torstai 29. tammikuuta 2015

Elis Andersson, Frenologia

(vk.2, sunnuntai)
Ruotsinkielinen, 1900-luvun alkupuoli
Suomennettu 1913
Kustantamo: Ivar Willehad
Sivumäärä: 32
Mistä sain? Kirjastosta lainattu
  
Taukoa on tullut pakon sanelemista syistä jälleen vietettyä kirjojen parista, mutta nyt on aika palata kirja-arvostelulla. Luin Elis Anderssonin tietokirjasen vuoden alkupuolella. Miten päädyin tällaiseen kirjaan? 
    Aikoinaan luin Guy De Maupassantin Ihmissydäntä. Kirja ärsytti suuresti ja sen vuoksi jäi kesken, mutta frenologia jäi mieleen, mitä tarinassa paljolti käsiteltiin. Halusin tietää mitä kyseinen, jo aikansa elänyt, tieteenala tarkemmin ottaen käsittelee. Avuksi ja iloksi löysin tämän pienen kirjasen, jossa kerrottiin aivan perusteet frenologiasta - mutta se ei ollutkaan kirjan paras puoli.
         Ensimmäinen luku käsittelee sitä, mitä frenologia on ja mikä on sen tehtävä. Jo tässä vaiheessa kirjan vanhuus tulee ilmi. Frenologiaan tieteenä uskotaan kovasti ja nykyiset käsitykset(vertaan Dunderfeltiin) temperamenteista joutuvat sivuutetuiksi virheellisenä asiatietona. Historialliselta näkökannalta tarkasteltuna kirja on mielenkiintoinen.
    Kirjan pääosio on lyhyt selostus jokaisesta aivo-osasta, joita ovat esimerkiksi sukupuolisuuden keskus ja aviorakkauden keskus. Liki jokainen kohta heijastelee sitä maailmanaikaa, jolloin kirja on ilmestynyt. Käsitykset ''normalista'' ja epäsopivasta ovat hyvin erilaisia kuin nykyään -vai ovatko ne sittenkään ratkaisevasti muuttuneet. Tätä sopi pohtia lukemisen aikana. Onko kirjassa sittenkin jotakin myös meidän nykymaailmastamme. Ehkä oli, tai sitten ei - ajatukseni jäivät osaltaan keskeneräisiksi. Nykypäivän ihmisillä voin todeta olevan suurella osalla heikosti kehittynyt uskonnollisuuden keskus, sillä harvempi meistä taitaa täysin Jumalaan uskoa. Liekö tässä kohtaa tapahtunut aivojen surkastumista? Shakespearen arvostus oli Ruotsissa jo tuolloin suurta, ja August Ahlqvist totesi, että ruotsin kieli on täydellinen kirjailijan säkeiden tulkitsemiseen. Niin, tiettyjen aivonosien yli normalin kehittyminen saakin ihmisen kirjoittamaan kuin Shakespeare konsanaan. Seksuaalisuudella ja sen monimuotoisuudellakin on vahva osa kirjan sisällössä. Mielenkiintoista oli, joskaan ei yllättävää, että seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen tarkoitti tiettyjen aivonosien kehittymättömyyttä ja siitä oli mahdollisuus parantua sillä aivonosia voi myös tiettyyn pisteeseen asti kehittää. Vaikka oli varmastikin rohkeaa ottaa aihe käsittelyyn, häveliäisyyden verho on kuitenkin ympärillä - näistä asioista ei puhuta suoraan vaan heteroseksuaalisuuden kautta hieman viekkaasti ja vältellen, mutta kuitenkin ymmärrettävästi.
    Kerronnan aikana painotetaan myös, että yksikään aivon osa ei toimi yksin eikä ihmisten luonnetta voida tutkia ottamatta huomioon osien luomia vastavaikutuksia. Vaikka jokin osa, esimerkiksi kirjallisen lahjakkuuden, olisi kehittynyt, mutta luovuus olisi heikko, ei ihmisestä milloinkaan voi tulla lahjakasta ja suosittua kirjailijaa. Vastavaikutuksiin ei perehdytä sen enempää, sillä sivumäärä olisi venynyt liian pitkäksi.
    Kraniologia (pääkallon mittasuhteiden selvittämistä)kuuluu frenologian yhteyteen, mutta tässä kirjassa sitä ei tarkemmin käsitellä vaan johdetaan lukemaan kirja Fysiologia, jonka nimeä en näillä alustuksilla aivan täysin käsitä. Ehkä se selvinnee sitten, kun jostakin kirjan onnistun löytämään. Sen lisäksi ''sarjaan'' on saatavilla myös kuvaliite, jossa yksityiskohtaisesti selvennetään aivo-osien kohdat päässä. Ei suinkaan mielenkiintoni alaa kohtaan vähentynyt, vaan oikeammin lisääntyi entisestään.
     Kirjassa olevat osuudet, jotka käsittelevät frenologien jalkautumista ihmisten pariin, ovat myös mielenkiintoisia. Kuinka ihmiset jonottivatkaan päästäkseen frenologin tutkittavaksi ja myöhemmin kirjein antoivat kiitosta osuvasta tuloksesta. Näitä kirjeitä on muutama kappale koottu kirjasen loppuun.
      Mutta se mikä kirjasessa on kaikkein parasta on aivan valloittava kieli. Ihania sanoja ja lauserakenteita täynnänsä ilahduttamassa lukijaansa.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Kirjablogien epäsuosituin teos

