maanantai 26. kesäkuuta 2017

Maria Björklund - Kaksin, rakkautta ilmassa, ja Pride-musiikkia

Suomenkielinen alkuteos (2011)
Kustantamo: Arktinen Banaani
Sivumäärä: 66
Mistä sain? Lainattu e-kirja


Kaunista Pride-viikon alkua. Vihdoin ja viimein on viikko, jolloin monet ihmiset saavat olla näkyviä myös katukuvassa. Yhdenvertaisuuteen ja moninaisuuteen vahvasti painottuva blogini juhlistaa viikkoa Yöpöydän kirjojen järjestämän lukutempauksen puitteissa. Eikö muuten ole komea yläkuva? Maanantaista lauantaihin kirjoitan joka päivä yhden tekstin ja sunnuntaina teen koonnin.

Viikon saa aloittaa sarjakuvateos, joka on todellinen hyvän mielen kokoelma. Kolmen ruudun mittaiset kuvasarjat näyttävät aina yhden parisuhteen, joka kaikessa moninaisuudessaan kuvataan arkisesti. Oli kyseessä sitten biseksuaaleja tai polysuhteesta haaveilevia ihmisiä, jokaisella on kuitenkin ne samat ongelmat ja onnen aiheet.

Hauskan teoksesta tekee se, että huolimatta omasta suhdetilanteesta ja -mallista, siitä löytää paljon samaistuttavia piirteitä. On myös helppoa bongailla ystäviensä kaltaisia hahmoja. Monta kertaa saa huomata, että tuohan on aivan kuin henkilö X ja tuo voisi olla kuin suoraan omasta elämästäni.

Toisaalta teos on nopealukuisuudessaan, noh, nopeasti luettu. Sen pariin ei juurikaan onnistu pysähtymään eikä siitä ainakaan kovin helposti saa tehtyä minkäänlaista syväluotaavaa analyysia. Samalla myös teoksen nimi 'Kaksin' jo vahvistaa normia suhteen osapuolten lukumäärästä, vaikka sarjakuvien onkin tarkoitus olla normeja rikkovia. Onhan mukana ne polysuhteesta haaveilevat, mutta ilolla olisin katsonut myös kolmen tai usemmankin ihmisen suhteen kuvassa. Polyista kertovaa kirjallisuutta, musiikkia tai elokuvia ei ole juurikaan tarjolla. Ehkä jotakin kertoo jo se, että polyamoriasta kertoviin televisio-ohjelmiin on ymmärtääkseni ollut vaikeaa saada ihmisiä kertomaan suhteestaan. Ehkä se on vielä liian tabuaihe ottaa mukaan. Siinä olisi rako jollekulle tarjota tarvittavaa lisää taiteen kentälle.

Mutta jos haluat pienistä puutteista huolimatta nopealukuisen teoksen, joka nostaa suupielet ylöspäin, tähän kannattaa tarttua.



---------------------------
Etkö tiedä mitä lukisit Priden kunniaksi? Tässä on listattuna blogissani esitellyt sateenkaarevat kirjat ja elokuvat. Onpa joukossa myös yksi antisateenkaareva, joka voi tarjota tuskallisten hetkien lisäksi lisää tahtoa jatkaa työskentelyä yhdenvertaisuuden puolesta. Lisää queerhenkistä kirjallisuutta löydät selailemalla blogiani!



--------------------------
Ensimmäisen Pride-päivän kunniaksi päätin lisätä loppuun pitkän listan sateenkaarevia kappaleita. Näiden avulla on hyvä virittäytyä viikon tunnelmiin. Joka päivä esittelen kirjan ohella myös jotakin muuta aiheeseen sopivaa taidetta.

Jukka Takalo - Jokainen on vähän homo.

Justimusfilms + Nost3&Protro - En oo homo.

Miia Liu - I'd go gay for you

Maija Vilkkumaa X Helsinki Pride - Onkse väärin?

Don Huonot - Ruoski minua.

Don Huonot - Tule sellaisena kuin olet.

Tero Hetero feat. Hildá - Tahdon

Tero Hetero - En oo tyttö.

E. - I've Only Just Begun.

Tom Goss - Son of a Preacher Man.

Aivolävistys - Vittuun homofobia.

Paajanen - Kundi meikkaa.

Sateenkaari Ensemble - Lauluja sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuudesta.

Sateenkaari Ensemble - Lastenjuhla kaikkein hauskin.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Kielipäätön opiskelee kieliä


Onko sinulla kielipäätä? Millä kielillä pystyt lukemaan kirjallisuutta? Mitä kieliä vielä haluaisit oppia? Mitä keinoja käytät oppimiseen? Vastaukset ja vinkit ovat enemmän kuin tervetulleita.

Olen saanut ehkä liki aina kuulla, että minulla ei ole kielipäätä. Tämän kuuleminen kovin monesta suusta on saanut aikaiseksi sen, että olen myös uskonut siihen hyvin vakaasti. Jonkin verran kyseinen ajatus edelleenkin hakkaa päässä silloin kun tartun uuteen kieleen. Kirjoitan juuri nyt ehkä eniten itselleni, mutta myös kaikille heille, jotka kuvittelevat, että heiltä puuttuu jokin mystinen kielenoppimisen osa aivoista.

Englanti on ollut ensimmäinen vieras kieli, jota olen varsinaisesti opiskellut. Yläasteen englannin kanssa koin monia tuskan hetkiä ja itkuja, lukion englanti meni vitosen keskiarvolla ja opettajien armopaloilla ahdistuneen vaikeasti. Oli kyllä niin hienoa, kun opettaja toi minulle kokeen arvosanalla viisi ja puoli, onnitellen kovasti, että sain lukioaikani parhaan englanninkokeen arvosanan. Uusintakoesali tuli ystäväksi.

Englanninkielen vuoksi olen saanut hyvin kiinteästi pysyvän kielitaidottoman leiman. Sitä ei ole poistanut edes se, että pystyn ymmärtämään pääpiirteitä kirjoitetusta englannista ja pystyn lukemaan kirjallisuutta neljällä kielellä. Kielen oppimisen haaveeni on kuitattu lausahduksilla 'et kuitenkaan opi', 'sinun täytyy oppia ensin englanti, vasta sitten voit opiskella muita kieliä' tai 'eihän sinua edes kielet kiinnosta'.

On suorastaan huolestuttavaa, kuinka kielitaidon kriteerinä tunnutaan pitävän nykyään sujuvaa englantia. Kiinnostava kysymys onkin se, millaista kielitaitoa pitää omata, jotta pidetään kielitaitoisena. Mahdollisimman monta? Riittävän suuria kieliä? Ihminen, joka osaa todella loistavasti oman äidinkielensä, mutta ei mitään muita kieliä, ei monen mielestä tunnu olevan kielitaitoinen, ellei äidinkieli ole englanti. Samoin käy ihmiselle, joka osaa oman äidinkielensä lisäksi jotakin pientä kieltä, jonka puhujamäärä ei ole suuri.

Olen tietoisesti vältellyt englanninkieltä niin paljon kuin mahdollista. Yksi syy siihen on se, että en nauti kielen puhumisesta, vaikka voisinkin selvitä tilanteesta sillä. Toisekseen näen huonona kehityskulkuna englannin ylivallan, joka kuihduttaa muiden kielten asemaa. Oma äidinkieli on ihmisoikeus, kulttuurin ylläpitäjä ja kokonaan oma tapansa ajatella. Monikielisyys on hyvä asia, jota liiallinen englannin ihannointi vie pois.

Suomen kielellä ei onneksi ole vielä suurta hätää, mutta kielen ylläpitäminen vaatii työtä. Ensi sijassa huolehdin suomen kielen käyttöalueen kaventumisesta akateemisessa maailmassa, tekniikassa ja mainonnassa. Lienee selvää, mitä kielelle käy, kun uusista saavutuksista ja ilmiöistä voi puhua helpommin jollakin muulla kielellä. Kirjallisuuden suhteen onneksi vielä käännetään myös englanninkielistä kirjallisuutta suomeksi. Pidän tärkeänä sitä, että luen suurilla kielillä kirjoitetut kirjat käännöksinä. Se on pieni ele sitä varten, että näytetään, kuinka käännöstyötä tarvitaan.

