sunnuntai 19. tammikuuta 2014

(vk.3, lauantai)
LUKUKESKUS, KIRJA JOKA MUUTTI ELÄMÄNI
Suomenkielinen alkuteos (2013)
 Painos: 2013
Kustantamo: Wsoy
Sivumäärä: 175
Mistä sain? Kirjastosta lainattu
Kirjastosta tuli vastaan hyvin mielenkiintoiselta vaikuttanut kirja, joka suorastaan vaati luettavaksi tulemista. En voi sanoa, että minulla olisi ollut lukemisesta puutetta, mutta onhan se aina kiehtovaa lukea tai keskustella mikä kirja on muuttanut toisen ihmisen elämän ja millä tavalla.
       Nopealla laskulla kirja käsittää kuusikymmentäyksi noin kahden sivun mittaista tekstiä. Suurimmasta osasta huomasi, että ne on kirjoitettu suoraan sydämestä, mutta joukkoon mahtui myös muutama sellainen, joista ei saanut selvää mistä kirja kertoi. Tarinat olivat hyvin yksittäisiä, vaikka sen saattoikin arvata, kun jokaisella on eri kirjoittaja. Silti ne olisi voinut järjestellä toisella tavalla esimerkiksi kirjan aiheen mukaan. Näin olisi lukemiseen saanut selkeyttä ja järjestelmällisyyttä.
       Olisin kaivannut pidempiä tekstejä ja niihin enemmän pohdintaa. Nyt kertomukset jäivät harmittavan pinnallisiksi eikä saanut innostumaan esitellyn kirjan lukemisesta. Joka tapauksessa tämän tyyppiset kirjat ovat mukavaa vaihtelua.
       En osaa sanoa oliko hyvä vai huono asia, mutta en ollut lukenut ainuttakaan esiteltyä kirjaa lukuun ottamatta Raamattua, suurimmasta osasta en edes kuullutkaan. Näin ollen en voi sanoa onko minulla samoja mielipiteitä opuksia kohtaan. Eli; ihan kiinnostava, hienoa huomata kuinka monenlaiset kirjat voivat merkitä jotain, mutta luultavasti pitäydyn vanhassa tutussa lukutottumuksessani ja pitkälti jätän esitellyt kirjat hyllyyn. Vai mistä sitä koskaan tietää?
Mikä kirja on muuttanut sinun elämäsi/elämääsi?

maanantai 13. tammikuuta 2014

(vk. 2, sunnuntai)