50 kategorian listahaaste, johon olen osallistunut, on täyttynyt sen verran vauhdikkaasti, että minulle on tullut pieni halu täyttää se kokonaan. Ehkä listan kiinnostavin kohta on ''kirja, joka on saanut huonot arvostelut, A book with bad reviews''. Ei siis auttanut muu kuin selvittää mikä kirja on saanut ne kaikkein huonoimmat arvostelut suomen kielisissä kirjablogeissa. Tätä olen muutaman päivän tutkinut.
Vaikka muuten en ajatellut tehdä tämän haasteen suorittamisesta numeroa, ajattelin, että tämä voisi kiinnostaa muitakin.
Pääasiallisena lähteenä oli blogit, joissa käytetään tähtiarvostelua. Etsin jokaisesta tällaisesta ne kaikkein huonoimman pistemäärän saaneet kirjat. Mikäli arvostelun yhteyteen oli laitettu linkki toiseen arvosteluun, kävin myös lukemassa tähdettömiä tekstejä. Blogeja oli sellaisia, jotka ovat yhä hengissä, mutta myös jo lopettaneita. Varsin kattava matka teidän kanssabloggaajien blogihistoriaan.
Muutama asia pisti silmään. Ensinnäkin se, että tähtiarvostelu on selkeästi harvinaisempi tapa kuin pelkkä teksti. Toisekseen minä lienen ainoa, joka ei käytä tähtiä perinteiseen tapaan, jossa nelonen on vitosta huonompi. Bloggaajat ovat myös nähtävästi varsin lempeitä kirja-arvostelijoita, tuntevat kirjamakunsa hyvin tai sitten eivät vain bloggaa niitä huonoimpia kirjoja (vai osaavatko jättää kirjat kesken? - Ei kai nyt sentään.). Useimmiten annettu arvosana muistikuvieni mukaan oli kolme ja nelosta ja vitostakin oli kiitettävä määrä. Ykkösiä ei juuri lainkaan löytynyt.
Kirjoja oli varsin kirjavasti. Ei kaikki todella lue samoja kirjoja. Huonoksi oli koettu niin tunnettuja kuin ei-tunnettuja kirjoja ja muutama englanninkielinen löytyi joukosta. Kirjojen käsittelemät aihepiirit vaihtelivat, mutta kevyt hömppäkirjallisuus oli jatkuvasti yhden tähden arvoinen (mutta toki osa pitää tästäkin). Yleensäkin epäsuosituinta (tähtiä 1-2, joista kakkoset ei listalla mukana)kirjallisuutta olivat ne, joissa seksi oli vahvasti esillä. Mikäli tarkoituksenani olisi lukea kirja, jonka aihepiiri kuuluisi epäsuosituimpiin, täytyisi minun lukea teos, jossa yhdistetään seksi, sadomasokismi ja väkivalta - kaikki samassa kirjassa. Tällaisia alhaalla olevassa listassa on useampia.
Epäsuosituin kirjailija oli E.L. James Fifty Shades-sarjallaan. Kirjailija sai kaksi mainintaa tällä listalla, eikä muutenkaan arvostelut hyviltä vaikuttaneet. Sattumoisin James yhdistää arvostelujen perusteella sarjassaan juuri noita ylempänä lueteltuja kolmea epäsuosituinta aihetta.
Tällaiset kirjat listalle päätyivät:

