Sen jälkeen kun aloin tutustua pohjoissaameen, olen viimeistään ymmärtänyt, mitä tarkoittaa kielen hätä suurempien kielten puskiessa tilaa. Eräässä saksalaisessa lehdessä oli aikanaan artikkeli, jonka otsikko jäi muutama päivä sitten lähtemättömästi mieleeni jonkun siteeratessa sitä: 'Sápmelaččat leat jávkamin ja dat lea realitehta' (saamelaiset kuolevat pois, tämä on realiteetti). Sain lisäpontta opiskella pohjoissaamen. Käyttöalue kielellä on pieni, mutta niiden muutamankin sanan ja lauseen osaaminen on antanut todella paljon. Pohjoissaamen opiskelu on minulle barrikaidelle nousua kulttuurin puolesta, ihmisoikeuksien vuoksi. Kielen ylläpitäminen vie yhteiskunnan rahaa, mutta on asioita, joita ei voi mitata rahassa. Tämä on yksi niistä.

Tavoitteeni on oppia äidinkieleni lisäksi ruotsi, norja ja tanska korkealle osaamistasolle. Tämän jälkeen voisin kommunikoida suurimman osan pohjoismaalaisista äidinkielellä (noin 80% puhuu jotakin näistä kolmesta kielestä äidinkielenään). Pohjoissaamenkin haluan oppia niin hyvin kuin mahdollista. Sitten loput pohjoismaalaiset kielet, eli islannin, fäärin ja grönlannin, vähintäänkin niin, että selviän arkipäiväisistä tilanteista niillä ja pystyn lukemaan kirjoitettuja tekstejä ymmärtäen pääpiirteet sanakirjan avulla. Tällainen vaatii noin 1000 keskeisimmän sanan osaamisen. Jos aikaa ja intoa sitten lopulta riittää, voisin ehkä harkita muitakin saamelaiskieliä.

Keinoja kielen oppimiseen

Tällä kielipäättömällä on siis halu oppia kieliä. Ennen kuin kukaan kyllästyy lukemaan tekstiäni, annan vinkkini siihen, mikä on kaikkein tärkein väline kielten oppimiseen, ainakin omasta mielestäni. Frekvenssisanakirja. Kun sen tajusin, aloin oppia uutta kieltä huomattavasti vauhdikkaammin. Kun osaa kielen yleisimmät sanat, on jo pitkällä ymmärtämisen suhteen. Kyllä se kielioppi tulee sieltä perästä.

Toinen keskeinen keino on ollut lorukirjat. Tällä hetkellä olen lueskellut ruotsinkielisiä. Lorut on kirjoitettu lapsille kielen kehittämiseen ja monipuolistamiseen. Kun oppikirjat yleensä opettaa, mikä on 'puu', lorujen avulla oppii lehmuksen ja koivun, koira laajenee mäyräkoiraksi ja äänistä tulee naukumisia ja ammumisia. Isommallekin kielen oppijalla on tällaisista hyötyä. Ehkä suurin löytöni tältä saralta oli ruotsin homonyymilorut. Siinä oppii sanoille uusia merkityksiä ihan huomaamattaan, yhtäkkiä 'fil' tarkoittaakin enemmän kuin kaistaa.

Eikä sekään ole satuilua, kun sanotaan, että oppimalla yhden kielen, muidenkin oppiminen helpottuu. Nopeasti eri kielten väliltä alkaa löytää yhtäläisyyksiä. Ruotsi tuo mukanaan norjan ja tanskan. Hieman vain harjoitusta lisää, niin kielet sujuvat. Islannissa on piirteitä ainakin ruotsista ja norjasta, mutta toki paljon enemmän omaa. Islanti tuo mukanaan fäärin. Fääriin auttaa myös tanska. Toisaalta suurin osa fäärin oppimateriaaleista lienee tanskaksi. Pohjoissaamessa on piirteitä niin suomesta, ruotsista kuin norjastakin. Norjaa osaamalla pohjoissaamen oppimateriaaleja löytyy huimasti enemmän ja sanakirjat tunnistavat useampia sanoja kuin kieliparilla suomi-pohjoissaame. Grönlanti onkin sitten aika lailla oma juttunsa, mutta kyllä minä senkin kielen vielä joskus opettelen aikaisemmin mainitulle haaveilemalleni tasolle.

Ja tuo ongelma-englanti. Englannin muodostaminen on alkanut helpottua, kiitos norjan. Olen huomannut, että jos osaan lauseen norjaksi ja tiedän englannin kielen sanat, pystyn aika vaivattomasti muodostamaan lauseen, joskin joskus tulee jotain virheitä. Kun norjaksi on määräinen muoto, englanniksi tulee artikkeli the, kun on 'jeg leser' tai 'du snakker' englanti muodostuu 'I am reading' ja 'you are speaking'. Kun norjaksi on artikkeli en tai et, englanniksi tulee a tai an. Aikaisemmin puuttuvat artikkelit ja -ingit ovat alkaneet mennä paikalleen entistä paremmin. Tietysti suurin ongelma on se, että englanninkielen sanat pitäisi osata.

Tärkein keino kuitenkin on oma motivaatio ja altistuminen kielelle. Jos ei huvita opiskella, ei myöskään opi, koska ei opiskele. Sitten kun motivaatiota riittää, työmääräkin on sen mukaista. Katselen edelleenkin kateellisesti kaveriani, joka osaa niin englantia, ranskaa kuin japaniakin sanoen niiden oppimisen olevan ihan helppoa. Tai muita, joiden kielen oppiminen tuntuu olevan vain halusta kiinni. Mutta jos löytää syyn opiskella jonkin kielen ja halu on riittävän voimakas, kielipäätönkin oppii. Minä löysin syyni kulttuurin säilyttämisen lisäksi kyvystä kommunikoida missä tahansa pohjoismaassa ihmisten omalla kielellä, paikallisen kielen kyvystä avata ihmisten elämä ja kulttuuri ihan eri tavalla. Ja osin myös uuden kielen mahdollistamasta ympäröivän maailman monipuolisemmasta näkemisestä (pohjoissaamen porosanat; tuskaa opiskella, mutta poro on niiden avulla enemmän kuin sarvipäinen otus).

Hyvää juhannusta.
Glad midsommar.
God midtsommer.
God midsommer.
Buriid mihcamáraid.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Jesse Matilainen - Suomen suurin kommunisti

Suomenkielinen alkuteos (2017)
Kustantamo: Suuri kurpitsa
Sivumäärä: 256
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Kun Lukumato menee kirjastoon ja näkee hyllyllä kirjan, jonka kannessa lukee 'kommunisti', ensimmäisenä hänen mieleensä tulee 'politiikka' ja sitten 'aatteet'. Lopulta muutamassa sekunnissa päädytään sanaan 'kiinnostava' ja ehkä minuutissa kaikki muut lukupinossa olevat kirjat saavat väistyä.

Suomen suurin kommunisti -sarjakuva jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään tapahtumia sisällissodasta Leninin kuolemaan. Toisessa osassa jatketaan Lapuan liikkeen noususta talvisodan alkuun. Keskeisiä hahmoja on yhteensä 11.

Matilainen piirtää kauniin yksinkertaisella viivalla kuvaa kommunismin historiasta, Neuvostoliiton ja Suomen suhteista ja SKP:n kehittymisestä. Tällaisten suurten linjojen lisäksi kommunistien keskinäiset ristiriidat nousevat esille. On paljon erilaisia tavoitteita ja strategioita. Toiset seuraavat kirjaimellisesti Stalinin oppeja, jotkut puolustavat työläisen asemaa viimeiseen asti. Yhtenäistä puoluetta ei löydy, ja sen vuoksi aloitetaan puolueen sisäiset puhdistukset, jotka osaltaan johtavat kommunistien kuihtumiseen. Mainittakoon kuitenkin, että sarjakuvassa  on koko ajan taustalla usko siihen, että kommunismi voisi toimia ja aate ei kuole tulevaisuudessakaan.

Sarjakuva rikkoo myös kuvaa sisällissodasta, jonka usein sanotaan jakaneen kansan kahtia, mutta tiivistäneen puolikkaita. Hahmojen väliset juonittelut alkavat jo heti alusta, mutta tällöin ristiriidat pystytään vielä sopimaan. Leninin kuolema yhdistää ihmisiä, mutta Stalin jälleen erottaa.

Kommunismista tulee yleensä mieleen yhteisöllinen aate, joka korostaa heikompien mukaan ottamista ja yhteisöllistä valtaa, sarjakuvan hahmot haluavat vain itselleen valtaa. He kiistelevät jatkuvasti siitä, kuka onkaan Suomen suurin kommunisti. Osin kommunismin kaatumisen syyksi voi laskea yksittäisten ihmisten vallanhimon, joka nousee suuremmaksi kuin aatteen edistäminen. Toisaalta ihmiset hirttäytyvät aatejohtajien oppeihin sellaisella intohimolla, että se saa kiihkoisan uskonnollisia piirteitä.

