sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Pier Paolo Pasolini - Orgiat (IYK)

Orgia (1979)
Painos: 1995
Kustantamo: Like
Sivumäärä: 110
Mistä sain? Omista hyllyistä
Kääntäjä: Martti Berger



Olen itkenyt. 

Olen viettänyt illan viimeisiä tunteja, yön pimeitä hetkiä. 

Käsissäni Orgiat. Tuntenut jotakin niin syvää, etten melkein saa henkeä.

Silmäni suurentuvat, hengitys muuttuu raskaammaksi, vapisen ja vieritän muutaman kyyneleen.

Tai mitä sitä valehtelemaan, minähän itkin kaksi kertaa ihan kunnollakin. 

******

Orgioiden kanssa en ole vain lukija. Minä olen osa alistamista, itseinhoa ja minuuden hajoamista. Katson, kun Mies asettaa itseään hirsipuuhun. Haluaisin katsoa muualle, paeta liian paljasta kuvaa. Paeta tunnevyöryä, joka Orgioista valuu hitaasti päälleni mudan kaltaisesti, vähitellen peittäen minut raskaaseen massaansa. Mutta samalle se on kovin lämmintä. En voi hävitä. 

******

Katselen kesken olevaa kirjaa pöydälläni. Se tuntuu tuijottavan minua, vaativan luoksensa. 

Minä kuolin - hetki sitten. Ruumis, minun ruumiini roikkuu köydessä, kummallisesti puettuna. 

Niin, sen minä sanoin ennen kuin hirttäydyin killumaan, koristautuneena todella kuvottavalla tavalla. 

Niinpä siis: tämä mies, joka teille puhuu ja riippuu kaulastaan köyden jatkona niskaluut murtuneina ja kylmenneenä, oli kerran miekkonen, jollaisesta on tapana sanoa; olipahan mies kuten kaikki muutkin. 

Makaan sängyllä. Tarkistan, että ovet on lukittu ja verhot on kiinni. Luon oman maailman ja omat säännöt. Kehittelen pienen valtakunnan, jossa ei vallitse yhteiskunnan vaateet. Mutta kyllähän ne sittenkin ovat voimassa! Minne tahansa menenkin, en pääse pakoon osaani, joka asettaa rajoja soveliaalle elämälle. 

******
Sinä voisit olla vain kuolemani väline, et murhaajaani.

Sitten kun olisin tappanut sinut unohtaisin että kerran olit - -.

******
Miksi siis olen voinut elää rauhassa, kun maailmassa on vallinnut rauha?

Tätä Pasolini kysyy, enkä saa ajatuksiani irti. Se on kysymys, joka vaatii aikaa pohdittavakseen, enkä minä osaa vastata siihen. 

******
Ja minä kuuntelin sitä tarkkaavaisesti, haltioissani, en tosiaankaan tiennyt, että olisi mahdollista tuntea olonsa niin hyväksi pitkällään maassa kuin sätkynukke, omassa oksennuksessaan. - - Pyörryin ja oksensin, ja miten paljon rauhaa mahtuikaan oksennuksen ja kyynelten väliin!

******

Asetan itseni prosessiin, joka on jollain tavalla omaleimainen erilaisena ololle. Kysyn, tunnenko minä olevani oikeamielinen suhteessa ihmisiin, jotka ovat erilaisia suhteessa minuun. Ehkäpä minä välillä tunnen. 

 Vallan vaikutuspiirissä on siis vapautta sillä, (joka on kaikkein aidointa vapautta; samaa vapautta kuin eläimillä!) joka ei joudu olemassaolonsa kanssa vastakkain.
 

Joskus osa minuna on kova. Olen yksin. Kukaan ei puhu ja silti kuulen heistä jonkinlaisia ääniä, viestejä, joita he välittävät, tepastellessaan ympäriinsä, käyttäessään kehojaan erilaisissa asennoissa ja liikkeissä. Mutta tavoitanko minä edes koskaan toista? Voinko koskaan edes tuntea toista, kun en opi edes hahmottamaan itseäni? Ehkä en tarvitse edes ymmärrystä omasta olemassaolostani tavoittaakseni toisen tunnetilan, jos vain ymmärrän mitä yleensä ottaen on olla toinen. Hirsipuusta roikkuessa tavoittaa paremmin itsensä, kun pääsee ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Siltikin tulin tulokseen, ettei ulkopuolisen tarkkailijankaan rooli riitä tavoittamaan toista täysin, koska kun minä riipun hirsipuussani, minulla on käytössäni kaikki informaatio, jonka olen introspektiivisesti saanut. 