GIOVANNI BOCCACCIO, FIAMMETTA
Elegia di Madonna Fiammetta (1343)
Suomennettu 1989
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 210
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Mikäli Boccaccio halusi, että lukija huokailee tahattomasti, pakottaa silmänsä pysymään auki ja mörähtelee tuskasta, hän onnistui siinä täydellisesti. Tuskaa ja pitkiä minuutteja, sitä tarjosi Fiammetta. Parisataa sivuisesta romaanista virkkeistä neljä oli taidokkaita ja mielenkiintoisia, ja niistäkin kaksi tuli vasta viimeisellä sivulla.
     Kirjan taustat ovat joka tapauksessa mielenkiintoiset. Fiammettassa Boccaccio kuvaa omaa rakkaussuhdettaan naiseen, mutta kirjassa nainen joutuu hylätyksi, päinvastoin kuin oikeasti. Varmuutta miksi tarina toteutettiin näin ei ole - ehkä Boccaccio halusi kostaa nöyryytyksen, ehkä hän halusi saada rakastettunsa katumaan. Tämä opus on myös yksi nykyaikaisen romaanin ensimmäisiä edeltäjiä ja pitämäni Goethen nuoren Wertherin kärsimykset, ovat saaneet tästä vaikutteita. Ja kun viime vuonna tutustuin Decameroneen, ja pidin siitä, oli se melkein velvollisuus tutustua tähänkin. Kuitenkin, Decamerone on paljon parempi ja kiinnostavampi.
     Fiammetta on kokoaikaista valittamista, päähenkilö muistelee elämässään tapahtuneita muutoksia. Valittamisessa ei ole mielestäni mitään vikaa, mutta kun se on yhdistettynä pohjattomaan itserakkauteen, se alkaa vain ärsyttämään. Fiammetta on omasta mielestään maailman kaunein, maailman paras metsästäjä ja kärsinyt enemmän kuin kukaan koskaan, muiden kärsimykset ovat käsittämättömän pieniä, hänen kärsimyksiinsä verraten. Myös naisen alempana esittäminen, alkoi pikkuhiljaa tympimään. Toteaahan imettäjäkin, että nainen voi vain rakastaa ja suorittaa, mutta hän ei voi valita miehensä tekosia ja näin ollen joutuu tyytymään osaansa, jos mies päättää lähteä. Suorana lainauksena sivulta 71. ''Oivalsin kyllä, että paluuajan lähetessä minun olisi oltava iloisella mielellä, jotta kauneuteni, jota surut olivat hieman himmentäneet, palaisi ennalleen; sillä muutenhan en enää häntä miellyttäisi.'' Eikö Panfiloa [Henkilö, jota F rakastaa] mikään muu Fiammettassaan miellyttänyt kuin ulkonäkö? Eiköhän siis ollut oletettua, että Panfilo löytää toisen, jonka kanssa haluaa olla enemmän. Valittaessa otettiin esille useita mytologioiden henkilöitä. Mytologiasta kiinnostuneena tunnistin useat niistä ja kahden tarinan tiesin tarkemminkin, mutta se ei riittänyt. Syvälliseen kirjan tulkitsemiseen olisi vaadittu yksityiskohtaiset tiedot näistä kaikista jokaisine käänteineen. Siihen ei minusta ollut vaan
annoin muinaisten henkilöiden mennä vauhdikkaasti ohi.
      Klassikko on kuvaus ajastaan, minkä yksi virke tässäkin todisti. Vielä 1300-luvulla ei ollut käytössä ja tunnustettuna heliosentristä maailmankuvaa. Aiemmin mainittujen lisäksi kirjan huonoksi puoleksi lasken myös fontin. Kirjaimet olivat epätasaisia, josta johtuen rivit menivät epätasaisesti ja aaltoillen. Se rasitti silmiä ja alkoi helposti hyppiä riviltä toiselle. Huolimatta tuskasta, kirjassa tuntui olevan se jokin. Jokin asia, joka sai lukemaan sen loppuun asti jättämättä kesken. Ehkä se avautuu jokin päivä, kuten kävi Camusin Sivullisen kanssa. Ehkä minä jonain päivänä sen ymmärrän. 

perjantai 10. tammikuuta 2014

(vk. 2, tiistai)

PAULO COELHO, VALON SOTURIN KÄSIKIRJA 

(Kuva on Bazar-kustannuksen sivuilta, en saanut kirjaa kuvattua 'kameraongelmien' vuoksi)