Sotimisen ja vallantavoittelun keskellä ihmiset myös rakastuvat ja tapaavat perheitään. Kuohuvassa Suomessa ja Neuvostoliitossa rakkaat ihmiset tuovat turvaa ja tuttuutta elämään. Ihmiset lähtevät liikkeelle myös vapaasta tahdostaan, aatteen palosta, ja jättävät perheensä Suomeen. Toisaalta puolueen sisäisten puhdistusten seurauksena pariskuntia ja perheitä erotetaan toisistaan, mikä ehkä satuttaa enemmän kuin mikään muu.

Vaikka sarjakuva käsitteleekin kommunismin historiaa, on siinä myös aineksia pohtia laajemmin, mitä ihmiset ovat valmiita tekemään aatteensa ja vallankumouksen vuoksi. Ilokseni huomasin, ettei Matilainen anna tähän yksiselitteistä vastausta, vaan näyttää, että ihmiset ovat valmiita tekemään erimäärän.

Hahmot kaikessa mustavalkoisuudessaan eivät ole todentuntuisimpia, mutta sarjakuva on joka tapauksessa viihdyttävää luettavaa, josta huomaamattaan myös oppii jotain. Teokseen sisältyy myös tausta-aineiston luettelo, jonka myötä lukulista kasvaa entisestään.

--------------------
Haasteet: Suomiko100, Muuttoliikkeessä ja 1918-haaste

Kommunismia olen käsitellyt aiemmin:

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Vi er perfekt men verden er ikke det (lukumaraton #1)

Olen vähän kuin kertoja Greenwellin uutukaisesta teoksesta Kaikki mikä sinulle kuuluu. Koen tietyllä tapaa vahvaa samaistumista tähän henkilöön, joka on hieman eksyksissä, mutta samalla kuitenkin kartalla. Kertojaan, joka ei ihan tiedä mitä elämällään tekee, onko oikealla tiellä tai ketkä ovat hänen puolellaan. Kyllä hän välillä löytää varsin onnellisenkin tilan, joka kuitenkin katoaa yhdessä hujauksessa.

Eilisiltana aloitin lukumaratonini aika myöhään illalla. Valitsin kirjakseni Per Mostuen Johansenin teoksen Norge - Rikest i verden eller bare uhorvelig mange avgifter og forbud? Mitään muuta syytä valinnalleni ei ollut kuin se, että kaipasin kipeästi jotakin pohjoismaisella kielellä kirjoitettua teosta, joka ei kuitenkaan olisi suomi tai ruotsi. Johansenin teos oli ainoa, jonka onnistuin saamaan, ja nautin siitä kovin paljon, vaikka aiheena Norjan talous ja lait eivät olekaan ehkä se kaikkein nautittavin, kiinnostava tosin. Suomesta on niin vaikeaa löytää mitään norjaksi tai tanskaksi, että välillä turhauttaa aika paljon.

Norjaa, Cezinandoa ja hyvää syötävää perjantai-iltana.

Ilta vierähti vähäsen Rikest i verdeniä selaillen, musiikkia kuunnellen ja hyvästä syömisestä nauttien. Myös sunnuntai vierähti musiikin parissa, mutta ei enää kirjoja juurikaan lukien. Olen soitattanut loputtomat kerrat Cezinandon kappaleita Vi er perfekt men verden er ikke det ja Håper du har plass. Samalla olen myös kuunnellut Hkeemiä, Gabriellea, Katastrofea, Kojbosarnaa, Kickiä ja vaikka mitä muuta. Tuijottanut Marcuksen ja Martinuksen loputtomalta tuntuvaa hyppelyenergiaa (pitäähän sitä selvittää mihin ihmiset ovat hullaantuneet!). Kai tätä voisi pitää ennemminkin musiikki- kuin lukumaratonina.

Eilinen ilta ja tämä aamu vierähti myös supersuositun Skamin parissa. Nyt olen sitten julkisesti myöntänyt olevani suorastaan koukuttunut tähän sarjaan. Kukapa ei olisi. Ensimmäiset kaksi kautta seurasin ruotsinnoksilla Areenasta, kolmannen tuloa en malttanut odottaa Suomeen ja katsoin sen norjaksi. Nyt neljännelle kaudelle löysin sarjan omat sivut, jonne on ilmaantunut kaikkea muutakin klippien lisäksi. Norjan kieli kuulostaa niin ihanalta.  Vähitellen siitä alkaa saada selvää myös ilman ohjelmatekstityksiä.

Skam.
Rakastan pohjoismaisia kieliä - niin suomea, ruotsia, norjaa, tanskaa kuin pohjoissaameakin. Muista minulla ei ole juurikaan tietoa. Islanti kuulostaa kovin kauniilta, mutta siitä en ymmärrä sanaakaan.

Viime vuonna kävin kaksi kertaa Ruotsissa ja kerran Norjassa. Tanskassa olen joskus käynyt, mutta olin sen ikäinen, että en muista matkasta mitään. Joka tapauksessa kaipaan hirveästi takaisin Skandinaviaan (lyhennän nyt tällä sanalla nämä kolme maata). Niin se menee joka kerta. Lähden matkaan innolla, nautin oleskelusta ja toivon, että ei tarvitsisi enää palata. Paluu tuntuu aina yhtä vaikealta ja haikealta. Silloin kun katsoo laivan kannelta etääntyvää Ruotsia, tuntuu siltä, kuin revittäisiin pois sieltä, minne haluaisi jäädä pysyvästi. Pari päivää Suomeen paluun jälkeen Suomessa asuminenkin on ihan mukavaa, mutta samalla kaipaan takaisin. Nyt kun viimeisimmästä matkasta on pari kuukautta vajaa vuosi, kaipuu Skandinaviaan on todella kova. Kyseessä ei silti ole matkakuumetta vaan halua päästä osaksi kulttuuripiiriä, josta Suomi on kuitenkin erillinen. Halu jäädä pysyvästi.

Bögringen.
Klara Norra kyrkogata.

Ruotsi on jo vienyt sydämeni, Norja tekemässä sitä vähitellen. Suurimmaksi osaksi sen kai määrittelee kieli. Nautin siellä olemisesta, missä kieli ei aseta esteitä ymmärrykselle. Missä tahansa muualla Euroopassa matkustaessa olen valmis palaamaan parin päivän jälkeen enkä enää kaipaa takaisin. En erityisemmin edes nauti matkustamisesta.
Yömaisemia Ruotsista.

Olenkin miettinyt sitä, minkälaisia syitä ihmisillä on muuttaa ulkomaille, ja juuri siihen tiettyyn kohteeseen. Monelle syy on varmasti opiskelupaikka, työ tai kumppani. Osa ehkä lähtee matkalle ja haluaa takaisin joskus. Osa venyttää vaihto-oppilasvuottaan. Kuinka yleistä on se, että tuntee kodikseen ennemmin sellaisen maan, jossa ei ole sattunut syntymään? Määritteleekö sen jälkeen itsensä ulkosuomalaiseksi, nouseeko suomalaisuus merkittävämmäksi kuin se oli ennen lähtöä?

Lähteminen on vain aika vaikeaa. Se ei valitettavasti suju helposti ja mutkattomasti. Paljon järjestelyjä ja mietittävää, paljon jää myös sinne mistä lähtee. Ehkä vielä joskus toteutan haaveeni ja muutan jonnekin päin Skandinaviaa. Sitä ennen on tiedossa kuitenkin ainakin yksi Ruotsin matka, kunhan kalenterista löytyy sopiva rako sille.

Laitan jälleen Cezinandon Vi er perfekt men verden er ikke detin soimaan ja katson yöpöydällä lepäävää Kaikki mikä sinulle kuuluu -teosta, ja mietin kertojaa, joka on myöskin hukassa. Ehkä vain eri tavalla kuin minä. Hukassa, mutta silti kartalla.

-----------------------
Lukumaratonin aikana luin kirjoja Per Mostuen Johansen, Norge - Rikest i verden eller bare uhorverlig mange avgifter og forbud? ja Garth Greenwell, Kaikki mikä sinulle kuuluu. Sivumääräksi kertyi 14.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Kirjabloggaajien kesälukumaraton #1

Olin unohtanut kokonaan, että bloggaajien lukumaraton sattuu juuri taukoni puoliväliin, joten joudun hieman tinkimään ja kirjoittamaan jotakin. Teen tällä kertaa vain alkusysäyspostauksen ja jälkikoonnin, jättäen maratonin aikaisen raportoinnin pois.