Vain yksi kirja sai kaksi mainintaa, kyseessä on Gertrude Steinin Ida. Etsin myös enemmän tietoa kyseisestä teoksesta ja päädyin lukemaan luennosta, jossa käsiteltiin Idaa ja luennoitsija oli kertonut kyseessä olevan kaikkein raskain kirja, jonka hän on koskaan lukenut ja hän ei todellakaan tiedä mistä siinä kerrotaan. Myös monessa muussa paikassa valiteltiin kirjasta.
Luen siis Idan, sitten kun lukupinoni korkeus sen sallii. Katsotaan mitä minulle käy. Liitynkö tähän sankkaan joukkoon, vai pidänkö, niin kuin ihan muutama yksittäinen.

Kettujumala palelee, varsin onnistunut sarjakuvateos

(vk.1, lauantai)
Suomenkielinen alkuteos (2014)
Kustantamo: Suuri Kurpitsa
Sivumäärä: 74 sivua sarjakuvaa
Mistä sain? Kirjastosta lainattu
Mikäli et ole vielä lukenut Kettujumala palelee-sarjakuvateosta ja aiot sen lukea, en suosittele välttämättä lukemaan tämän kirjoituksen tähtien välistä kappaletta.

Valitsin luettavaksi jälleen sarjakuvateoksen - ja yllätyin erityisen positiivisesti. Olen lueskellut silloin tällöin Kankareen pitämää sarjakuvablogia, ja kiinnostunut hänen aihepiireistään ja piirrosjäljestään. Tätä kautta päädyin lukemaan myös paksumman kirjan.
        Kettujumala palelee on tekijänsä toinen albumi ja opinnäytetyön teososuus. Netistä löytyvä tekstiosuus on mielenkiintoinen ja valaisee tarinaa aivan eri tavalla kuin minä omista lähtökohdistani käsin kykenin sarjakuvaa tulkitsemaan. Suosittelen tutustumaan. Seuraava kappale käsittelee kuitenkin omia tulkintojani teoksesta.
********
    Albumi käsittelee identiteettiongelmia, kuten ulkopuolisuuden kokemista. Lähtökohta on se, että päähenkilö, nimeä ei ole ilmaistu, löytää kettunaamarin ja asettaa sen kasvoilleen. En koe naamaria konkreettisena ja kosketeltavana niin kuin naamarit yleensä ovat, vaan keinona ilmaista ihmisen eristäytymistä. Kiinnostava tehokeino on sarjakuvan mustavalkoisuus, mutta naamari on värillinen. Valinta korostaa naamarin merkitystä sarjakuvassa ja sen punasiniset läikät nousevat erityisellä tavalla esille, tuoden vaikutelmaa naamarin erillisyydestä hahmosta. Samalla naamion perusväri on valkoinen ja muutama viiva on piirretty mustalla, joka yhdistää sen muuhun kuvitukseen ja antaa samalla vaikutelman siitä, että kettunaamio kuuluu henkilön identiteettiin. Sarjakuvassa kuvakulmia on käytetty aika perinteisellä tavalla, kuten varsinkin sivun 10 alhaalta kuvattu vihainen koira osoittaa. Tämä antaa vaikutelman koiran vallasta siinä tilanteessa. Toisaalta pari sivua myöhemmin, välikohtauksen päätyttyä, kuvakulma koiraan ja henkilöön siirretään yläviistoon. Yleensä kuvataiteissa tämä kuvaa alistuneisuutta ja antoi vaikutelman hahmojen haavoittuvaisuudesta. Hetkelliset kuvakulman muutokset ovat yllättäviä.