Manual do guerreiro da luz (1997)
Suomennettu 2003
Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 150
Mistä sain? Kirjastosta lainattu
''Toisinaan Valon Soturista tuntuu, että hän elää kahta elämää yhtä aikaa. Toisessa niistä hän joutuu tekemään sellaista mitä ei halua ja taistelemaan ihanteiden puolesta joihin ei usko. Mutta on toinenkin elämä, ja sen hän löytää unelmistaan, kirjoista, tapaamistaan ihmisistä jotka ajattelevat hänen laillaan. Soturi antaa kahden elämänsä lähentyä toisiaan. ''Silta yhdistää sen mitä teen siihen mitä haluaisin tehdä'', hän ajattelee. Vähitellen hänen unelmansa alkavat hallita hänen päivittäistä elämäänsä, kunnes hän huomaa olevansa valmis siihen mitä on aina halunnut. Tarvitaan siis vain hieman uskallusta - ja kahdesta elämästä tulee yksi.''
Elämän viisauksia, niitä sisältää tämä Paulo Coelhon kirjanen.  Kirja alkaa hyvin salaperäisesti, jatkaa samalla linjalla ja päättyykin niin. Loppu on hyvin kaunis. Valon Soturin kirja sisältää siis yhden sivun mittaisia kirjoituksia siitä kuka on Valon Soturi ja mistä hänet tunnistaa sekä neuvoja hyvään elämään.
     Kirjan johdannossa kerrotaan, että jokainen syvällä sisimmässään tietää mikä Valon Soturi on - se joka kykenee ymmärtämään elämän ihmeen, taistelemaan uskomansa asian puolesta loppuun asti ja sen jälkeen kuulemaan kellot, jotka soivat meren syvyyksissä. Tämän äärimmäisen kauniin ominaisuuden saadakseen riittää, että etsii elämän totuutta ja maistaa sen makeutta. Näin ollen me jokainen kykenemme siihen.
            Coelhon viisaudet ovat heppoja ymmärtää, mutta niistä voi löytää joka hetki uusia merkityksiä. Näin hän on onnistunut erinomaisesti tehtävässään. Toisaalta kirja ei eroa juurikaan sitaattikokoelmista, jonkinlaista yhteyttä olisin kaivannut eri tekstien välille. Romaanin tapaan lukeminen ei siis ole paras mahdollinen valinta. Ihmiselle, joka pitää aforismeista, elämän tarkoituksen pohtimisesta ja filosofiasta, Valon Soturin käsikirja antaa varmasti paljon. Ainakin minulle.
Vaikeaa olisi valita parhaimpia toteamuksia, joten tässä muutama ilman mitään erityistä valintaperustetta:
~ Valon Soturi tietää mitä tahtoo, eikä hänen tarvitse selitellä.
~ Kun Soturi ei ole onnellinen auringonlaskun nähdessään, jotain on vialla.
~ Valon Soturi uskoo. Koska hän uskoo ihmeisiin, ihmeitä alkaa tapahtua. Koska hän on varma, että hänen ajatuksensa voivat muuttaa hänen elämäänsä, hänen elämänsä alkaa muuttua. Koska hän uskoo lujasti löytävänsä rakkauden, rakkaus saapuu. Välistä hän pettyy. Välistä hän saa kolhuja. Ja silloin hän kuulee huomautuksen: ''Kylläpä hän on naiivi!'' Mutta Soturi tietää, että kannattaa maksaa hinta. Jokaista tappiota kohden hän saavuttaa kaksi voittoa. Jokainen uskova tietää sen.
~ Todellinen Valon Soturi ottaa anteeksiannon vastaan.
~ Soturi ei yritä olla jotain; hän on.
Mutta kaikkein päällimmäisenä viisauksista jäi mieleen, ehkä se viisain koko kirjasta:
''USKOAKSEEN OMAAN TIEHENSÄ HÄNEN EI TARVITSE TODISTAA, ETTÄ TOISEN TIE ON VÄÄRÄ.''
(vk.1, sunnuntai)
Gaston Leroux, Oopperan kummitus

Le Fantôme de l´Opéra (1910)
Suomennettu 1993
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 259
Mistä sain? Kirjastosta lainattu
Tähän arvosteluun olen sisällyttänyt lukuisia juonipaljastuksia. Heille, ketkä haluavat jättää ne lukematta, on alussa lyhyt kursivoitu tiivistelmä.
 Gaston Lerouxin kirjoittama kauhuromaanien klassikko sijoittuu Ranskan suureen oopperaan. Oopperan kummitus, 'O', Musiikin enkeli, Erik, paholainen, demoni tai mitä nimeä haluaakaan käyttää palvoo ja rakastaa mielipuolisen lailla nuorta oopperatyttöä Christineä. Christinellä on kuitenkin toinenkin rakastaja, varakreivi de Chagny, joka on käytökseltään moitteeton ja jalosukuinen. Kummitus on valmis tekemään mitä tahansa Christinen  vuoksi. Kirja poikkeaa jonkin verran tunnetusta musikaalista, mutta siihen on kuitenkin köydettävissä pohja tästä tarinasta. Kirjassa kerrotaan tottakai paljon enemmän kummituksesta ja siitä mitä ei näy oopperan vieraille ja työntekijöille. Näin ollen se antaa mukavan lisätunnelman musikaaliin. 