Maratonin virallisena päivänä olen iltavuorossa, joten pääsen vasta sen jälkeen aloittamaan lukemisen. Luen siis pääosin sunnuntain puolella. Olen päättänyt ottaa maratonin rennosti ja hitaasti, koska en jaksa tällä kertaa osallistua hikiselle 24-tunnin matkalle.


Suurin osa tällä hetkellä vuoroaan odottavista kirjoista.

Kuva on vain viitteellinen, koska osan siinä olevista teoksista olen jo lukenut tai lukemassa ennen maratonia. Toinen melkein yhtä korkea pino on myös tarjolla. Alkuun haaveilin pitäväni Jelinek-maratonin, mutta Halu ja Pianonsoittaja ovat lukulistallani viimeiset.

Lukujärjestykseni on seuraava:

  • Bloggaajien pride-tempauksen kirjat (tähän haasteeseen minulla on suureelliset suunnitelmat)
  • Kahden viikon laina-ajalla olevat
  • Klassikkohaasteen opus
  • Useita kuukausia lainassa olleet (ja aina vain kesken)
  • Loput jäljelle jääneet

MUOKKAUS// Hannan kirjokansi -blogin järjestämän maratonin koonti löytyy täältä.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Lyhykäinen blogitauko


On tullut aika sanoa hetkeksi hei. Siirryn viettämään kahden viikon blogitaukoa.

Tällä hetkellä lukupinoista löytyy muun muassa Nabokovin Lolita. Olen lueskellut sitä jo pari viikkoa ja takana on vasta noin sata sivua. En halua ahmia, kirja on niin hieno. Wallacen esseekokoelma Hauskaa, mutta ei koskaan enää etenee myöskin hitaamman puoleisesti - ihan tarkoituksella. Myös Greenwell odotuttaa vuoroaan. Puhumattakaan eroottisista runoista, filosofiasta ja yhteiskuntasatiirista.

Minusta tuntuu, että saan tällä hetkellä kirjoista eniten irti hitaasti ja pitkällisesti märehtimällä. Luen vähäsen, pidän taukoa ja taas palaan muutaman sivun takaisin. Luen sellaisia kirjoja, jotka ansaitsevat aikansa. Samalla tuntuu, että blogi alkaa taas kitua kirjajuttujen puutteessa. Tästä syystä annan nyt itselleni kaksi viikkoa ihan vain lukemiseen ilman ajatusta blogin kirjoittamisesta. Mahdollisiin kommentteihin todennäköisesti kuitenkin vastailen, ja varmaan pyörin blogeissanne lukemassa ja kommentoimassa.

Olen myös jälleen tarttunut kameraan ja käynyt valokuvaamassa ainakin purjeveneitä ja öttiäisiä. Antakoon kuvassa komeileva ötökkäinen todisteen siitä, että kamera on ollut ahkerassa käytössä.

Nyt hyvää kesää teille ja tapaillaan taas parin viikon päästä blogitekstien merkeissä. Jos silloin vaikka vaihteeksi kirja-arvostelun kera.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Katja Kallio - Yön kantaja (kesken jäänyt)

Suomenkielinen alkuteos (2017)
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 380
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Kuten joka vuosi aiemminkin, myös tänä kesänä luen vähintään viisi totunnaisia lukutapojani haastavaa kirjaa. Tänä vuonna kysyin blogini lukijoilta kirjavinkkejä ja sainkin mukavan monta ehdotusta. Main ja Annikan ehdotuksesta tartuin heti alkuun Katja Kallion uutukaiseen Yön kantajaan.

Jo otsikossa komeilee karu kohtaloni, kesken jäi. Tarkoitukseni ei ole aiheuttaa tuskallisia hetkiä vaan nimenomaan tarttua vaihteeksi johonkin erilaiseen ja tutustua mitä muuta kirjallisuutta löytyykään. Kallion teos ei onnistunut innostamaan eikä vetämään mukaan. Silmät vain harhailivat ties missä ja välillä katsahdin kelloon. Yritin tavoittaa sitä, mikä tässä lopulta muodostui ongelmaksi, mutta sitä ei ollut aivan yksiselitteistä keksiä.

Kallion romaani ei onnistu siinä, missä sen mielestäni pitäisi onnistua. Silloin kun Amanda tuntee kipua, se ei välity lukijalle asti. Kaikki Amandan tunnetilat tuntuvat vain jäävän kirjan sivuilla oleviksi toteamisiksi. Teoksesta ei saa otetta ja tapahtumat vyöryvät ohitse kuin kiihdytetty pikajuna. Mihinkään ei pysähdytä, ei jäädä pohtimaan syitä ja seurauksia.

Kun luen menneisiin aikoihin sijoittuvaa tarinaa, haluan sen todella tuntuvan menneeltä ajalta. En siltä, että  luen nykyihmisen näkökulmasta kirjoitettua tarinaa, joka vain sijoittuu historiaan. Romaanista välittyy jostakin syystä selvästi se, että oikeasti teos on kirjoitettu 2000-luvulla. Se kai historiafiktion suuri ongelma onkin. Klassikoiden kirjoittajat ovat yleensä nähneet itse sen ajan, josta kirjoittavat, toisin kuin historiakirjailijat.

Paljon enemmän (vai ehkä ennemmin erilaista?) olisin halunnut ja vaatinut. Seilin saarelle, ''hullujen'' naisten saarelle, olisi voinut sijoittaa kiinnostavan tarinan, joka olisi saanut pohtimaan. Ei minua kiinnostanut kuinka monta leivosta joku osti tai mitkään muutkaan vastaavat. Olisin ehkä innostunut, jos tarinassa olisi hitaasti ja syvällisesti pohdittu hulluutta, saarelle sulkemisen oikeutusta ja jos vielä olisi kuvattu niitä ajatuksia, joita aiheutuu loppuelämän pakotetusta saarella elämisestä.

'Liian tarinavetoinen.' 'Liian vauhdikas.' 'Ei tavoita tunnetiloja.'

maanantai 29. toukokuuta 2017

Anu Silfverberg ja Niina Mäkeläinen - Jokin muu, mikä

Suomenkielinen alkuteos (2017)
Kustantamo: Long Play Media
Sivumäärä: 35
Mistä sain? Lainattu e-kirja

''Itsehän se ihminen itsemurhansa tekee ja siitä vastaa.''

Kun joutuu elämään elämänsä jatkuvan epävarmuuden alaisena, sitä ei oikein tiedä kuinka siihen pitäisi asennoitua ja kuinka siitä selviäisi. Kun kyse on siitä mihin vessaan saisi mennä ja minkä Kinderin suklaamunan napata hyllystä. Tai siitä, kuinka järjettömän paljon juuri tänään ahdistaa. Siinä vaiheessa olisi ehdottoman tärkeää saada tarvitsemansa hoidot. Mutta muutama mutka on selätettävä ensin.

Ensin täytyy asennoitua lähetteen hakemiseen transpolille ja mietittävä kuinka pääsee Helsinkiin tai Tampereelle. Sitten täytyy saada lääkäri myöntymään lähetteen kirjoittamiseen, odotettava ja odotettava, kunnes lopulta pääsee käynnille. Siitä alkaa pitkä ja kivikkoinen tie, jonka aikana koko elämä kyseenalaistetaan. Eikä sitä kyseenalaista vain hoitohenkilökunta vaan lähipiiri, eduskunta, maailma ympärillä. Jos tästä kaikesta on selvinnyt hengissä, ihminen saattaa saada vihdoinkin sen paperin, joka muuttaa hänen koko elämänsä positiiviseen suuntaan. Tai sitten siitä voi tulla yhtä katastrofia, jonka yhteydessä menettää kaikki kontaktinsa ihmisiin ja työpaikkoihin. Se vain taitaa olla pieni asia kaiken läpitunkevan ahdistuksen keskellä. Useimmiten kai kuitenkin se yksi pieni viiden merkin sarja pelastaa ihmisen elämän.

Tai sitten on toki myös mahdollista, että mitään tällaista ei tarvita vaan jo pienen pieni vauva asetetaan niihin hoitoihin, joiden eteen jotkut transsukupuoliset taistelevat usean vuoden ajan.