******

Jonain päivänä kai saavutan ison hirsipuun pikku hirsipuiden sijaan. Sidon köyden kattoon ja asetun siihen roikkumaan. Havaitsen elämäni selkeämmin kuin koskaan aikaisemmin. Elämän performatiivisuus muuttaa muotoaan.

******

Haluan siteerata kaiken. Alun. Miehen ja Naisen dialogin. Miehen monologin, joka nousee sellaisiin korkeuksiin, että se antaa loistavan loppusilauksen tälle kaikelle. 


Mies riisuutuu, paljastaa tunteensa, pukeutuu.

perjantai 23. marraskuuta 2018

Ateria (teatteri)

Kuva: Patrik Pesonius. Kuvassa Niko Saarela ja Juho Milonoff.

Kiitos Kom-teatterille lipuista.

Tää meidän maailma on ajautunut nyt tällaiseen pisteeseen. Millaiseen? En minä oikein tiedä. Jäätiköt sulavat, tuotanto tehostuu, inhimilliset arvot ovat hieman retuperällä. Kansalaisyhteiskuntaa rapautetaan, yksilö katoaa. 

Seuraan uutisia miettien Mekeä ja Koistista Ateria-näytelmässä, ja tulen entistä vakuuttuneemmaksi, että tässä on osakuva maailmastamme. 

En kykene olemaan yhdistämättä näytelmää ajankohtaiseen uutisointiin — sikakohuun, Jungle Juice Barin sotkuihin, oikeusministeri Häkkäsen lausuntoihin ja sisäministeriöön. Sisäministeriön mukaan poliisin pitäisi päästä entistä helpommin arkaluontoisiin potilastietoihin. Siis instituution, jolla ei ole edes minkäänlaista ulkopuolista, riippumatonta valvojaa. Häkkäsen lausunnot kansalaisyhteiskunnasta saavat lähes poikkeuksetta sykkeeni nousemaan. Vaatimus kolmen päivän varoajasta mielenosoituksista ilmoittamiseen on naurettavan oloinen ja vertautuu hetkessä Aterian televisionäyttöön, jossa ihmiset juoksevat mellakoimassa. Yksilöltä viedään oikeuksia ja vaikuttamismahdollisuudet ovat pahimmassa tapauksessa vain palautelaatikko, jonka viestejä kukaan ei koskaan lue. 

Me emme ole yksilöitä järjestelmän silmissä. Meke (kuvassa vasemmalla) laulaa, kuinka hän ei kuulu tänne. Koistinen taas asettaa tasapäistävän univormunsa päällensä ja huutaa sen antavan hänelle voimaa. Hampurilaisia väännetään hirveällä kiireellä, hygienia uupuu ja rakkautta tarjoaa ainoastaan pehmiskone. Ateriaan kietoutuu myös valta-analyysiä. Kukaan ei ole samanarvoinen ja hierarkisuus hiertää välejä. Yksinäisyys on käsinkosketeltavaa ja työntekijät löytävät seuraa toisistaan ehkä hieman kyseenalaisilla tavoilla. 

Näytelmä ei ole helppo lähestyttävä. Alun pelkoni päämäärättömästä koheltamisesta osoittautui vääräksi. Ateria tarjoaa paljon päänvaivaa ja tulkittavaa, jonka käsitteleminen voi vaatia pitkän ajan salista poistumisen jälkeenkin. Samalla kun nautin yhteiskunnan analyysistä, en onnistunut keksimään jokaisen kohtauksen merkitystä näytelmälle. Puolitoistatuntinen kestokin menee jaksamiskyvyn äärirajoille, ainakin, jos ei halua vain antautua kohelluksen vietäväksi. 

Käyn harvoin kulttuuritapahtumissa, varsinkaan teatterissa. Silloin kun käyn, kokeellisuus ja pienimuotoisuus kiehtovat. Ateriassa on kiinnostavia elementtejä, joissa yleisö osallistetaan näytelmään. Katsoja ei jää vain passiiviseksi lavantuijottajaksi, vaan kerrontaratkaisujen avulla hän pääsee pohtimaan myös omaa osallisuuttaan näytelmän kuvaamaan maailmaan. Tällainen ratkaisu on kiinnostava, ja olemmehan me osa maailmaa, jota Ateria käsittelee.

*****

Teksti: Okko Leo
Rooleissa: Juho Milonoff ja Niko Saarela
Ohjaus: Mika Leskinen
Lavastus: Janne Vasama
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen
Valo- ja videosuunnittelu: Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu ja musiikki: Jani Rapo
Yleisötyö: Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta Riionheimo

LinkWithin