                                                                                                                                           


Oopperan kummitus on itselleni niitä odotetuimpia ja etsityimpiä kirjoja.Syksyllä katsoessani ensimmäisen kerran loppuun asti musikaalin, rakastuin Erikin tarinaan lähtemättömästi. Täytyihän se tietää mistä tämä toinen musikaalien mestariteoksista oli lähtöisin.
   Torstaina minulla oli kauan kaipaamani kirja käsissäni. Ja siinä vieressä se vain pysyi, ilman että olisin alkanut lukea ensimmäistäkään sivua. Mitä, jos kirja ei vastaisi suuria kuvitelmiani ja joutuisin pahasti pettymään? Jos puolen vuoden odotus olisi osoittautunut turhaksi ja tarina olisi jotain surkeaa. Sanotaan, että musikaali on täysin erilainen ja monet ovat jo pettyneet. Miten käy minulle, voiko tätä edes sanoa oikeaksi Oopperan kummitukseksi? Koskaan ennen ei ole yhteen ainoaan kirjaan tarttuminen ollut näin vaikeaa kuin tällä kertaa. Vihdoin perjantai-iltana sain itseäni rohkaistua ja luin johdannon että ensimmäisen luvun. Johdannossa Leroux kertoi siitä, kuinka oli tullut vakuuttuneeksi, että kummitus todella oli ollut olemassa.
       Seuraavana päivänä en enää voinut olla lukematta, sivu toisensa jälkeen jäi taakse. Voin sanoa, että tämä oli paljon parempaa kuin odotin, eivätkä ne odotukseni olleet pienet. Samalla kun tutustuin minulle uuteen kirjailijaan, tutustuin myös uuteen genreen. Oopperan kummitus oli ensimmäinen varsinainen kauhuromaani, jonka olen lukenut. Tasan yksi asia harmitti minua, käännöksestä tehty käännös. Eero Mänttäri on suomentanut tarinan englanninkielisestä versiosta, ei alkuperäisestä. Käännöksissähän on otettu vapauksia, jotta se tulisi toisella kielellä ymmärrettyä. Näissä tapauksissa jää aina miettimään, kuinka paljon tarina on muuttunut.
         Oopperan johtajat Debienne ja Poligny ovat päättäneet erota. Kummituksen oikut ovat käyneet heille liian suureksi rasitteeksi. Pienet oopperatytöt ovat kauhuissaan jäähyväisjuhlissa - he näkivät kummituksen. Uudet johtajat Armand Moncharmin sekä Firmin Richard eivät ota tosissaan juttuja kummituksesta, vaan kuvittelevat sitä toisten pilaksi. Siitä heille vasta koituukin ongelmia. Kummitukselle pitää toimittaa joka kuukausi 'vain' 240 000 frangia ja pitää aitio numero viisi vapaana. Kukaan ei kummitusta ole kuitenkaan siellä koskaan nähnyt, joten aitio pistetään myyntiin. Uhkauskirjeitä satelee ja lopulta johtajat päättävät itse asettua sinne. Huonoin seurauksin. Nämä jätän kuitenkin paljastamatta.
         Elokuvassa tunnusmerkkejä ovat apinaposetiivi, ruusu ja naamio. Niitä ei kirjassa ole, naamioon viitataan pari kertaa. Punainen muste on kuitenkin säilytetty. Kuitenkaan kirjan ja elokuvan välinen ero ei ollut niin suuri kuin yleensä annetaan ymmärtää.
       Minua viehätti tässä kirjassa tietyn tyyppinen realistisuus, vaikka yliluonnolliselta tuntuvia tapahtumia oli, kuten kummituksen näkymättömyys. Lähes kaikki tapahtumat saivat luonnollisen selityksensä viimeistään kirjan lopussa. Leroux on rakentanut tarinansa hienosti ja taiten. Lukijan jännitys on onnistuttu pitämään joka käänteessä, eikä tarvitse odottaa jokaisen asian selviämistä viimeisillä sivulla. Tarinassa on niin monia selitystä kaipaavia tapahtumia, että on vain hyvä, kun ratkaisuja kerrotaan pitkin kertomusta. Yhden ratketessa, seuraavat ongelmat ovat jo esitetty. 