Silfverbergin ja Mäkeläisen teos luotaa intersukupuolisten ja transsukupuolisten nykytilaa ja hoitojen historiaa. Juuri mitään uuttahan tässä ei tule, jos sukupuolen moninaisuus on jo tuttua. Joitain paloja teos onnistuu kuitenkin tarjoilemaan, joita ei edes asiaan syvällisemmin perustunut ihminen välttämättä tiedä. Minulle tuli esimerkiksi ihan uutena tietona, että nykyisen kaltainen henkilötunnus sai alkunsa kun vuonna 1962 matemaatikko Erkki Palelle annettiin tehtäväksi kehittää työeläkekorttien numerojärjestelmä.

Ensin äänessä on Terhi Viikki, joka on julkisuudessa edustanut intersukupuolisten asiaa. Hoitohenkilökunnan suhtautuminen intersukupuolisten kosmeettiseen kirurgiaan on paikoitellen järkyttävää luettavaa. Taustalla on varmasti hyviä ajatuksia, mutta niidenkin varjolla toisen ihmisen kehon sörkkiminen ilman tämän lupaa on väärin. Argumentoidaan, että ''muuten vanhempia hämmentää'' ja ''muuten penis ei mahdu sisään''. Vanhempien tai ylipäänsä kenen tahansa muunkaan hämmennys ei ole peruste evätä joltakulta ihmisoikeudet, koskemattomuuden ja itsemääräämisoikeudet. Eikä kukaan koskaan tiedä minkälaista seksiä vauva, lapsi tai nuori aikanaan harjoittaa. Penis-emätinseksin normalisoiminen ja jonkinlaisena itsestäänselvyytenä pitäminen aiheuttaa vain turhia ongelmia. Siihen lapsia kuitenkin jo opetetaan. Koulukirjat täyttyvät seksin mallista, esileikki, seksi, jälkileikki. Seksi = yhdyntä. Onko näin vielä nykyisen uuden opetussuunnitelman aikana vai onko tässä jo päästy eteenpäin?

Intersukupuolisuuden jälkeen katse siirretään transsukupuolisiin. Tällä kertaa äänessä on 'Antti'. Hänellä lienee yksi aika yleinen tarina - ensin hakeudutaan seksuaalivähemmistöpiireihin, jotta sukupuolen ilmaisulle saataisiin vähän väljemmät tilat ja sitten joskus aikanaan uskalletaan tulla ulos kaapista transsukupuolisina. Suhtautumistapoja voisi kai jakaa karkeasti täydelliseen torjuntaan, täydelliseen hyväksyntään ja sitten siihen, että ''jos sukupuoliroolit olisivat väljemmät, hoitojen tarve vähenisi'' tai ''ole muunsukupuolinen niin et tarvitse näitä hoitoja''. Näihin kahteen jälkimmäiseen suhtautumistapaan voisi kai vain sanoa, että ne ovat väärässä.

Sukupuolen korjaamisen historia on synkkä. Se on täynnä taistelua ja kieltoja. Ennen hoidot olivat myös hyvin vaarallisia. Suomessa kiellot ja jäykät rajat johtivat monet ihmiset tekemään sukuelinkirurgian itse, toki henkensä uhalla. Useimmiten myös translain inhimillistäminen on kaatunut kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten vastustukseen, jota muut puolueet eivät ole uskaltaneet uhmata. Kaikessa jyllää mukana yksinkertaistetut ja virheelliset käsitykset, ja ne, jotka argumentoivat tutkimustiedolla sukupuolen objektiivisen määrittelyn vaikeudesta, jopa mahdottomuudesta, leimataan feministisiksi mädättäjiksi.

Jälleen palataan siihen, kuka toisen määrittelee ja kuka asettaa ehtoja toisen elämälle. Tällä hetkellä transihmisten oikeus sukupuoleen on eduskunnalla ja transpolilla, ja tähän asiasta ymmärtämättömät cissukupuoliset saavat sanoa sanansa väliin. Itsemääräämisoikeus ja ihmisoikeudet eivät toteudu.

Silti kaiken keskellä elämä on jatkunut. Ihmiset elävät omaa elämäänsä, ehkä hieman tavallisuudesta poikkeavaa, mutta mitä väliä. Nykyään eläkeläinen, Suomen transasioita valtavasti edistänyt 'Pirjo' istuu helmikuussa 2017 antamassa toimittajalle lopuksi vinkkejä terveelliseen elämäntapaan. Tällä lopetuksella ei kuitenkaan sinänsä liene merkitystä. Kenenkään ei tarvitse todistella ''normaaliuttaan'' tai olla ''normaali''. Ainakaan ihannetilanteessa sillä ei olisi mitään merkitystä.

----------------
Suomiko100: intersukupuolisuus, transsukupuolisuus, hoitohistoria

lauantai 27. toukokuuta 2017

Kesän lukusuunnitelmia ja lukuprojektihaaste

Kesä on täällä, vihdosta viimein. Kesän kynnyksellä tulee aina tehtyä kaikenmoisia lukusuunnitelmia. Aina kuvittelee, että aikaa riittää loputtomasti.

Joka kesä kuitenkin olen perinteisesti lukenut vähintään viisi kirjaa, jotka ravistelevat lukutottumuksiani. Vain yhtenä kesänä tämä on jäänyt onnistumatta. Täksi kesäksi kyselin muilta ehdotuksia, ja tällaiset kirjat lopulta kelpuutin listalle:

  • Archer Jeffrey - Kane ja Abel
  • Schami Rafik - Damaskoksen rakastavaiset
  • Kallio Katja - Yön kantaja
  • Hauru Hanna - Tyhjien sielujen saari
  • Wallace David Foster - Hauskaa, mutta ei koskaan enää
  • Pratchett Terry - Pienet jumalat
  • Carlson Kristina - Herra Darwinin puutarhuri
  • Marttila Hanna Marjut - Kertoi tulleensa petetyksi
  • Nothomb Amelie - Vaitelias naapuri

Kesähaasteet

Näiden vuoden kestävien haasteiden rinnalla olen ilmoittautunut  myös kesähaasteisiin. Sirrin kansikuvahaaste kestää koko kesän. Pridea juhlistetaan Yöpöydän kirjojen kanssa ja naistenviikkoa Tuijatan. Tekstiluolan Tuomas on vastuujärjestäjänä tämän kesän klassikkohaasteessa ja siihenkin lopulta päädyin pitkän tauon jälkeen mukaan. Ja koska hyötyajattelu on kivaa, olen sitonut kaikki kesähaasteet osaksi Suomiko100-haastettani. Ne toimivat mukavina viikon katsauksina aina johonkin tiettyyn aiheeseen. Linkki kaikkiin haasteisiin löytyy sivupalkista.

Tänä kesänä tulee jälleen blogistanian kesälukumaratonit. Josko minäkin saisin osallistuttua edes yhteen. Yleensä maratoonaan vuoden ensimmäisellä viikolla talvella, mutta kesämaratoni houkuttelisi taas.

Lukuprojekti


Hyllyistäni löytyy viimeinkin koko Gaudeamuksen upea Descartesin Teokset -sarja. Olen päättänyt lukea tämän monisatasivuisen sarjan sitten kun omistan kaikki osat. Nyt olisi sen aika. Olen tehnyt alustavaa aikataulua, josta otan kyllä kaikki vapaudet luistaa ja muokata.

  • Kesäkuu: Teokset I
  • Kesä-heinäkuu: Teokset II ja Teokset III
  • Elokuu: Teokset IV


Toiveenani olisi saada lukuseuraa. Olen haaveillut jonkinlaisesta nettilukupiiristä. Jos siis haluat tutustua Descartesiin tai muuten vain haastaa itseäsi saaden keskusteluseuraa aina kuukausien lopussa, tässä mitä hienoin mahdollisuus. Mukaan voi lähteä myös vain yhden teoksen kohdalla, kaikkia neljää ei ole pakko lukea. Eli jos joku innostuu, mukaan voi ilmoittautua kommenttikentässä. Ennakkotietoja tai taitoja ei vaadita, lukutaito riittää. Matalalla kynnyksellä siis tarkoitus mennä.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

_ _


- Trans- ja homofobian vastaisen päivän lopuksi -

Niin hyvää ystävää minulla ei ole, joka kuuntelisi näitä murheitani ja antaisi minun itkeä. Kaksi ihmistä ovat mukavia kavereita, mutta en minä heillekään voi näistä ajatuksista kertoa. Kuinka mikään minussa ei voi olla oikein, miksi minua ei kehuta mistään? Miksei minun anneta elää elämääni niin kuin haluaisin? Haluan elää! Tiedän, että huominen tuo mukanaan kurjuutta, mutta onnesta en ole ihan varma. Ilo, ajatus on hämmentävä. Ilman, että otan pienen pieniä onnen sirpaleita sieltä täältä, en olisi enää pystyssä. Pelko huomisesta, pelko tulevasta rikkoo minut.

