maanantai 27. lokakuuta 2014

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

(vk.41, lauantai)
 Torka aldrig tårar utan handskar - 3. Döden (2013)
Suomennettu 2014
Kustantamo: Johnny Kniga
Sivumäärä: 304
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

''Sillä elämä jatkuu, joskin aivan toisenlaisena kuin ennen. Sitten voi surra ja kaivata, mutta tuntea myös iloa ja muistella. Joinakin hetkinä on ajattelematta sitä, toisina hetkinä joutuu taas sen valtaan. Vuosia kuluu, ne muuttuvat vuosikymmeniksi, ja Benjamin vanhenee ja jaksaa lopulta ajatella, että kenties kaikessa on kyse siitä, että tekee sovinnon itsensä kanssa ja on kiitollinen siitä armon osoituksesta, että on yleensä saanut viettää sen hetkensä jonkun toisen kanssa, se hetken joka heillä maan päällä oli. Että hän on saanut elämänsä aikana rakastaa jotakuta joka on rakastanut häntä. Sitten sade vaimeni ja Benjamin jatkoi pyörämatkaansa.''
Olen sanaton, kuten aiemminkin tämän trilogian kirjojen kohdalla. Muutaman päivän ajan olen pohtinut ja pyöritellyt, mitä sanoja voisin kirjoittaa antaakseni kirjalle sen kunnian, joka sille kuuluu. Hetken kävi mielessä, että kirjoittaisin vain tarinan lopussa, Paulin hautajaisissa, lauletun laulun säkeet, ja siinä se; laulu tiivistää oleellisia asioita niin upeasti ja tiiviisti - mutta ei se kuitenkaan riittäisi. Tiedän, että en kovin pitkästi kykene kirjoittamaan. Kirja kosketti liian paljon, jotta saisin sanalliseen muotoon edes auttavasti tiivistettyä ajatukseni. Mutta yritän, mitä minä sitten kertoisin?
     Kuolema on saapunut nyt kaupunkiin, niin kuin sarjan ensimmäiseltä riviltä lähtien on osannut odottaa. Kaikki on lähestynyt kohti vääjäämätöntä loppuaan. Nuoret miehet kuolevat ilman lupausta arvokkaasta lopusta. He ovat jätettä, joka heitetään pois, surematta ja huomaamatta. Läheisiksi muodostuneet henkilöt jättävät elämän taakseen toinen toisensa jälkeen. Toiset tekevät itsemurhan, toiset sinnittelevät viimeiseen asti. Elämisen arvoisen elämän kriteerit muuttuvat jatkuvasti pienemmiksi. Niin, mikä todella on elämää, jota kannattaa elää. Olemmeko silloin terveitä, ovatko ihmissuhteemme kunnossa, menestymmekö? Vai voimmeko elää, vaikka edelliset eivät nimeksikään toteutuisi?
     Nyt olen jo ehtinyt tottua täysin kirjan poukkoilevaan aikaan, eikä tuota vaikeuksia tietää, kerrotaanko mistä ajasta. Vaikka kirja oli erinomainen, hieman kyllä harmitti lukuisat kirjoitusvirheet. Kokosin näitä jonkin verran kirjasta, joista tässä kaksi ärsyttävimmistä:

''Sofia ja Lars-Åke juhlivat hänen pääsyään opiskelemaan menemällä Godthemin krouviin nauttimalla lankkupihviä.'' (s.187)

''Koko päivän he viettävät sängyssä, pitävät taukoa vain lähtiessä hakemassa pitsaa.'' (s.205)

Ja näitä riitti useampiakin. Lukuhetki töksähti aina tuollaiseen, vaikka lopulta ne eivät kokonaistunnelmaa latistaneetkaan.
    Sen lisäksi parilta sivulta, joissa kirjoitetut tiedot menivät sekaisin ja täysin ohi kokosin selvyydeksi miellekartat. Muillekin ne tässä iloksi.

S. 159-160 kerättyjä tietoja:

S. 160-161 kerättyjä tietoja:

Kuten aikaisempienkin osien kanssa, myös tätä lukiessa koin monenlaisia tunteita. Toisinaan nauroin, toisinaan itkin valtoimenaan ja kaikkea siltä väliltä. Mutta näinhän se erinomaisten kirjojen kanssa on, ne koskettavat ja jättävät jäljen. Ne muuttavat elämää jollain tavoin.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Parempi viisas myöhään, kuin ei viisas milloinkaan

Kirjoitin jokin aika sitten blogitekstin Haruki Murakamin romaanista Norwegian Wood. Kirjoitan tekstini lähes poikkeuksetta nopeasti, joten niistä löytyy heikkouksia välillä paljonkin. Tämä kyseinen kirjoitus osoittautui, näin jälkiviisaana todeten, varsin huonolaatuiseksi. Olen nyt osittain korjannut sitä omaksi hyödykseni. Mikäli kuvassa (suurentuu klikkaamalla)ilmenevät asiat korjaisi, teksti olisi jo siedettävä.
     Viime aikoina olen analysoinut sekä omiani, että muiden tekstejä reilun kasan. Huomasin sen auttavan parantamaan omia kirjoituksiani. Muiden virheistä oppii. Omista virheistä oppii. Ei se kieli ole aivan niin yksinkertaista kuin kuvittelisi. Kielessä riittää opittavaa jatkuvasti ja aina huomaa tekevänsä virheitä. Mutta kun halua riittää ja olen valmis tekemään työtä, uskon että saan aikanaan jo aikaiseksi tekstin, jota katsellessa ei ole aihetta jälkiviisauteen.