     Henkilöhahmot ovat kaikki hyvin erilaisia ja omaperäisiä. Jokainen herättää kiinnostusta ja mielenkiintoa. Carlottan ominaispiirteenä voinee pitää ylimielisyyttä ja ylpeilyn halua. Carlotan mieleen ei sovi muiden paremmat onnistumiset, hänen kuuluu olla aina se paras ja ihailluin. Hänen maailmansa romahtaa yhden epäonnistuneen esityksen takia ja hän pakenee oopperasta. Paljoa paremmaksi ei voi sanoa varakreivi de Chagnya, Christinen rakastajatarta. Tavallaan hän on hyvä, mutta hemmoteltu. Hänen on pakko saada Christine ja haukkuu siinä sivussa kaikki muut, jotka rakkautensa kohdetta kuvittelee havittelevan. Chagny on pintapuolisesti tarkasteltuna asemaltaan ja olemukseltaan lähes liian täydellinen oikeaksi ihmiseksi. Christine on sellainen luonteeltaan hyvä ja täydellisyyden perikuva. Hänestä ei voi olla pitämättä, mutta hän ei herätä sen kummempia tunteita, kuin 'ihan kiva'. Ellei Christine olisi yksi päähenkilöista, hän luultavasti unohtuisi aika nopeasti. Persialainen on harvinaisen mielenkiintoinen henkilö. Salaperäinen oikeastaan, hänen tarkoituksensa ja suhteensa tarinaan jää avoimeksi ja lisää näin kiinnostavuutta. Jokainen voi itse pohtia, kuka hän todellisuudessa oli. Teatterin kanta-asiakkaat ovat äärettömän uteliaita, hieman hupakkomaisia. Kun jotain tapahtuu esityksen aikana, ovat he heti seuraavassa hetkessä teatterin kulissien takana katsomassa ja utelemassa. Kaikista lukuisista henkilöhahmoista, (kertaakaan ei mennyt sekaisin, vaikka niitä oli paljon)myötätuntoa herättävimmäksi ja itselleni läheisimmäksi muodostui Erik, kummitus. Hän oli juuri sellainen hahmo, jota kohtaan alan tuntemaan empatiaa ja johon samaistun. Hyvin juro ja karu, tunteeton ensivaikutelmaltaan, mutta kuoren alta löytyy jotain paljon suurempaa ja suuria tunteita; väärinymmärretty. Muita esimerkkejä samantyyppisistä, joihin olen samaistunut, on Javert Les Miserablesista, Heatcliff Humisevasta harjusta sekä Stephen Yksinäisyyden kaivosta. Erik on ollut jo lapsesta asti syrjitty epämuodostuneen ulkonäkönsä takia. Koskaan hän ei ole saanut rakkautta, edes äidiltään. Hänen ohitseen on vain kuljettu katsomatta. Pohjimmiltaan Erik ei ollut paha, hän tappoi ja teki paljon vääryyksiä, mutta kukaan ei ollut opettanut rajoja. Kummitus halusi vain saada rakkautta. Monesti kirjassakin oli erimuodoissa sanottu, että kummitus halusi, että häntä rakastettiin omana itsenään, juuri hänen vuokseen. Epäselväksi jäi mikä tai kuka kummitus todellisuudessa oli. Oliko hän sitten ihminen, kummitus, demoni, paholainen vai jotain aivan muuta. Niin elokuvassa kuin kirjassakin tulin surulliseksi ja aloin arvostamaan Erikiä entistä enemmän, kun hän antaa Raoulin elää ja luovuttaa Christinen hänelle. Vaihtoehtoina oli ainoastaan, että joko Christine elää kummituksen kanssa ja Raoul saa elää tai sitten varakreivi tapetaan. Christine valitsee kummistuksen ja kummitus päästää hänet sekä Raoulin vapaaksi. Se jos mikä on epäitsekästä, toisinkin olisi voinut tehdä.
   Elämänsä viimeisillä hetkillä Erik menee persialaisen luokse ja kertoo hänelle rakkaudestaan Christineä kohtaan ja pyytää, että hänen kuolemastaan ilmoitetaan lehdessä. Loppu on sen verran haikea, että muutama kyynel kihoaa automaattisesti silmiin. Samalla se on kuitenkin hyvin kaunis. Minä rakastan tätä tarinaa, kuten sadat muutkin ihmiset. Varsinainen tarina päättyy sanoihin ''Erik on kuollut'' Mutta ei, hän elää ikuisesti minun ja muiden Oopperan kummituksen ystävien sydämissä. 
  