****

Elämä tuntuu jotenkin tyhjältä. Kun näkee muiden hetkellisen onnen, tulee iloiseksi. Mutta kun näkee rakastuneen parin yhdessä tai itseensä ja elämäänsä tyytyväisen ihmisen, tulee väkisinkin tunne, ettei minulla ole koskaan mahdollisuutta samaan.

****

Olen vihainen, hyvin vihainen. Kuinka ihmiset kehtaavat olla niin tyhmiä. Mulkoilua, mitätöimistä, väkivaltaa ja loukkaavia puheita. Kiitän teitä kaikkia kun pilasitte nämä vuodet elämästäni. Kiitos siitä ikuisesti. Onnea elämäänne, toivottavasti ette unohda tekemäänne - koskaan. Toivottavasti tekonne vainoavat teitä, kuten te olette vainonneet minua.

****

Minä en enää jaksa. Elämälläni ei ole enää mitään merkitystä, olen pimeässä tunnelissa, täydellisessä umpikujassa. En vain jaksa, haluan kuolla. Voisiko joku tulla yöllä ampumaan minut? Haluan satuttaa itseäni, haluan unohtaa elämäni. Tunnen tuulenvireen sillalla seisoessani ja sitten hyppään. Hyvästi maailma. Te ette onnistuneet tappamaan minua, mutta nyt toteutan suurimman toiveeni, minä hyppään ja sitten minua ei ole enää. Hyvästi kaikille. Sitten minä olen vapaa, tämä kaikki on viimeinkin ohi.


Nämä tekstit ovat todellisuutta maailmassa, ja Suomessa, tällä hetkellä sadoille ja taas sadoille ihmisille. Tänään olemme vastustaneet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuvaa vihaa ja syrjintää, jottei yksikään ihminen joutuisi kärsimään, tulemaan mitätöidyksi ja näkymättömäksi ja lopulta ajautuisi äärimmäisenä tekona päättämään päivänsä - tai tulisi surmatuksi toisen ihmisen toimesta.

perjantai 12. toukokuuta 2017

Leopold von Sacher-Masoch - Venus turkiksissa (IYK)

Venus im Pelz (1870)
Painos: 2006
Kustantamo: Summa
Sivumäärä: 218
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Olen viime aikoina elellyt aika pahaa lukujumin aikaa. Alkuvuoteen on mahtunut monia niin hyviä kirjoja, että oikein mikään ei tuntunut enää miltään. Sitten yhtäkkiä eräänä viikonloppupäivänä tuli aivan pakottava tarve saada lukea Venus turkiksissa, nimenomaan painettuna kirjana ja suomeksi. No ei auttanut, lainasin Tukholman e-kirjaston kirjan ja aloitin sillä, kunnes lopulta sain käsiini haluamani. Nyt olen pari viikkoa kuluttanut liikenevän aikani tämän pienen kirjasen parissa. Lueskellut, palaillut aina välillä pari sivua taaksepäin ja lukenut uudestaan. Venus turkiksissa on upea kirja, jonka sivuilla pääsee tutkimaan vallan jakautumista ihmissuhteissa, nautintoa, alistumista ja kaiken nielevää rakkautta.

Kun mietin sitä, mitä kaikkea sain tästä kirjasta irti, on aivan selvää, että en voi tuoda läheskään kaikkea esille. En tiedä, mitä sanoa kirjasta, joka tavoittaa ihmisistä jotain niin perustavanlaatuisen tuntuista, että vain miljoonia ajatuksia risteilee päässä, ja tekee tämän vielä kauniin runollisesti liittäen kaiken suureen historialliseen jatkumoon.

Toinen kirjan keskeisistä hahmoista on Severin, joka on intohimoinen ja tunteellinen ihminen, ja joka haluaa alistua ihanteidensa mukaiselle naiselle aivan täysin, palvoa tätä ja tulla poljetuksi jalkoihin. Hän löytää elämälleen ja rakkaudelleen merkityksen ollessaan kokonaan toisen ihmisen omistama, milloin eläin ja milloin esine. Severin kokee onnea saadessaan olla naisen sylissä ja peittyessään lukuisiin suudelmiin, mutta suhde täydellistyy vasta ruoskan iskiessä kasvoille. Kun Severin saa kuvitelmiensa mukaisen suhteen Wandaan, alkaa hänen uskonsa kuitenkin hieman rakoilla ja hän päätyy pohtimaan koko ajan enenevissä määrin alistumisen järkevyyttä, varsinkin kun hänelle paljastuu, että täydelliseen alistumiseen voi kuulua myös toisen menettäminen ja Wandan oikeus liehitellä ketä ikinä haluaa. Joka tapauksessa Severin luopuu kaikesta - rahoistaan, passistaan, minuudestaan, omistusoikeudestaan, oikeudesta kuolla muuten kuin Wandan kautta. No, kaikesta mistä voi vain kuvitella ihmisen voivan luopua, Severin on orjaakin alempi, mutta toisin kuin orja, hän nauttii asemastaan.

Wanda sen sijaan on alkuun kaikin tavoin kunnollinen (lue: normeihin mahtuva) nainen. Hän päätyy Severinin mieliksi kokeilemaan alistamisleikkiä, eikä oikein osaa suhtautua siihen nauttien. Wanda joutuu pakottamaan itseään lyödäkseen. Severinin jatkaessa aneluaan alistamisesta, Wandan sisäinen pahuus pääsee valloilleen ja hän löytää itsestään säälimättömän puolen, joka menettää kaiken tunteellisuutensa Severiniä kohtaan ja haluaa vain saada nautintonsa. Wandan pahuus oli hänessä jo valmiina ja se houkuteltiin hänestä vähitellen esiin.

Venus turkiksissa saa miettimään ihmisen vallan halua ja pahuutta. Wandan tapauksessa on melkein itsestäänselvyys, että pahuus on hänessä ollut jo valmiiksi ja kulttuuri lopulta vain muovaa hänestä sen puolen esiin. Kuinka paljon ihmisessä on niin sanotusti valmiiksi ja kuinka paljon ominaisuudet ovat kiinni kulttuurista, on vielä ratkaisematon kysymys. Samalla kun toiset kokevat jo lapsena valtavaa kiinnostusta kiduttamiseen ja kärsimyksen aiheuttamiseen hyvistä kotioloista huolimatta, toisista tulee pahoiksi miellettyjä vasta huonon kasvuympäristön seurauksena. Toki sitäkin voi miettiä, johtuuko pahuus kasvuympäristöstä. Samanlaisista oloista tulevista ihmisistä toinen voi kasvaa pahaksi ja toinen hyveelliseksi. Kaikesta huolimatta tuntuu karulta leimata jotakuta ihmistä pahaksi, tässäkin Wanda toimi Severinin halujen mukaan. Ajatus ihmisen pahuudesta on kerrassaan kiehtova. Aikanaan luin ihmiskäsityksestä, jonka mukaan ihminen on pohjimmiltaan häiriintynyt peto, ja suorastaan rakastuin tähän käsitykseen, vaikka en haluakaan hyväksyä sitä kaikessa lohduttomuudessaan.

Jossakin määrin irrallisena aiheena teoksessa on fetissit. Severinin suoranainen rakkaus turkiksiin on aistittavissa ja Wanda lupautuu pukeutumaan niihin, mutta kiinnostusta turkiksiin ei sen kummemmin pohdita. Severin haluaa siis rakastettunsa pukeutuvan turkiksiin, eikä niinkään itse pukeutua. Tämä on mielenkiintoinen lähestymiskulma materiaalifetissiin, eikä kovin laajasti huomioitu. Useinhan materiaalifetisseistä tuodaan esiin nimenomaan materiaalin tuntu. Teoksessa heitetään kuitenkin ohi mennen esille paljon puhuttanut kysymys: ''Pitääkö minun siis toimia ihanteenne ruumiillistumana?''.  Erityisesti tämä nousee esille fetissikeskusteluissa pohdintana siitä, rakastaako fetisisti ensisijaisesti ihmistä ihmisenä vai fetissinsä kantajana, ja erityisesti, välittyykö tämä rakkaus ihmiseen sille ihmisille, joka tätä fetissiä kantaa. Kaikessa kiinnostavuudessaan kysymyksen voi kuitenkin laajentaa fetissien ulkopuolelle ylipäätänsä ihmissuhteisiin. Voisiko sanoa vaikka niin, että kuva täydellisen pyyteettömästä ihmissuhteesta, jossa toiselle annetaan kaikki odottamatta itselleen mitään, on vain utopistinen ihanne. Ehkä kuitenkin myös toinen ääripää, jossa toinen ihminen on vain hyödyn tavoittelun väline, ja suhde päättyy heti kun hyöty lakkaa, on myös liian jyrkkä. Ehkä vastausta kysymykseen pitäisi etsiä jostakin näiden ääripäiden välistä.