Kankareen piirrosjälki on yksinkertaista ja ilmavaa.
Muulloin koira on kuvattu sivulta.  Toisinaan pitkälti samanlaisten kuvien toistaminen parin ruudun ajan oli hieman turhauttavaa. Tilanteet hyppivät arkielämän tilanteiden ja vuoristomaiseman välillä. Tulkitsin vuoristomaisemat henkilön haaveiksi, mutta samalla kuvastamaan hänen sisällään vallitsevaa tyhjyyttä ja kivikkoista elämää. Mukana näissäkin tilanteissa on kettu - eläimet on selkeästi haluttu nostaa esille turvan ja läheisyyden luojina. Sivuilla 19-20 sivun 19 lumihiutaleet muuttuvat seuraavalla sivulla tyhjiksi puhekupliksi. Henkilö istuu luokkahuoneessa yksin, muut pareittain, ja puhekuplat ovat tyhjät. Jälleen on onnistuttu  lisäämään vaikutelmaa henkilön ulkopuolisuudesta. Tyhjät kuplat tuntuvat esittävän puheen merkityksettömyyttä. Sivuilla 21-23 tulee jälleen uusi tilanne, jonka tulkitsin niin, että henkilöä kysytään mukaan porukoihin, mutta hän ei halua ja keksii nopeasti tekosyyn. Sivun 23 mukaan kieltäytyminen tuottaa hänelle ahdistusta, tavalla miksi en kykene tähän. Käsitystäni naamiosta ei-konkreettisena asiana todistaa sarjakuvan keskivaiheilla lausahdus ''--haluis välttämättä käyttää tota naamaria'' ja henkilön vastaus tähän ''mitä naamaria?''. Haaveiden ja todellisuuden välillä ei ole selkeää raja-aitaa ja ne yhdistetään sarjakuvassa jouhevasti. Hetkellisesti naamio saa elämän aivan tarinan loppupuolilla. Loppu jätetään avoimeksi ja täysin lukijan tulkinnalle vapaaksi.
********
      Paljoa tekstiä ei tarinaan sisältynyt, eikä se olisi ollut tarpeen. Ensin ajattelin, että ''höh, mitä tämäkin nyt on olevinaan'', mutta kun seuraavalla lukukerralla katsoin kuvia tarkemmin, saatan todeta, että sanoja ei tarvita. Oikeastaan sanattomuus teki sarjakuvasta hieman mukavamman, kun yleensä jätän hyllyihin varsinkin ne, jotka ovat piirrokselta yksityiskohtaisia, sanoilla täyteen ahdettuja ja jotenkin ylitäysiä. En kuitenkaan voi sanoa, että olisin vieläkään täysin lämmennyt sarjakuvalle tai saavani niistä irti enemmän kuin runoista ja romaaneista, mutta sarjakuvaksi Kettujumala palelee on kelpo näyte. 