lauantai 4. tammikuuta 2014

(vk. 1, perjantai)

Tony Dunderfelt, Tunnista temperamentit: Väriä elämään ja itsetuntemukseen

Suomenkielinen alkuteos
Kirjoitettu 2012
Kustantamo: PS-kustannus
Sivumäärä: 185
Mistä sain? Kirjastosta lainattu
Minun käsiini eksyi tämä mielenkiintoiselta vaikuttanut kirja kirjaston psykologia - hyllystä. Opus olikin hyvin kiinnostava ja luin sen yhdeltä istumalta loppuun asti.
     Tony Dunderfelt on käsitellyt temperamentteja luokitellen ominaisuuksia neljän eri värin alle. Kirja on jäsennelty selkeästi ja toimivasti, alkaen perusteista. Alussa kerrotaan yleisesti ihmisen persoonallisuudesta ja siitä, mitä sanalla temperamentti yleensä tarkoitetaan. Sen jälkeen esitellään sinisen, punaisen, vihreän ja keltaisen värin ominaispiirteet sekä muutama sivuväri. Kolmas osio kertoo ihmisten kohtaamisesta ja sisältää hyvän esimerkin The Beatles - yhtyeestä, jonka jäsenet edustivat kaikki eri pääväriä. Neljäs osio on omistettu hankalille tapauksille, jotka aiheuttavat ymmärtämättömyyttä ja neuvoja tällaisten ihmisten kohtaamiseen. Viides ja viimeinen osio johdattaa lukijan hyväksymään oman temperamenttinsa piirteet ja käsittelemään itsetuntemustaan ja kehittämään itseään ihmisenä, rikkomaan rajojaan. Mukaan on myös sisällytetty kysely ja  kaksi liitettä; toinen on kyselyn tulkinta-avain ja toisessa pohditaan kannattaako ihmisiä tyypitellä eri luokkiin.
     Dunderfelt on onnistunut tuomaan kirjan lähelle ihmisiä, joille ei psykologian erityissanasto ole kovinkaan tuttua. Sivistyssanat ovat pääosin jätetty pois. Se kannusti tutustamaan kirjaan. Kovinkaan syvällinen ei Tunnista temperamentit ollut, se toimi ennemminkin johdatuksena temperamenttien moniselitteiseen maailmaan. Kirja selvensi minulle asiaa, johon en ollut aiemmin perehtynyt ja tästä on hyvä jatkaa eteenpäin itsetuntemuksen ihmeellisessä maailmassa. Negatiivisena puolena on tiettyjen sanojen ja lauserakenteiden liiallinen toistaminen. Etenkin kun luki koko kirjan kerralla alusta loppuun, ne häiritsivät. Kirjassa myös toisteltiin vähän väliä, että kukaan ei ole täysin yhdenvärinen ja, että esimerkit ovat kärjistettyjä. Tietenkin asia on hyvä selventää, mutta sen olisi voinut hoitaa johdannossa jo selkeästi tai lisätä alkuun erillisen huomautuksen ja sen jälkeen keskittyä aiheen käsittelemiseen.
     Välillä tuntui, että kirja vain sekoitti ajatuksia, mutta kirjan luettua loppuun oli kuitenkin jonkinmoinen kokonaiskuva. Ehkä olisi myös kaivannut lisää faktatietoja, vaikka kirjan päätarkoitus olikin antaa 'avaimet' oman itsensä löytämiseen. Toisinaan esimerkit tuntuivat aivan liian kärjistetyiltä ja jäi tunne, että esimerkiksi keltainen väri on juuri tällainen, eikä muita piirteitä voi olla, vaikka kuinka vakuuteltiin, että variaatioita on.
     Kyllä sieltä löysi itsensä ja joillekkin kohdille oli aivan pakko naurahtaa, kun ne vastasivat itseä niin selkeästi. En tiedä olisiko kirja kannattanut lukea pikku hiljaa osissa, mutta hyvä kokemus se oli näinkin.
(vk. 1, perjantai)