Historiallinen jatkumo läpäisee koko tarinan monella tasolla. Erityisen paljon on viittauksia antiikkiin, mutta kulttuuri saa muutenkin vahvan roolin. Taide, jumalat (erityisesti Dionysos) ja uskonnot näyttelevät vahvaa roolia. Viittaukset eri aikakausiin luo alistumisen jatkumon, jossa osoitetaan kuinka toiset ihmiset ovat aina olleet haluten tai haluamattaan alistettuja, luoden alistumisesta ikiaikaisen ilmiön. Samalla kirjan runollisuus, intohimoisuus ja taideviittaukset tekevät alistumisesta suorastaan taidetta, jotain todella kaunista, ja antaa näin aivan erilaisen kuvan siitä kuvastosta, jota kirja käsittelee.

Wandalle nautinnon tavoittelu, hedonismi, nousee loppua kohden tärkeäksi. Hän suorastaan korostaa nautinnon kaiken läpäisevää merkitystä ja tuo esille kiinnostavan näkemyksen siitä kuinka toisten kärsimys ja alistuminen on oikeastaan nautinnon edellytys. Wanda mainitsee, ettei antiikin maailman nautinnonvapautta ole voinut ajatella ilman orjuutta. Samalla teoksessa tarjoillaan ihmissuhteista näkemys, jonka mukaan mikään ihmissuhde ei voi olla koskaan täysin tasa-arvoinen, paitsi jos ihmisillä on samanveroiset oikeudet, kasvatus ja työ. Koska näin ei kuitenkaan ole, täytyy valita onko moukarin vai alasimen roolissa. Lukiessani jäin pohtimaan, onko kyse siitä, että esimerkiksi työ tai tietyt piirteet ovat oikeasti eriarvoisia, vai siitä, että ihmiset ovat luoneet näille eriarvoistavat määreet. Tai jos nautintoa ei voi saavuttaa ilman toisen ihmisen kärsimystä, onko ihmisten eriarvoisuuden aiheuttama kärsimys kuitenkin vain pientä verrattuna siihen, että kaikki nautinto häviäisi yhdenvertaisuuden myötä. Tähän en kuitenkaan halua uskoa.

Olen nähnyt Venuksen turkiksissa pariinkin kertaan elokuvana ja nyt lopulta lukenut myös kirjan. Tarinan on ollut pakko vaikuttaa syvästi, koska vaikka kirja on vielä käteni ulottuvilla, koen jonkinlaista eroahdistusta tarinaan ja ajatus kirjan laskemisesta palautusautomaattiin tuntuu erityisen haikealta. Samalla myös tiedostan, että kirja on ansainnut paikkansa hyllyissäni Gardellin, Shakespearen, Saden ja muutaman yksittäisen teoksen vieressä. Sitten joskus kun on sen aika ja kirjan jostakin löydän, voin laittaa sen tähän minulle merkittävään joukkoon. Sitä odotellessa pitää taas hankkia käsiin elokuva ja katsoa se.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Nyt saa ehdottaa kirjoja

Minulla on ollut jo monta vuotta tapana lukea kesällä vähintään viisi kirjaa, jotka rikkovat totunnaisia lukutapojani. Taannoiset nuortenkirjaviikot olen jo kuopannut, viime vuonna keskityin uutuuspuoleen (2015 julkaistuihin). Tänä vuonna en tiedä mitään erityistä aihepiiriä, ja senpä takia te blogiini eksyvät saatte kunnian ehdottaa kirjoja.

Ehdotuksissa olisi siis toivottavaa ottaa huomioon, että kirjat jotenkin rikkoisivat niitä omia lukutottumuksiani. Eli pölyttyneet raskaan puoleiset klassikot ja räävitön irstailu eivät nyt oikein sovi. Luovuuttaan saa ehdotuksissa myös käyttää, mutta tietysti toivoisin, että ihan tarkoituksella ei yritettäisi aiheuttaa kamalaa lukukokemusta (ei sillä, että näin kukaan tekisi).

Tiivistetysti: kirjoja, joista uskoisitte minun potentiaalisesti tykkäävän, mutta jotka kuitenkin rikkoisivat ainakin vähän tottumuksiani. Ihan mitä tahansa genreä.

En mitenkään pysty lupaamaan, että juuri sinun ehdotuksesi luen. Kesän aikana (kesäkuusta elokuun loppuun) julkaisen kuitenkin vähintään viidestä haastajasta postaukset.


P.s. toki niitä totunnaisiakin saa ehdottaa, aina ja mielellään.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Novellihaasteen koonti



Lähdin hieman epäilevänä mukaan Ompun novellihaasteeseen. Toki sitä koulussa novelleja on luetutettu, mutta muuten ne ovat jääneet lukemistossani mitättömään rooliin. Ajattelin, että nehän ovat niin lyhyitä, että juttuun ei pääse edes mukaan, kun luettava jo loppuu. Päätin kuitenkin kokeilla uusia lukutuulia, kyllähän se yksi novelli tulee luettua tässä ajassa.

Kaikkiaan luin lopulta viisi novellia. Haasteen edetessä se pienikin innostuksen kipinä hävisi ja novellit jäivät sinne kirjaston hyllyyn. Parikin kokoelmaa rahtasin kotiin, mutta en onnistunut ylittämään lukukynnystä. Käsitykseni siitä, että novellit ovat liian lyhyitä, ei muuttunut. Paitsi, että ehkä sittenkin se hieman repeili, kiitos Gunnar Blån.

IYK-listalleni kuuluu tällä hetkellä kolme Blån novellikokoelmaa, joten novellitta ei blogini kuitenkaan jää. Haasteeseen luin kuitenkin vain yhden kokoelman yhden novellin, mutta ai että se olikin hyvä. Siihen mahtui sisältöä, se innosti, koukutti ja nauratti, ja kaiken lisäksi oli juuri sopivan mittainen. Du äter mitt ansiktessa ihminen kuorrutettiin ketsupilla ja mausteilla, jonka jälkeen haarukka otettiin esiin. Niin hämmentävää, että suorastaan ihanaa luettavaa.
Yritin siedättää itseäni myös Tšehovin lukemiseen, mutta se nyt ei vain innosta. Ei novellit, ei näytelmät. Ehkä vähitellen lakkaan elättelemästä toivetta Tšehovin lukemisesta. Aina sitä tulee kuitenkin mietittyä miksi hänen kirjoituksensa aiheuttavat torjuntaa.

En arvostellut näistä yhtäkään, osin sen takia, että luin vain yksittäisiä novelleja. Gunnar Blåsta olisi tehnyt mieli sanoa paljonkin, mutta päätin sen jättää myöhempään. Mieluummin sanon kerralla sitten koko kokoelmasta kuin vain tästä yhdestä novellista.



Luetut novelli
  • Raija Siekkinen - Joka ainoa mies
  • Herman Hesse - Susi
  • Hannu Väisänen - novelli teoksesta Apupata, ei ollut nimeä
  • Anton Tšehov - Pahantekijä
  • Gunnar Blå - Du äter mitt ansikte

maanantai 1. toukokuuta 2017

Hyvää vappua!

Tiiättekö mitä? Nyt on vappu, vuoden ehdottomasti paras juhla. Ah ja oh, rakastan tätä aikaa vuodesta. Vaikka lunta tupruttaisi ja työ kutsuisi tekijäänsä, vapussa on sitä jotakin niin mahtavaa, että se tuntuu erityiseltä, vaikkei sitä mitenkään varsinaisesti ehtisi juhlistaakaan.

