suuria, jokainen sieltä ostettu kirja on sijoitus. 30 euroa kirjasta on paljon rahaa, varsinkin jos se on sellainen, että se luetaan kerran läpi. Antikvariaatit ja kirjastojen poistomyynnit ovat minun paikkojani, yleensä pieni hinta, vanhat painokset ja minua hyvin paljon kiinnostavat kirjat houkuttelevat niiden pariin. Olenko minä siis viemässä kirja-alan tulevaisuutta alaspäin, kohti synkempiä näkymiä, kun en osta enkä juuri luekaan uusimpia kirjoja. Vai voisiko tämän nähdä toiste päin, että minä olen siirtämässä palan historiaa, ihmisyyttä ja sen kehitystä eteenpäin tuleville sukupolville. Olen turvaamassa kirjamaailman historian säilymistä omalla pienellä panoksellani, ettei historia unohtuisi. Ehkä molempia näistä tarvitaan, nykykirjallisuuden ja kirja-alan tulevaisuuden tukijoita, ja historian vaalijoita. Ja jokainen voi tehdä sekä että. Aina ei tarvitse ostaa uutuutta, voi myös viedä kirjojen ilosanomaa eteenpäin, vaikka kirjablogilla tai millä muulla keinolla tahansa. Jokainen uusi lukija takaa seuraaviksi vuosikymmeniksi kirjoille elinikää. 

Jos kirjojen hinnat kirjakaupoissa ovat suuria, kirjastojen poistomyynnissä ne ovat naurettavia. Kaikki myynnit, jotka olen kiertänyt, ovat tarjonneet kirjaa 0,20-1,00 eurolla. Ei koskaan kalliimmalla. Siis alle euro kirjasta. Kerran ihan ihmettelin erään kirjaston työntekijälle, että näistä poistomyyntikirjoista järjestettiin vielä alennusmyynti. Mistä hinnasta tuossa vielä alennetaan? Ja suurin ihmetyksen aiheeni tuli vastaan tänään. Kirjastossa järjestettiin poistomyynti, jonne menin tarkoituksena tehdä hyviä löytöjä. Astelin työntekijän luokse maksamaan hankintani, 11 kirjaa yhdeksänä niteenä, ja kaivelin kolikkoa taskustani. Hän toteaa, että tänään kaikki poistokirjat annetaan ilmaiseksi. Hiljenen, katson kasaani ja työntekijää ja lopulta totean voivani maksaa hankintani. Ei suostunut. Nämä olisivat maksaneet 1,8 euroa, en olisi köyhtynyt, hinta ei olisi tuntunut millään keinoin liian suurelta. Mutta ilmaiseksi, rahaa ei otettu. 

Lähiaikoina minun on tarkoitus lueskella omia kirjojani kun kirjastokasa on luettu, ehkä yksi, ehkä useampi. Sellaisen tehtävän annoin minulle, omistan niin paljon kiinnostavia tarinoita. Loppuun vielä nämä hyllyjeni uudet tulokkaat:   

   


1. J. L. Runeberg: Idyllejä ja epigrammeja. Painos vuodelta 2004. Kiitos vinkistä Ellenille, joka kertoi kirjasta Kirjojen kamarin kommenttikentässä. Sattui tuuri, kun heti seuraavana päivänä löytyi. Hauskoja sattumia päivään.
2. Molière: Saituri (painos 1973). Tämä 1600-luvulta peräisin oleva näytelmäkirjallisuuden klassikko pisti silmääni. Pidän näytelmien lukemisesta ja kyseisen aikakauden kirjallisuus on jäänyt vähemmälle.
3. Aleksandr Puskin: Jevgeni Onegin (painos 1976). Runoteos 1820-luvun venäjästä. Puskinia pidetään Venäjän suurena klassisena runoilijana ja kirjakielen luojana.
4. William Shakespeare: Suuret draamat I (1955) ja III (1956). Yrjö Jylhän suomentaman kokoelman osia, jotka sisältävät Romeo ja Julian, Kesäyön unelman, Macbethin, Kuningas Learin ja Venetsian kauppiaan. Osaltaan kartuttaa Shakespeare-kokoelmaani. Kyseisen suomentajan suomentamia teoksia en ole aiemmin omannut.
5. Leo Tolstoi: Anna Karenina. Painos on vuodelta 1966, julkaistu kahtena niteenä ja suomentaja on Eino Kalima. Kyseessä ei ole lyhennetty suomennos, minkä takia se päätyikin vihdosta viimein mukaani.
6. Marko Juntunen ja Riadh Muthana: Abu Ghraib - varissuo; Irakilaismiehen matka Saddamin selleistä Suomeen (painos 2007). Kirja on kuvaus poliittisesta vainosta, elämästä diktatuurissa sekä puheenvuoro pakolaisuudesta.
7. Elina Sana: Luovutetut; Suomen ihmisluovutukset Gestapolle (painos 2004). Kirjan runkona on Natsi-Saksaan luovutettujen ihmisten ja heidän omaistensa puheenvuorot. Kuvaa aikaa vuodesta 1918 Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisiin aikoihin. Tässä minua eniten kiinnostaa taulukot ja asiakirjakuvat.