JYRKI KIVIMÄKI, WINDOWS 8
Suomenkielinen alkuteos
Kirjoitettu 2013
Kustantamo: Docendo
Sivumäärä: 131
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Uuden tietokoneen hankittuani, tuli tarpeelliseksi etsiä käsiin opaskirja. Kivimäen kirjoittama Windows 8 oli ainoa löytynyt, joten jouduin sen valitsemaan vaikka sisältö ei ollut houkuttelevan näköinen. Asettelu oli selkeä ja sivuja ei ollut ahdettu täyteen, mutta kuvitus teki vaikutelman, että opus olisi vaikeaselkoinen. Hitaasti tekstiä lukien ja samalla tietokoneella kokeillen, alkoi kuitenkin pikkuhiljaa oppimaan.
   Kirjan sisältö on karkeasti sanoen jaettu neljään osaan; asentaminen ja aloitus, aloitusnäyttö, työpöytä sekä sovellukset. Jokaista aihetta käsitellään uuden käyttäjän näkökulmasta perusteista lähtien. Nyt kun on oppinut perusteet, ei oppaasta enää ole hyötyä, mikä näiden kohdalla kuitenkin aina käy. Oli kuitenkin hyödyllistä löytää yksien kansien välistä ohjeet, jotta on helpompi päästä eteenpäin. Suosittelen tutustumista.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

HYVÄÄ UUTTAVUOTTA 2014!
Vuosi on taasen vaihtunut, yllättävän nopeasti. Olin ihan unohtaa asian ja tämän postauksen kirjoittamisen, mutta tässä se nyt on.
  
VUOSI 2013
Vuosi 2013 oli monella tapaa mielenkiintoinen kirjallisuuden puolella. Uusvanhoja tuttavuuksia tuli hieno määrä ja ennakkoluulojanikin onnistuin rikkomaan. Ehkäpä merkittävimpänä voisi sanoa blogin perustamista, mikä on osoittautunut mielenkiintoisemmaksi kuin odotin.
Kirjoja tuli luettua 30 kappaletta, mikä on itselleni hieno määrä. Eihän se ole mitään verrattuna ahkerimpiin lukijoihin, mutta toisaalta minähän luen hitaampaa kirjallisuutta. Eikä se määrä ole se tärkein asia. 10 kirjasta tein kirjoituksen. Sivumäärä kertyi 6847 sivuun (romaanit, näytelmät ja yksi sarjakuvakirja). Totuttuun tapaan lukutahti hidastui kohti talvea, kun ulkona ei enää viitsi istua; lukeminen on mukavinta ulkoilmassa.
Kommentteja ehti blogiini tulla tasan neljä, nämäkin kahdelta eri henkilöltä. Lukijoita ei tullut yhtään. Sivun katseluitakin oli vähissä määrin.
Yhtä erityistä suosikkia vuoden kirjoista on mahdotonta valita. Seuraavassa listattuna kaikki ne uusvanhat tai täysin uudet kaunokirjalliset tuttavuuteni. Täysin uusien perään on merkitty *. Uusvanha tarkoittaa tässä tapauksessa kirjailijaa josta olen kuullut, mutta jonka teosta en ollut koskaan lukenut. Kun tällaisia kirjoja on 19/30, voi tätä vuotta pitää tietyntapaisena tutkimusmatkana.
Timo K. Mukka, Maa on syntinen laulu*