Tai no, vappujuhlin jo perjantaina - niin kuin minä nyt yleensäkin vietän päiviäni. Tapasin ystäviäni ja keskustelimme mistäpä muustakaan kuin politiikasta, aktivismista ja marginalisoiduista elämäntavoista ja identiteeteistä. Olemme jo muutaman vuoden pitäneet omaa liki joka päiväistä parlamenttiamme, mutta valitettavasti se on nyt hajoamassa, tai siis muuttumassa hieman epäaktiivisemmaksi. Just  nyt parlamentin epäaktiivistuessa puhkun ja puhisen tarpeesta saada politikoida.

Tykkään vapusta, koska se on yksi ainoista juhlista, jotka eivät ole ihan niin kaupallistuneet. Vappu on vasemmistopoliittinen ilman valtiopönöttämistä ja siihen liittyy todella mielenkiintoisia tarinoita kommunistien ja anarkistien parista. Toisaalta vappu näyttää todella selkeästi jakolinjan porvarillisten ja työläisten aatteiden välillä, jotka edelleen vallitsevat.

Kuvituskuva Wikimediasta.

Vuosi sitten tutustuin anarkismiin. Se varmaan jo joskus kerrottu tarina. Pidin anarkismia ikkunoiden rikkomisen aatteena, ja nyt hävettää minkälaista höpö höpöä on niellyt. Hutkinut ennen kuin tutkinut. Vuodessa olen kuitenkin edennyt aika pitkän matkan. Nykyään tiedän, että nykymuotoinen vappu sai alkunsa vuonna 1886. Työläisten olot olivat epäinhimilliset ja vaadittiin kahdeksan tunnin työpäivää, joka päätettiin saavuttaa 1.5.1886 mennessä. Se ei kuitenkaan onnistunut ja sen jälkeen käynnistyi Haymarketin verilöylynä tunnettu tapahtuma, jossa osa tuli osoittamaan mieltään ilman aseita, osa aseistettuna. Mielenosoittajia oli paljon, mutta viimeisten paikalle jääneiden mielenosoittajien ja poliisien kesken alkoi kahakka, jossa monta poliisia kuoli. Anarkisteja tuomittiin tästä, osa kuolemanrangaistukseen ilman asianmukaista tutkintaa. Sitten vuonna 1889 toinen internationaali päätti alkaa pitää toukokuun ensimmäistä päivää työväenjuhlana muistoksi Haymarketin verilöylystä (anarkistit kylläkin olivat eronneet jo ensimmäisestä internationaalista). Vapun juuret ovat siis anarkismissa. Monet anarkistit kokoontuvat edelleen marssimaan ja juhlistamaan vappua Haymarketin tapahtumien muistoksi. Sittemmin anarkismi on kokenut ylä- ja alamäkiä. 1900-luvun alkupuolen kultavuodet Suomessa, lähes täydellisen häviämisen ja muistaakseni 60-luvun paikkeilla uuden nousun.

Nyt meidätkin oli piiritetty
aatteen lippujen tähden
toukokuun ensimmäisenä ennen vappumarssia
Helsingissä poliisit repivät mustia lippuja
ihmisten käsistä pois
ja moni joutui putkaan
vain ajatusrikoksen takia

Koska viisi toveria teloitettiin,
työläisten oikeuksia puolustanutta anarkistia
(Vapputarina 2014, säv. ja sanat Jumi Naakka)

Olen myös oppinut, että anarkistit eivät ole yhtenäinen joukko, vaan hyvin kirjava. Sen ''tavallisen'' anarkokommunismin lisäksi on anarkosyndikalismia, ekoanarkismia, anarkofeminismiä, -pasifismia, quueranarkismia ja anarkokapitalismia, jonka jotkut kieltävät olevan todellista anarkismia. Kaikki muodot ovat kyllä antikapitalistisia (paitsi tietenkin kapitalismi, yllätys), mutta painotukset voivat olla eri asioissa. Näiden mustan viereen lisättävien värien lisäksi niin punamustan kuin pinkkimustankin lipun alla marssii erilaisia ajatuksia. Päämäärät voivat olla eri, ja varsinkin strategia, jolla se saavutetaan. Jotkut anarkistit puhuvat sabotaasin puolesta, toiset perinteisen marssin ja toiset haluavat uusia toimintatapoja ja rakentavampaa kritiikkiä. Ehkä jotain on mennytkin pieleen, koska vieläkin löytyy paljon ihmisiä, jotka eivät tiedä vapun olevan poliittinen juhla, saati sitten anarkistien ja kommunistien marssivan silloin. Olen myös oppinut, että anarkistien joukko ei ole järjestäytynyt, mutta se on varsin aktiivinen, sitä toimintaa ei vain helposti pääse näkemään. Suurin osa tapahtuu niin sanotusti maan alla tai sitten vaihtoehtoisesti somessa. On anarkisteja ollut mukana myös erilaisissa liikkeissä, esimerkiksi IWW:ssä, eli Iituplajuunissa. Syndikalistit ovatkin ammattiyhdistysanarkisteja.

Muuten järjestäytyminen tapahtunee ennemmin symbolien yhdistämänä. Musta lippu on ehkä verrattavissa sateenkaarilippuun. Sehän on yleinen lippu, sitten sateenkaaren eri sävyille löytyy paljon erilaisia kohdennettuja lippuja translipusta, aseksuaalilippuun ja orjien lippuun. Värisymbolien lisäksi on yleisesti tunnettu A-kirjain, jonka ympärillä on O, Anarchy is order, anarkismi on järjestystä. Sabo-Tabby, eli musta kissa, joka edustaa sabotaasia on myös tunnettu. Ensi alkuun se oli Iituplajuunin tunnus, joka viittasi esimerkiksi lakkoiluun, mutta nyttemmin merkitsee laajemminkin suoraa toimintaa. Muitakin tunnuksia on, mutta niitä ei tunneta niin hyvin.

Edelleenkin jatkan tutkimusmatkaani anarkismin parissa. Katsotaan sitten mitä ensi vuonna osaan kertoa. Toivottavasti paljon enemmän kuin nyt. Varmasti myös pieniä paloja tulee blogiin aina silloin tällöin, kuten tähänkin mennessä.

Yksi varma merkki vapusta on Klikiltä ilmestyvä kappale. Aikaisemmin on ilmestynyt esimerkiksi Valmiina joka vappu, joka onkin ollut ahkerasti kuuntelussani ja blogiinikin olen sen viime vuoden itsenäisyyspäivänä linkittänyt. Nyt ilmestyi kappale Housukaartilainen. Se on kunnianosoitus sisällissodan naiskaartilaisille. Ihan vielä en ole päässyt siihen niin sisälle, että kappale pääsisi jatkuvaan kuunteluun, mutta ehkä niin vielä tapahtuu vähitellen. Ainakin olen jo hieman lämmennyt todella tykästynyt. Täksi vapuksi saatiin myös Klikin ensimmäinen haastattelu koskaan.

Mutta niin, hyvää vappua itse kullekin vietitte sen sitten marssimassa, poliittisissa vappujuhlissa, kotisohvalla tai porvarskaisesti (onko se edes sana?) Ullanlinnanmäellä yo-lakki päässä. Olisikin kiva kuulla miten muut viettävät vappua. Vietättekö kuten minä poliittista musiikkia kuunnellen, marsseja seuraten ja politiikkaan perehtyen vai jotenkin muuten?

--------------------------
Hurja Hassu Lukija julkaisi tänäkin vuonna oman hyllynsä 10 odotetuinta kirjaa. Jo viime vuonna mietin saman tekemistä, mutta nyt tänä vuonna en voinut enää vastustaa kiusausta. Päädyin kuitenkin listaamaan vain viisi teosta ihan vain siitä syystä, että 10 tuntuisi liian stressaavalta määrältä. Toukokuukin on nyt niin täynnä kaikkea, että se vähäinen vapaa-aika menee nukkuessa. Tällä hetkellä kuitenkin luen Sacher-Masochin Venusta turkiksissa, joka etenee hitaasti, mutta kaikessa onnellisuudessa makustellen. On kuulkaas hieno teos. Mutta niin, ne viisi teosta. Ensi vuonna, jos muistan, tarkistan montako näistä olen lopulta lukenut.


  • Adolf Hitler - Taisteluni (jos nyt viimeinkin saisin tämän loppuun)
  • Markis de Sade - De 120 dagarna i sodom
  • Domenico Losurdo - Liberalismin musta kirja
  • Peter Gelderloos - Anarchy Works
  • Ville Similä ja Mervi Vuorela - Valtio vihaa sua

LinkWithin