perjantai 13. syyskuuta 2013

(vk 37, Tiistai)

SHAKESPEARE, MACBETH

   
Macbeth (1605-08)
Suomennettu 2004
Kustantamo: Wsoy
Sivumäärä: 115
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

 Shakespearen Macbeth on ollut jo pitkään ajatuksissani. Vihdoinkin se löytyi kirjastolta. Macbeth on yksi Shakespearen suurimmista ja tunnetuimmista tragedioista, eikä suotta. Lukijalle, joka perehtyy tekstiin tarkemmin, se antaa useita hienoja hetkiä. Itse jäin näytelmään koukkuun ja luin sen yhdessä päivässä lähes yhdeltä istumalta.

 Vuorosana ''Pirun sotajoukossa ei ole syntisempää paholaista kuin Macbeth'' jäi erityisen hyvin mieleen. Miksi tätä käytettiin? Miksi Macduff oli saanut aiheen sanoa tämän? Sitä ymmärtääkseen on parempi tutustua näytelmään kokonaisuudessaan. Näytelmä alkaa kolmesta noidasta, jotka saapuvat lavalle. Noidat puhuvat runomuodossa, mikä tuo tarinaan lisää kiinnostavuutta. He ennustavat Macbethille loistavaa tulevaisuutta, ensin Cawdorin taanina ja myöhemmin kuninkaana. Samalla he ennustavat, että Banquon jälkeläisistä tulee myöhemmin kuninkaita. Kukaan ei ole ensin uskoa ennustuksien toteutumiseen, mutta kun käy toisin, Macbethista tulee Cawdorin taani, valta tai ainakin mahdollisuus siihen nousee hänelle ylitsepääsemättömäksi pakkomielteeksi. Hänen on pakko varmistaa paikkansa kuninkaan valtaistuimella keinolla millä hyvänsä. Vaikka tappamalla kuninkaan. Ennustukset pitivät paikkansa, mikä siis neuvoksi, jos haluaa pitää vallan itsellään. Voisi sanoa, että sen ja yleensäkin vallantavoittelusta koko näytelmä muodostui. Niin alas Macbeth ajautuu, että häntä alkaa riivaamaan omat mahdollisuutensa ja kaikki inhoavat häntä.
Faktoja ja uskomuksia:

- Näytelmä perustuu Macbethiin, joka on oikeastikin ollut olemassa.

- Näytelmä ei kuitenkaan ole historiallisesti tarkka.

- Näytelmän nimen lausumisen kerrotaan tuovan huonoa onnea.

- Sen sijaan käytetään ''The scottish play

Takakannen teksti:

Macbeth on viimeinen Shakespearen suurista tragedioista, tarina murhasta, vallanhimosta ja ihmisen tuhoutumisesta. Ralf Långbacka sanoo esipuheessaan: >>Macbethia ei riivaa pahuus. Mutta häntä riivaa mahdollisuus nousta kuninkaaksi, mahdollisuus tulla joksikin muuksi, mahdollisuus nousta kuninkaaksi. Noidat osoittavat hänelle tämän mahdollisuuden. Vai onko niin, että noidat saavat hänet tietoiseksi hänen omista salaisista ajatuksistaan?>>

 
Macbeth on taattua Shakespearen, tämä kirjailija ei ole tuotoksillaan onnistunut pettämään minua. Edellisen jälkeen janoan vain lisää. Vaikka en löydä näistä näytelmistä yksiselitteistä juonta, antavat ne minulle hyvin paljon ajattelemisen aihetta monista elämään liittyvistä peruskysymyksistä.


(vk 37, Maanantai)

JAN GUILLOU, POHJOINEN VALTAKUNTA

Riket vid vägens slut (2000)
Suomennettu 2002
Kustantamo: Like
Sivumäärä: 511
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Ensimmäisenä tässä blogissa arvosteltuna kirjana on Jan Guilloun Pohjoinen valtakunta, joka on ristiretkitrilogian viimeinen varsinainen osa. Aikaisemmat osat ovat Tie Jerusalemiin ja Temppeliherra. Teos jatkaa eteenpäin siitä mihin ensimmäinen osa jäi, joten aiemmat kirjat kannattaa lukea ensin.

Lopulta, kahdenkymmenen pitkän vuoden jälkeen Arn Magnusson ja Cecilia Algotsdotter ovat suorittaneet lihallisen syntinsä, kumpikin tahollaan. Arn on taas palannut pohjoiseen ja suuntaa ensimmäisenä kulkunsa Varnhemin luostarille, jossa hän vietti lapsuutensa. Veli Guilbertin ilo jälleen näkemisestä oli käsinkosketeltavissa - hän kun oli luullut Arnin kuolleen jo aikoja sitten.

Cecilia Rosa ja Cecilia Blanka, ystävykset luostarista, ovat poimimassa kedolta kukkia. Rosan suku haluaisi hänestä abbedissan, eihän Arnia ole näkynyt. Mutta samalla hetkellä Arn ratsastaa näkyviin. Kuitenkin, hieman jopa yllättäen, he aivan ensimmäisenä rukoilevat Jumalan äitiä hänen armostaan. Tästä alkaa yhteiset päivät, joskin häävuoteeseen pääsyyn on monta mutkaa. Keskiajan maailmassa ei vielä uskottu rakkauteen, vaan häillä yritettiin yhdistää sukuja, jotta saataisiin vältettyä mahdolliset sodat ja suvun voimaa vahvemmaksi.

Myötäjäisinä Arnin suku antaa Forsvikin kartanon. Arn, Cecilia ja Arnin mukana tullut veli Guilbert ja osa pyhältä maalta tutuista henkilöhahmoista auttaa rakentamaan Folkungisuvusta voittamattoman.

Asia mikä kirjassa kuitenkin ärsytti, oli se että Arnin sotataitoja ylistettiin liiaksi asti. Mielestäni olisi vähemmälläkin tullut selväksi, että kaksikymmentä vuotta pyhässä maassa sotimassa on suuri saavutus. Olisi ollut myös mukava tietää, kuinka kaikki tarinat pyhältä maalta olivat keskiajalla tulleet pohjoisen kansan tietoon. Kuinka Arnin maine oli kiirinyt niin kauas?

Pohjoista valtakuntaa voi hyvällä syyllä sanoa yhdeksi parhaimmista ristiretkien kuvauksista - kuten ristiretkitrilogiaa yleensäkin. Jouhevasti Guillou johdatteli tarinaa eteenpäin. Henkilöhahmoihin oli helppo samaistua, oli vain pakko saada tietää mitä heille tapahtui. Sivumäärä tuntui yht'äkkiä vähäiseltä. Suosikkihahmoikseni nousi ehdottomasti saraseenilääkärit Ibrahim ja Jussuf, joihin tutustuttiin jo edellisessä osassa. Suosikkihahmoikseni he nousivat Saladdinin jäätyä tarinasta pois. Heissä minua kuitenkin miellytti se pyyteetön avuntarjonta, jonka he antoivat kaikille sairaille, olivat he sitten muslimeja tai kristittyjä.

Minä jään kaipaamaan näitä kaikkia ihania henkilöhahmoja, onneksi on vielä aikaa yhden kirjan verran jättää hyvästit. Viimeisen itsenäisen osan nimi on Arnin perintö.

LinkWithin