perjantai 23. marraskuuta 2018

Ateria (teatteri)

Kuva: Patrik Pesonius. Kuvassa Niko Saarela ja Juho Milonoff.

Kiitos Kom-teatterille lipuista.

Tää meidän maailma on ajautunut nyt tällaiseen pisteeseen. Millaiseen? En minä oikein tiedä. Jäätiköt sulavat, tuotanto tehostuu, inhimilliset arvot ovat hieman retuperällä. Kansalaisyhteiskuntaa rapautetaan, yksilö katoaa. 

Seuraan uutisia miettien Mekeä ja Koistista Ateria-näytelmässä, ja tulen entistä vakuuttuneemmaksi, että tässä on osakuva maailmastamme. 

En kykene olemaan yhdistämättä näytelmää ajankohtaiseen uutisointiin — sikakohuun, Jungle Juice Barin sotkuihin, oikeusministeri Häkkäsen lausuntoihin ja sisäministeriöön. Sisäministeriön mukaan poliisin pitäisi päästä entistä helpommin arkaluontoisiin potilastietoihin. Siis instituution, jolla ei ole edes minkäänlaista ulkopuolista, riippumatonta valvojaa. Häkkäsen lausunnot kansalaisyhteiskunnasta saavat lähes poikkeuksetta sykkeeni nousemaan. Vaatimus kolmen päivän varoajasta mielenosoituksista ilmoittamiseen on naurettavan oloinen ja vertautuu hetkessä Aterian televisionäyttöön, jossa ihmiset juoksevat mellakoimassa. Yksilöltä viedään oikeuksia ja vaikuttamismahdollisuudet ovat pahimmassa tapauksessa vain palautelaatikko, jonka viestejä kukaan ei koskaan lue. 

Me emme ole yksilöitä järjestelmän silmissä. Meke (kuvassa vasemmalla) laulaa, kuinka hän ei kuulu tänne. Koistinen taas asettaa tasapäistävän univormunsa päällensä ja huutaa sen antavan hänelle voimaa. Hampurilaisia väännetään hirveällä kiireellä, hygienia uupuu ja rakkautta tarjoaa ainoastaan pehmiskone. Ateriaan kietoutuu myös valta-analyysiä. Kukaan ei ole samanarvoinen ja hierarkisuus hiertää välejä. Yksinäisyys on käsinkosketeltavaa ja työntekijät löytävät seuraa toisistaan ehkä hieman kyseenalaisilla tavoilla. 

Näytelmä ei ole helppo lähestyttävä. Alun pelkoni päämäärättömästä koheltamisesta osoittautui vääräksi. Ateria tarjoaa paljon päänvaivaa ja tulkittavaa, jonka käsitteleminen voi vaatia pitkän ajan salista poistumisen jälkeenkin. Samalla kun nautin yhteiskunnan analyysistä, en onnistunut keksimään jokaisen kohtauksen merkitystä näytelmälle. Puolitoistatuntinen kestokin menee jaksamiskyvyn äärirajoille, ainakin, jos ei halua vain antautua kohelluksen vietäväksi. 

Käyn harvoin kulttuuritapahtumissa, varsinkaan teatterissa. Silloin kun käyn, kokeellisuus ja pienimuotoisuus kiehtovat. Ateriassa on kiinnostavia elementtejä, joissa yleisö osallistetaan näytelmään. Katsoja ei jää vain passiiviseksi lavantuijottajaksi, vaan kerrontaratkaisujen avulla hän pääsee pohtimaan myös omaa osallisuuttaan näytelmän kuvaamaan maailmaan. Tällainen ratkaisu on kiinnostava, ja olemmehan me osa maailmaa, jota Ateria käsittelee.

*****

Teksti: Okko Leo
Rooleissa: Juho Milonoff ja Niko Saarela
Ohjaus: Mika Leskinen
Lavastus: Janne Vasama
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen
Valo- ja videosuunnittelu: Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu ja musiikki: Jani Rapo
Yleisötyö: Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta Riionheimo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

LinkWithin