Aino ja Ville Tietäväinen, Vain pahaa unta*

Albert Camus, Sivullinen*

Radclyffe Hall, Yksinäisyyden kaivo*

Teuvo Pakkala, Pikku ihmisiä*

Aleksis Kivi, Kihlaus

Michael P. Spradlin, Graalin vartija; nuori temppeliherra*

Nora Schuurman, Auringonkukkatalvi*

Michael Morpurgo, Sotahevonen

Jenny Downham, Ennen kuin kuolen*

Bjarne Reuter, Kaverina leijona

John Green, Tähtiin kirjoitettu virhe*

Gustave Flaubert, Bibliomania

Ayad Akhtar, Appelsiininkuorten katu*

Juhani Aho, Rautatie

Jean P. Sasson, Prinsessa: Elämä hunnun takana Al-saudin palatsissa*

Herman Hesse, Siddhartha

Fedor Dostojevki, Rikos ja rangaistus

Giovanni Boccaccio, Decamerone

Johan Wolfgang von Goethe, Nuoren Wertherin kärsimykset

Sain myös loppuun useamman vuoden kestäneen Raamatun luku-urakan ja Koraanin luin kuukaudessa. Shakespearen näytelmiä luin neljä. Muuta Shakespeare teemaa on kuitenkin ollut ennätyksellisen paljon, mutta koska ne eivät ole kirjallisia, eivät ne täällä blogin puolella näy.

30 päivän kirjahaastekin on jäänyt pahasti jälkeen. Kaikki postaukset tulevat kuitenkin joskus, kesken en haastetta jätä.

Joulukuun aikana hyllyihini kertyneet kirjat (puuttuu yksi). Alimpana Runeberin Hanna; painos vuodelta 1879.


Kirjallinen vuosi 2013 on siis nyt virallisesti ohi.
VUOSI 2014
Paljoa valmiita suunnitelmia en aio ottaa tulevallekkaan vuodelle. Toivon siitä tulevan yhtä rikas, moninainen ja yllätyksiä täynnä oleva.
Vuosi 2014 on täynnä erilaisia kirjallisia merkkipäiviä, jotka ehkä tulevat näkymään blogissani. Kuitenkin on muutama päivä, jotka haluan ottaa tavalla tai toisella huomioon.
2014 Mukan syntymästä 70 vuotta (17.12.1944)
2014 Mukan esikoisteoksen Maa on syntinen laulu ilmestymisestä 50 vuotta
2014 Shakespearen syntymästä 450 vuotta (huhtikuu 1564)
Nähtäväksi jää mitä tulen keksimään. Ja viettäähän blogini syyskuussa yksivuotisen taipaleensa merkkipäivää.
Haasteita on jonkin verran ja jos jotain mielenkiintoista ilmaantuu, osallistun vaikka useampaankin. Maailman valloitus jatkuu edelleen ja uutena on Ihminen sodassa, joka on Eniten minua kiinnostaa tie -blogista aluille lähtenyt. Suoritan myös omia haasteitani.
Jotain pyhää kirjoitusta tulee luultavasti taas luettua - ainakin jonkin verran. Nekin kun ovat ikuisuusprojekteja. Teenkin vielä alkuvuodesta yhden lisäsivun blogiini, joka käsittelee näiden lukemista ja vähän muutakin. Tietääkö kukaan onko sikhien Sri guru granth sahibia suomennettu tai millä kielillä se on julkaistu, jos ei suomeksi? Haluaisin sen löytää ja lukea, mutta Punjabin kielen taitoa ei minulta löydy vähissäkään määrin.

Vuoden aloittaa  erilaiset ihmisyyteen liittyvät tietokirjat. Temperamenttia,introversiota ja seksuaalisuutta käsitteleviä opuksia odottaa tällä hetkellä lukemistaan. Onnistuin myös löytämään erään klassikon, joka on minulle elokuvana tärkeä, ja pääsen sitäkin pian lukemaan. Uusi vuosi alkanee siis monipuolisissa merkeissä.
VUODEN 2013 KAUNEIN KIRJAN KANSI
Pitkään sai miettiä, että kumpi kirjoista on kauniimpi, Appelsiininkuorten katu vai Prinsessa. Lopulta osasin kuitenkin päättää. Yksinkertaisuudessaan kaunis ja hyvin mielenkiintoinen.
kuva: Prinsessa - Elämä hunnun takana al-Saudin palatsissa



LinkWithin