lauantai 3. tammikuuta 2015

Yahya Hassanin Runot

(vk.1, perjantai)
Yahya Hassan (2013)
Suomennettu 2014
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 167
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Runot kuului syksyn 2014 odotetuimpiin uutuuksiin. Kokoelman luettuani en osaa enää sanoa miksi. Olin päättänyt, että lainaan kirjan silloin, kun sen satun kirjaston hyllyssä näkemään, ja näin tein. Saman päivän aikana aloitin innokkaasti lukemaan, mutta jo ensimmäisellä sivulla huomasin, että olisin menettänyt vain muutaman tuskallisen hetken, mikäli kirjan olisin hyllyyn jättänyt. Nyt tämä kohukirja on luettu.
       Mistä Runot sitten kertoo? Tähän kysymykseen voin vastata olevani tietämätön. En oikeastaan edes tiedä mitä juuri olen lukenut. En tiedä, vaikka kuinka yritin ymmärtää. Voin lukea esimerkiksi Wikipediasta, mutta myös muualta, että kirjaa on Tanskassa myyty yli 100 000 kappaletta ja kirjailija on saanut lukuisia tappouhkauksia. Kirjaan liittyy kiivas sananvapauskeskustelu, suurin Muhammed-pilapiirrosten jälkeen, jos kustantajaa uskotaan. Omaelämäkerrallinen, se kävi selväksi jo runoistakin, tai no - viimeisestä runosta. Ja kyllä siitä ymmärsi senkin verran, mitä Helsingin Sanomat ovat kirjoittaneet elokuussa: ''Tanskassa syntynyt Hassan pilkkaa runoissa vanhempiensa uskontoa islamia ja kuvaa, miten hänen isänsä pahoinpiteli lapsiaan.'' Samaisessa artikkelissa oli myös ''Tämä ei ole kokeellista, suurelle yleisölle vaikeasti avautuvaa taidelyriikkaa'', mutta kokeellisen taiteen, eritoten musiikin, ystävänä totean, että tämä oli vaikeammin avautuva taidekokemus kuin vaikka Merzbow konsanaan, josta kukaan ei tunnu ymmärtävän miksi sitä kuuntelen. Syvemmälle kuin tähän perustietouteen, en kokoelmaa lukiessani päässyt.
       Kirja olisi ollut astetta parempi, jos välimerkkejä olisi käytetty. Kaikki on kirjoitettu isoilla kirjaimilla, pilkuitta ja pisteittä. Lukeminen vaikeutui huomattavasti. Kaiken lisäksi runojen sisällä hypitään aiheesta toiseen, runo ei liity millään otsikkoonsa, välissä on todennäköisesti arabian kielisiä sanoja, joita en ymmärtänyt ja kieli on hyvin rumaa, rasistista ja ihmisiä pilkkaavaa. Eikä Runoja voi runollisista ansioista ylistää.
       Kaikki kunnia kirjoittajan rohkeudelle, mutta olisi kannattanut jäsennellä tekstiään ja käyttää välimerkkejä epämääräisen huutamisen sijasta.

perjantai 2. tammikuuta 2015

Koululaiselämää Gardellilta


(vk.1, torstai)
En komikers uppväxt (1992)
Suomennettu 2005
Kustantamo: Johnny Kniga
Sivumäärä: 271
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