torstai 5. helmikuuta 2015

Hyvää Johan Ludvig Runebergin päivää!

On aika vuoden ensimmäisen liputuspäivän, jota vietetään suomalaisen kansallisrunoilijan kunniaksi. Tätä päivää olen juhlinut leipomalla Runeberginkakun ja lueskelemalla jälleen Vänrikki Stoolin tarinoita, minulle tärkeää kirjaa, jonka suomennoksesta on kiittäminen Paavo Cajanderia. Ja taasen on aika nostaa esille muutama runo kuvien kera.

  
Kun tuli Dufva kersantti siis kerran jällehen
ja laski vanhaa virttänsä: >>Voi, miksi aiot, Sven?>>,
niin aivan ukko ällistyi, kun poika aukaisi
leveän suunsa, vastaten: >>He, sotamieheksi!>>
- Sven Dufva

Juhlan kunniaksi leivoin Runeberginkakun.
Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten
kulkeissas täällä elon tanterella,
kuink' outo voima, pakko sisäinen
toist' ihmistä voi toiseen taivutella?
Näet muodon, äänen kuulet, riemastut,
vaan et voi virkkaa, miks niin ihastut.
- Vänrikin tervehdys

maanantai 2. helmikuuta 2015

Elämän makeus - Mont Analogue

(vk.5, sunnuntai)
Le Mont Analogue, Roman d'adventures alpines, non euclidiennes et symboliquement authentiques (1952)
Suomennettu 2014
Kustantamo: Basam Books
Sivumäärä: 112
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Miten kirjoittaa, kun ei ole sanoja, joilla kirjoittaa? Se, mitä juuri luin, oli käsittämätöntä. Käsittämättömyydessään kiehtovaa. Jotain mitä en vieläkään täysin ymmärrä, mutta toisaalta jossakin syvällä sisälläni, tunnen ymmärtäväni. ''Se'' on sellainen nimihirviö kuin Mont Analogue, Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus, jonka on taiteillut ranskalainen kirjailija René Daumal.
         En ole halunnut vielä katsoa sanaakaan muiden arvosteluja, pienintäkään lausetta ennen kuin olen saanut tämän yritelmäni julkaistuksi. Haluan saada jokaisen mielessäni risteilevän ajatuksenpoikasen kirjoitettua juuri sellaisina kuin ne ovat, ilman pienintäkään vaikutetta toisilta. Samalla minulla on palava halu tietää, mitä muut ovat ajatelleet ja kokeneet, niin juuri, kokeneet tämän opuksen tarjoaman maailman.
        Kirjan takakansi lupaili jo hyvää, kun sen näin. Juuri sellaista kirjaa, josta voisin kiinnostua. ''Vain ne, joilla on pyyteetön asenne elämän arvoitusta kohtaan, ryhtyvät sanoista tekoihin'' ja ''--kiehtova yhdistelmä filosofiaa, kehitysromaania ja matkakertomusta'' sekä ''--teoksissa on vaikutteita niin idän uskonnoista kuin länsimaisesta mystiikasta'' herättivät mielenkiintoni ja haluni lukea. Ensin hapuilin, kunnes muutaman kymmenen sivua taakse jätettyäni löysin rytmin ja luin tämän saman kuluvan päivän aikana kirjan loppuun, siihen mikä sen loppu nyt oli. On väärin sanoa, että ''kymmenen sivua taakse jätettyäni'' sillä ne eivät jääneet taakseni, vaan elämään jonnekin, jota kutsun minuksi.
       Ihmettelen itsekin, minkälaista tekstiä saan tästä aikaiseksi, mutta juuri liki heti kirjan jälkimainingeissa, sanani vain tulevat ulos, ei kovin jäsenneltyinä. Tällaisena ne haluankin tähän ylös, huomatakseni myöhemmin, että kyseessä on ollut kirja, joka teki vaikutuksen ja sai ajattelemaan.
       Mitä kaikkea Mont Analogue kätkeekään sisälleen? Se mitä tässä tapahtui, ne sanat jotka kirjaan on kirjoitettu, ovat jo kaikonneet mielestäni. Vain tunne jäi, minulle joka suhtaudun kirjallisuuteen ja maailmaan tunteiden kautta. En muista melkein lainkaan mitä koin lukemisen aikana, tunnen vain tämän hetken, tässä ja nyt. Muistelisin, että en aivan kauheasti pitänyt kirjasta, pidin ihan hyvänä, mutta en mestarillisena. Se mikä jäi jälkeen, on monin verroin parempaa ja tämän jäljen vuoksi kirja ansaitsee jokaisen tähtensä. Siis - Mont Analogue ei ollut lukukokemuksena vahva, mutta lukemisen jälkeen, hetken ajatuksia koonneena, jäi jälkeen vahva kokemus. Vaikeaselkoista.
