Anonyymi - Herra Jackin ihmeellinen huone (IYK)

(vk.1, sunnuntai)

Gaston Leroux, Oopperan kummitus

Le Fantôme de l´Opéra (1910)
Suomennettu 1993

Kustantamo: Karisto

Sivumäärä: 259

Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Tähän arvosteluun olen sisällyttänyt lukuisia juonipaljastuksia. Heille, ketkä haluavat jättää ne lukematta, on alussa lyhyt kursivoitu tiivistelmä.

 Gaston Lerouxin kirjoittama kauhuromaanien klassikko sijoittuu Ranskan suureen oopperaan. Oopperan kummitus, 'O', Musiikin enkeli, Erik, paholainen, demoni tai mitä nimeä haluaakaan käyttää palvoo ja rakastaa mielipuolisen lailla nuorta oopperatyttöä Christineä. Christinellä on kuitenkin toinenkin rakastaja, varakreivi de Chagny, joka on käytökseltään moitteeton ja jalosukuinen. Kummitus on valmis tekemään mitä tahansa Christinen  vuoksi. Kirja poikkeaa jonkin verran tunnetusta musikaalista, mutta siihen on kuitenkin köydettävissä pohja tästä tarinasta. Kirjassa kerrotaan tottakai paljon enemmän kummituksesta ja siitä mitä ei näy oopperan vieraille ja työntekijöille. Näin ollen se antaa mukavan lisätunnelman musikaaliin. 

                                                                                                                                           

Oopperan kummitus on itselleni niitä odotetuimpia ja etsityimpiä kirjoja.Syksyllä katsoessani ensimmäisen kerran loppuun asti musikaalin, rakastuin Erikin tarinaan lähtemättömästi. Täytyihän se tietää mistä tämä toinen musikaalien mestariteoksista oli lähtöisin.

   Torstaina minulla oli kauan kaipaamani kirja käsissäni. Ja siinä vieressä se vain pysyi, ilman että olisin alkanut lukea ensimmäistäkään sivua. Mitä, jos kirja ei vastaisi suuria kuvitelmiani ja joutuisin pahasti pettymään? Jos puolen vuoden odotus olisi osoittautunut turhaksi ja tarina olisi jotain surkeaa. Sanotaan, että musikaali on täysin erilainen ja monet ovat jo pettyneet. Miten käy minulle, voiko tätä edes sanoa oikeaksi Oopperan kummitukseksi? Koskaan ennen ei ole yhteen ainoaan kirjaan tarttuminen ollut näin vaikeaa kuin tällä kertaa. Vihdoin perjantai-iltana sain itseäni rohkaistua ja luin johdannon että ensimmäisen luvun. Johdannossa Leroux kertoi siitä, kuinka oli tullut vakuuttuneeksi, että kummitus todella oli ollut olemassa.

       Seuraavana päivänä en enää voinut olla lukematta, sivu toisensa jälkeen jäi taakse. Voin sanoa, että tämä oli paljon parempaa kuin odotin, eivätkä ne odotukseni olleet pienet. Samalla kun tutustuin minulle uuteen kirjailijaan, tutustuin myös uuteen genreen. Oopperan kummitus oli ensimmäinen varsinainen kauhuromaani, jonka olen lukenut. Tasan yksi asia harmitti minua, käännöksestä tehty käännös. Eero Mänttäri on suomentanut tarinan englanninkielisestä versiosta, ei alkuperäisestä. Käännöksissähän on otettu vapauksia, jotta se tulisi toisella kielellä ymmärrettyä. Näissä tapauksissa jää aina miettimään, kuinka paljon tarina on muuttunut.

         Oopperan johtajat Debienne ja Poligny ovat päättäneet erota. Kummituksen oikut ovat käyneet heille liian suureksi rasitteeksi. Pienet oopperatytöt ovat kauhuissaan jäähyväisjuhlissa - he näkivät kummituksen. Uudet johtajat Armand Moncharmin sekä Firmin Richard eivät ota tosissaan juttuja kummituksesta, vaan kuvittelevat sitä toisten pilaksi. Siitä heille vasta koituukin ongelmia. Kummitukselle pitää toimittaa joka kuukausi 'vain' 240 000 frangia ja pitää aitio numero viisi vapaana. Kukaan ei kummitusta ole kuitenkaan siellä koskaan nähnyt, joten aitio pistetään myyntiin. Uhkauskirjeitä satelee ja lopulta johtajat päättävät itse asettua sinne. Huonoin seurauksin. Nämä jätän kuitenkin paljastamatta.

         Elokuvassa tunnusmerkkejä ovat apinaposetiivi, ruusu ja naamio. Niitä ei kirjassa ole, naamioon viitataan pari kertaa. Punainen muste on kuitenkin säilytetty. Kuitenkaan kirjan ja elokuvan välinen ero ei ollut niin suuri kuin yleensä annetaan ymmärtää.