 ''Kaikki mitä vihaat itsessäsi - anna itsellesi anteeksi.
Kaikki mitä rakastat itsessäsi - anna anteeksi.
Kaikki mitä häpeilet.
Kaikki mistä ylpeilet.
Kaikki minkä haluat  peittää.
Kaikki minkä haluat paljastaa.
Kaikki mistä ei tullut mitä piti.
Kaikki mitä olet.
Kaikki mitä haluaisit olla.
Anna itsellesi anteeksi.''
Olen nähtävästi jäänyt pahemman kerran koukkuun Jonas Gardellin tuotantoon. Ja olihan Koomikon synty varsin vaikuttava kirja, vaikka ei yltänyt läheskään Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin
-trilogian tasolle.
     Eletään siis 70-lukua Sävbyholmissa, Tukholman liepeillä sijaitsevassa lähiössä. Tarinan päähenkilö on Juha Lindström, kuudesluokkalainen. Koko tarina pyörii luokan 6E ympärillä. Rajua kohtelua, hakkaamista, kiusaamista, ulkopuolelle jättämistä. Vihaa itseä kohtaan, heräävää kiinnostusta seksuaalisuuteen, suhteiden muodostamista, jossa rumat jäävät ulkopuolelle. Pojat, jotka myöntävät olevansa seksiä kokemattomia, hakataan maahan. Isorintaisin tyttö on luokan suosituin. Vaatteet ja vanhemmat määrittelevät aseman.
       Tässä joukossa Juha, Lennart, Stefan, Erik, Simon, Fredrik, Markus, Gutte, Roger, Roy, Jenny, Pia, Eva-Lena, Lena, Cilla, Charlotte, Kattis, Li, kolme Annaa ja Sofi varttuvat ja viettävät lapsuutensa. Opettaja käy vähän väliä karttakomerossa juomassa taskumatistaan, hän haaveilee olevansa jossakin muualla. Sävbyholmin piti olla paikka, jossa lapset saavat kasvaa turvassa maailmanpahuudelta. Sen piti olla keidas kaiken keskellä. Koulussa levitellään tarinoita, että Sävbyholmin ulkopuolella kidnapataan lapsia jatkuvasti.
       Koomikon synty on raskas tarina peruskouluun kätkeytyvästä pahuudesta - ja valitettavasti se kuvaa peruskoulumaailmaa hyvin todenmukaisesti. Lasten näkökulmasta. Alussa se iskee liikuntatuntien ahdistavuuteen; eikö olekin niin, että kysyttäessä peruskoulun ahdistavinta oppiainetta, liikunta nousee jatkuvasti esiin. Kunujaon viimeiset, väliverhon takaa kateellisena tuijottavat kun toisen sukupuolen tunnit vaikuttavat omemmilta, kömpelöt oppilaat, liikunnanopettajan silmätikut, hiihtotuntien perässä  laahaajat - tuttua, vai yleistänkö vain? Juha tekeytyy luokan pelleksi, jonka ainoana tehtävänä on hauskuuttaa muita oppilaita. Parhaat kaverinsa Jenny ja Thomas jäävät heti taka-alalle, jos luokan kovimmat oppilaat tarjoavat seuraansa. Hänen on pakko esittää jotakin, ja lopulta ahdistus purkautuu huonoin seurauksin. Lapset ja aikuiset  ovat kuin jumissa oleva palapeli, jossa palat eivät tunnu millään menevän yhteen vaikka kuinka kääntelisi.
      Pidin kirjasta ja sen tunnelmasta. Peruskoulujärjestelmän syyttely oli mielenkiintoista. Valitettavasti kirjasta löytyy useampia hyvin rasittavia kirjoitusvirheitä herättäen kysymyksen oikoluvun puutteesta. Tarina ei ollut niin upea, että olisin ollut näistä virheistä välittämättä. Osa luvuista on kirjoitettu kursivoidulla tekstillä, mutta näiden lukujen merkitys ei auennut. Jotain niissä kerrottiin, mutta mitä, se jäi epäselväksi. Luvut ovat myös valitettavan lyhyitä, mahdollistaen toki kirjan nopean lukemisen, mutta ei syvällistä tarinaan keskittymistä.  
               Koomikon synnystä löytyi yhteneväisyyksiä Älä koskaan pyyhi-trilogiaan. Sivulla 14 Juha istuu ikkunalasin vieressä, hengittää siihen ja kirjoittaa nimensä, kuten Rasmus teki äkpkpk:ssa. Tarinoissa on saman nimisiä henkilöitä ja uskonto on merkittävässä roolissa. Erotuksena on, että Ritva (Juhan äiti) pohtii mitä teki väärin saadessaan Jumalaan uskovat lapset ja toisessa kirjassa taas uskonnollisuus on tärkeä hyve vanhempien mielestä.
       Ruotsalaiseen kulttuuriin on selkeästi viittauksia, jotka jäivät minulle epäselväksi. Ruotsalaisille tärkeiden henkilöiden nimet jäivät etäisiksi; miksi vaikka Ingemar Stenmarkia täytyisi ihailla? Kun selvitin hieman, on pakko tässä myöntää, että urheilu ei ole minun kiinnostusaluettani. Myös Ruotsin peruskoulujärjestelmä jäi pohdituttamaan.
       Kokonaisuudessaan Koomikon synty on hyvä ja onnistunut kirja, muutamista ongelmakohdistaan huolimatta. Kerronta on niin todenmukaista.    
          

LinkWithin