      Tarina kätkee sisälleen vertauskuvia huiman määrän. Sen takia se on kirja, jota suosittelisin kaikille ja kuulisin mielelläni kokemuksia. Yksikään ihminen ei taatusti tulkitse kirjaa samoin tavoin, niin kuin toisinaan käy joidenkin kirjojen kohdalla, että ne ovat niin yksiselitteisiä, että antoi kirjan kuinka monelle ihmiselle tahansa, kaikkien tulkinta on samansuuntainen. Seuraavaksi keskitynkin näihin minun tulkintoihini, eikä kirjaa lukemattomana tarvitse pelätä juonipaljastuksen uhriksi joutumista, sillä en usko, että tulet näkemään kirjan samalla tavoin.
       Retkiryhmä koostuu muutamasta, tarkemmin ottaen kahdestatoista ihmisestä, jotka ovat valmiita lähtemään pitkälle matkalle, josta kukaan ei tiedä kuinka kauan se kestää, tai mikä tarkalleen on määränpää. Mont Analogue on kilometrejä leveä ja korkea vuori, joka sijaitsee maapallollamme. Näin suuri, eikä sitä kukaan ole koskaan nähnyt, edes sen olemassa oloon ei uskota. Vuorta ei ole olemassa, mutta se on. Tämä vuori löytyy jokaisen sisältä, joka lähtee pyyteettömästi sitä etsimään. Se avautuu vain heille, ketkä ovat valmiita näkemään vaivaa, mutta siellä ollessaan ei matka lopu siihen. Löydettyään vuoren eli elämän tarkoituksen, on vain lähdettävä kipuamaan ylöspäin. Oikeastaan vaikein matka alkaa siitä, kun on matkan kuvitellut päättyvän. Retkiseurue, josta neljä on jänistänyt jo alkuvaiheissa pois, lähtee tälle matkalle hyvästellen läheiset ihmiset. He eivät koskaan palaa. Ne neljä, jotka jäivät, eivät kyenneet luopumaan arkisista iloistaan ja pelkäsivät totuutta. Purjehtiessaan kohti kuvittelemaansa määränpäätä, he ymmärtävät päivien kuluessa kaiken tavaran olevan vain arvotonta roinaa. Sitä heillä on paljon, mutta todellisuudessa he ovatkin vain hyvin köyhiä ja mitättömiä. Jokainen, hyvin erilainen ihminen, on erottamaton osa kokonaisuudessa. Jos yksikin jäisi, he eivät pärjäisi. Keskinäiset kinat on unohdettava. Nämä edellä esitetyt asiat huomattuaan, Mont Analoguen portti aukeaa.
       Matka ei päätykään, vaikka he ovat jo asettumassa aloilleen keskittymään omiin kiinnostuksen kohteisiinsa. Elämässä ei voi jäädä paikoilleen. Nimet ja määritteet jäävät pois. Enää he eivät ole kielitieteilijä, taiteilija, tutkija, mies, nainen - eivät mitään mitkä määritteet oli heidän kannettavakseen annettu. Sillä lopulta me kaikki olemme vain ihmisiä, emmekä edes oikeastaan ihmisiä. Me vain olemme. Tähän ajatukseen vaivuin ja tunsin ihmeellistä tyytyväisyyttä ja onnea. Kaikessa määriteviidakossakin voi vain olla, kaikki ovat vain on, eikä tarvitse, eikä kuulu, määritellä mitään. Ajatus on vapauttava, mutta todennäköisesti pian olen jo kaikkien määritteiden kanssa tekemisissä, seuraamassa ympäröivän maailman virtaa.
       Kirjan loppu on rakenteellisesti kiehtova. Tiesin, että kirja jäi kesken, mutta en olettanut ihan tällaista tapaa. Olen jo pidemmän aikaa halunnut lukea kirjan joka päättyy näin, ja nyt sellainen tuli vastaan. Kirja loppuu kuin seinään, kesken aiheen ja lauseen. Viimeisenä on pilkku ja sen jälkeen ei mitään. Daumal kirjoitti kirjaa kuolemaansa asti, mutta ellei hän kuollut kirjoittaessaan, miksi hän ei saatellut edes lausetta loppuun. Mielikuvitukseni alkoi laukata...