lauantai 18. lokakuuta 2014

Kevään yöt niin valoisat, niin valoisat. Yksinäisen sydän ikävöi, ajatukset palavat

(v.40, lauantai)

Gilďa ijat ćuov' gadat (1974)
 Painos: 1980
Kustantamo: Kirjayhtymä
Sivumäärä: 62
Mistä sain? Kirjastosta lainattu
Nils-Aslak Valkeapää on yksi suosikkirunoilijoistani. Jaksan aina lumoutua hänen yksinkertaisista sanoistaan. Ihmetellä, kuinka voi saada aikaan niin syvällistä, mutta rentoa tekstiä. Mutta Valkeapää siihen kykenee.
    Kevään yöt niin valoisat - kokoelma ilmestyi omakustanteena 1974, Valkeapään ollessa 31-vuotias. Kirjan esipuheessa käytetään hienoa termiä keskeislyriikka, joka minulle kuitenkin jää hämäräksi tarkoitukseltaan. Kokoelma on siitä huolimatta hieno ja yksi harvoista suomennetuista saamelaisen kirjailijan kirjoista. Olisin iloinen, mikäli vastaan tulisi useampiakin. 
     Lappi ja luonto - mitä muuta sitä tarvitsisikaan enempää? Nämä kaksi asiaa yhdessä takaavat lähes varmasti nautinnollisen lukukokemuksen. Luonnon kulku tulee lähelle lukijaa niin kauniisti, että sanattomaksi veti. Jokainen runo on lyhyt, noin 5-10 säkeen mittainen, mutta sisältää silti paljon enemmän, mikäli jaksaa kaivaa. Valkeapää toimi aikanaan Maailman alkuperäiskansojen järjestön, WCIP:in, kulttuurikoordinaattorina. Runoista huokuu tiiviin luontoyhteyden lisäksi suuri, jopa kiivas halu puolustaa saamelaisia ja muitakin alkuperäiskansoja. Säkeiden välistä kuultaa myös pettymys alkuperäiskansojen huomioon ottamisen vähyydestä, mihin taatusti on täysi oikeus. Kuinka monta kertaa saamelaiset mainitaan vaikkapa Suomen perustuslaissa? 
     Tekstin viimeistelee kaunis ulkoasu, jossa on myös Valkeapään piirtämät kuvitukset. Vain mustaa käytetty, yksinkertaisesti. En kovin monta kertaa sano näin, mutta Nils-Aslak Valkeapään runot ovat kuin elämä. Hyvin yksinkertainen, mutta kun hieman pysähtyy katsomaan ja ajattelemaan, hyvin moniulotteinen ja moninainen.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Syyskuu - Kuinkas sitten kävikään?


Lukuajan perään huutelin tässä kuussa, mutta näin siinä lopulta kävi:

Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie

Vain yksi kirja tuli luettua, sekin syyskuun ensimmäisellä viikolla (mutta arvosteltu vasta lokakuun puolella). Kehua en voi, etenkin kun arvosanaksi jäi 1, eli luettava. Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - trilogian viimeinen oli hyvää tahtia menossa, mutta viikon laina-ajan vuoksi jouduin sen palauttamaan takaisin. Jälleen yritän kaikin keinoin metsästää sitä, mutta eihän tokikaan ole hyllyissä!

Ehdin syyskuussa kuitenkin kirjoittaa ensimmäisestä bloggaamisvuodestani ja pilailemaan limerikki-haasteen avulla.

perjantai 3. lokakuuta 2014

Lyhyesti muutamia asioita Juoksuhaudantiestä

Suomenkielinen alkuteos (2002)
Painos: 2002?
Kustantamo: Wsoy
Sivumäärä: 334
Mistä sain? Sukulaisten hyllystä lainattu
Juoksuhaudantie ilmestyi silmiini viime talvena niin, että kiinnitin siihen huomiota. En kyllä muuten kuin nimenä. Kuvittelin sen kertovan jonkun sotaveteraanin muistelmista ja ajattelin, että haluaisin lukea sen ehdottomasti. Mutta mitä kävikään, kun sain tietää mistä tarina kertoo. Talon hankkimisesta helsinkiläisellä pientaloalueella - ei kiitos minulle.
    Tartuin kuitenkin lopulta toimeen, onhan kirja saanut lähes pelkästään kunnioittavia arvosteluja ja palkittu Finlandialla ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla. Mutta odotukseni eivät pettäneet, tarina oli täyttä puuta. Tylsempi kuin Bocaccion Fiammetta, näin ystävällisesti ilmaistuna.
    Minua kirjassa ärsytti suunnilleen kaikki. En edes ymmärtänyt kirjan sisältämää huumoria, vaikka kuinka takakannessa muotoiltiin ''Kun kujanjuoksun traagisuus on syvimmillään, on komiikkakin kovaa''. Tunnistin helposti kohdat, joiden olisi pitänyt olla hauskoja, mutta suupieli ei vääntynyt hymyyn. Matti Virtasen talon hankkiminen oli kaikkea muuta kuin realistista, ja realistisuuteen olen käsittänyt kirjassa pyrittävän. Tarinan juonettomuus ei haitannut, mutta oli erittäin vaikeaa pysyä perässä siitä, kuka on äänessä milloinkin. En innostunut, joten Hotakaisen muut kirjat taitavat jäädä hyllyyn toisten ihmisten iloksi.
Onko vika lopulta kirjassa vai lukijassa?

LinkWithin