sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Pier Paolo Pasolini - Orgiat (IYK)

Orgia (1979)
Painos: 1995
Kustantamo: Like
Sivumäärä: 110
Mistä sain? Omista hyllyistä
Kääntäjä: Martti Berger



Olen itkenyt. 

Olen viettänyt illan viimeisiä tunteja, yön pimeitä hetkiä. 

Käsissäni Orgiat. Tuntenut jotakin niin syvää, etten melkein saa henkeä.

Silmäni suurentuvat, hengitys muuttuu raskaammaksi, vapisen ja vieritän muutaman kyyneleen.

Tai mitä sitä valehtelemaan, minähän itkin kaksi kertaa ihan kunnollakin. 

******

Orgioiden kanssa en ole vain lukija. Minä olen osa alistamista, itseinhoa ja minuuden hajoamista. Katson, kun Mies asettaa itseään hirsipuuhun. Haluaisin katsoa muualle, paeta liian paljasta kuvaa. Paeta tunnevyöryä, joka Orgioista valuu hitaasti päälleni mudan kaltaisesti, vähitellen peittäen minut raskaaseen massaansa. Mutta samalle se on kovin lämmintä. En voi hävitä. 

******

Katselen kesken olevaa kirjaa pöydälläni. Se tuntuu tuijottavan minua, vaativan luoksensa. 

Minä kuolin - hetki sitten. Ruumis, minun ruumiini roikkuu köydessä, kummallisesti puettuna. 

Niin, sen minä sanoin ennen kuin hirttäydyin killumaan, koristautuneena todella kuvottavalla tavalla. 

Niinpä siis: tämä mies, joka teille puhuu ja riippuu kaulastaan köyden jatkona niskaluut murtuneina ja kylmenneenä, oli kerran miekkonen, jollaisesta on tapana sanoa; olipahan mies kuten kaikki muutkin. 

Makaan sängyllä. Tarkistan, että ovet on lukittu ja verhot on kiinni. Luon oman maailman ja omat säännöt. Kehittelen pienen valtakunnan, jossa ei vallitse yhteiskunnan vaateet. Mutta kyllähän ne sittenkin ovat voimassa! Minne tahansa menenkin, en pääse pakoon osaani, joka asettaa rajoja soveliaalle elämälle. 

******
Sinä voisit olla vain kuolemani väline, et murhaajaani.

Sitten kun olisin tappanut sinut unohtaisin että kerran olit - -.

******
Miksi siis olen voinut elää rauhassa, kun maailmassa on vallinnut rauha?

Tätä Pasolini kysyy, enkä saa ajatuksiani irti. Se on kysymys, joka vaatii aikaa pohdittavakseen, enkä minä osaa vastata siihen. 

******
Ja minä kuuntelin sitä tarkkaavaisesti, haltioissani, en tosiaankaan tiennyt, että olisi mahdollista tuntea olonsa niin hyväksi pitkällään maassa kuin sätkynukke, omassa oksennuksessaan. - - Pyörryin ja oksensin, ja miten paljon rauhaa mahtuikaan oksennuksen ja kyynelten väliin!

******

Asetan itseni prosessiin, joka on jollain tavalla omaleimainen erilaisena ololle. Kysyn, tunnenko minä olevani oikeamielinen suhteessa ihmisiin, jotka ovat erilaisia suhteessa minuun. Ehkäpä minä välillä tunnen. 

 Vallan vaikutuspiirissä on siis vapautta sillä, (joka on kaikkein aidointa vapautta; samaa vapautta kuin eläimillä!) joka ei joudu olemassaolonsa kanssa vastakkain.
 

Joskus osa minuna on kova. Olen yksin. Kukaan ei puhu ja silti kuulen heistä jonkinlaisia ääniä, viestejä, joita he välittävät, tepastellessaan ympäriinsä, käyttäessään kehojaan erilaisissa asennoissa ja liikkeissä. Mutta tavoitanko minä edes koskaan toista? Voinko koskaan edes tuntea toista, kun en opi edes hahmottamaan itseäni? Ehkä en tarvitse edes ymmärrystä omasta olemassaolostani tavoittaakseni toisen tunnetilan, jos vain ymmärrän mitä yleensä ottaen on olla toinen. Hirsipuusta roikkuessa tavoittaa paremmin itsensä, kun pääsee ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Siltikin tulin tulokseen, ettei ulkopuolisen tarkkailijankaan rooli riitä tavoittamaan toista täysin, koska kun minä riipun hirsipuussani, minulla on käytössäni kaikki informaatio, jonka olen introspektiivisesti saanut. 

******

Jonain päivänä kai saavutan ison hirsipuun pikku hirsipuiden sijaan. Sidon köyden kattoon ja asetun siihen roikkumaan. Havaitsen elämäni selkeämmin kuin koskaan aikaisemmin. Elämän performatiivisuus muuttaa muotoaan.

******

Haluan siteerata kaiken. Alun. Miehen ja Naisen dialogin. Miehen monologin, joka nousee sellaisiin korkeuksiin, että se antaa loistavan loppusilauksen tälle kaikelle. 


Mies riisuutuu, paljastaa tunteensa, pukeutuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

LinkWithin