Tammikuun kootut

Tammikuun aikana tuli luettua vähäsen, mutta monenmoista. Lukemiseen käytettävää aikaa oli aivan pieni määrä, mutta se aika minkä sain, oli rentouttavaa että mukavaa. 
Luin tässä kuussa:
Jonas Gardell - Koomikon synty
Tämä kirja sai kolme tähteä ja arvostelut olivat liki kaikin puolin positiiviset. Ainoa harmituksen aihe oli lukuisat kirjoitusvirheet. Aiheeltaan rankempi kirja.
Yahya Hassan - Runot
Runot sai vain yhden ainokaisen tähden. Kokoelma on huutamista ja ahdistusta, mutta siitä ei saa millään otetta. Kirjalliset  ansiot eivät päätä huimaa.
Wolf Kankare - Kettujumala palelee
Kettujumala palelee ansaitsi kolme tähteä. Ensimmäistä kertaa sarjakuva-albumin äärellä yllätyin positiivisesti. Kankareen albumista riittäisi vaikka kuinka pitkään pohdintaan ainesta.
Elis Andersson - Frenologia
Kolmen tähden arvoinen tietokirjanen. Pidin kirjasta paljon ja tiedonjanoni aihetta kohtaan lisääntyi kertaheitolla.
Kuukauden sivumäärä on 544 ja tähdistä laskettu keskiarvo 2.5, joka pyöristyy ylöspäin ja näin ollen arvosana on kolme, positiivinen kokemus.
Lukemisto oli jopa yllättävän monipuolinen; romaani, runokokoelma, sarjakuva-albumi ja tietokirja. Uusia ja uusvanhoja oli kolme neljästä, ainoa aiemmin luettu kirjailija oli Gardell.
Nipistin hieman aikaa siistiäkseni blogin tekstien ulkoasun ja uusimmista kirjoituksista korjailin muutamia kirjoitusvirheitä.
Tein pienimuotoisen tutkimuksen kirjablogien epäsuosituimmasta kirjasta ja sain myös vastauksen. Kokosin tutkimuksen tulokset ja sen herättämiä ajatuksia tänne blogin puolelle. Tätä kautta Gertrude Steinin Ida päätyi lukupinooni, mutta myönnettäköön, että lukupino on vielä sen verran korkea, että aivan heti en kirjaa aloita. Tänä vuonna - melkein uskallan luvata, että ennen kesää - Ida on käsissäni.

LinkWithin