       Minua viehätti tässä kirjassa tietyn tyyppinen realistisuus, vaikka yliluonnolliselta tuntuvia tapahtumia oli, kuten kummituksen näkymättömyys. Lähes kaikki tapahtumat saivat luonnollisen selityksensä viimeistään kirjan lopussa. Leroux on rakentanut tarinansa hienosti ja taiten. Lukijan jännitys on onnistuttu pitämään joka käänteessä, eikä tarvitse odottaa jokaisen asian selviämistä viimeisillä sivulla. Tarinassa on niin monia selitystä kaipaavia tapahtumia, että on vain hyvä, kun ratkaisuja kerrotaan pitkin kertomusta. Yhden ratketessa, seuraavat ongelmat ovat jo esitetty. 

     Henkilöhahmot ovat kaikki hyvin erilaisia ja omaperäisiä. Jokainen herättää kiinnostusta ja mielenkiintoa. Carlottan ominaispiirteenä voinee pitää ylimielisyyttä ja ylpeilyn halua. Carlotan mieleen ei sovi muiden paremmat onnistumiset, hänen kuuluu olla aina se paras ja ihailluin. Hänen maailmansa romahtaa yhden epäonnistuneen esityksen takia ja hän pakenee oopperasta. Paljoa paremmaksi ei voi sanoa varakreivi de Chagnya, Christinen rakastajatarta. Tavallaan hän on hyvä, mutta hemmoteltu. Hänen on pakko saada Christine ja haukkuu siinä sivussa kaikki muut, jotka rakkautensa kohdetta kuvittelee havittelevan. Chagny on pintapuolisesti tarkasteltuna asemaltaan ja olemukseltaan lähes liian täydellinen oikeaksi ihmiseksi. Christine on sellainen luonteeltaan hyvä ja täydellisyyden perikuva. Hänestä ei voi olla pitämättä, mutta hän ei herätä sen kummempia tunteita, kuin 'ihan kiva'. Ellei Christine olisi yksi päähenkilöista, hän luultavasti unohtuisi aika nopeasti. Persialainen on harvinaisen mielenkiintoinen henkilö. Salaperäinen oikeastaan, hänen tarkoituksensa ja suhteensa tarinaan jää avoimeksi ja lisää näin kiinnostavuutta. Jokainen voi itse pohtia, kuka hän todellisuudessa oli. Teatterin kanta-asiakkaat ovat äärettömän uteliaita, hieman hupakkomaisia. Kun jotain tapahtuu esityksen aikana, ovat he heti seuraavassa hetkessä teatterin kulissien takana katsomassa ja utelemassa. Kaikista lukuisista henkilöhahmoista, (kertaakaan ei mennyt sekaisin, vaikka niitä oli paljon)myötätuntoa herättävimmäksi ja itselleni läheisimmäksi muodostui Erik, kummitus. Hän oli juuri sellainen hahmo, jota kohtaan alan tuntemaan empatiaa ja johon samaistun. Hyvin juro ja karu, tunteeton ensivaikutelmaltaan, mutta kuoren alta löytyy jotain paljon suurempaa ja suuria tunteita; väärinymmärretty. Muita esimerkkejä samantyyppisistä, joihin olen samaistunut, on Javert Les Miserablesista, Heatcliff Humisevasta harjusta sekä Stephen Yksinäisyyden kaivosta. Erik on ollut jo lapsesta asti syrjitty epämuodostuneen ulkonäkönsä takia. Koskaan hän ei ole saanut rakkautta, edes äidiltään. Hänen ohitseen on vain kuljettu katsomatta. Pohjimmiltaan Erik ei ollut paha, hän tappoi ja teki paljon vääryyksiä, mutta kukaan ei ollut opettanut rajoja. Kummitus halusi vain saada rakkautta. Monesti kirjassakin oli erimuodoissa sanottu, että kummitus halusi, että häntä rakastettiin omana itsenään, juuri hänen vuokseen. Epäselväksi jäi mikä tai kuka kummitus todellisuudessa oli. Oliko hän sitten ihminen, kummitus, demoni, paholainen vai jotain aivan muuta. Niin elokuvassa kuin kirjassakin tulin surulliseksi ja aloin arvostamaan Erikiä entistä enemmän, kun hän antaa Raoulin elää ja luovuttaa Christinen hänelle. Vaihtoehtoina oli ainoastaan, että joko Christine elää kummituksen kanssa ja Raoul saa elää tai sitten varakreivi tapetaan. Christine valitsee kummistuksen ja kummitus päästää hänet sekä Raoulin vapaaksi. Se jos mikä on epäitsekästä, toisinkin olisi voinut tehdä.

   Elämänsä viimeisillä hetkillä Erik menee persialaisen luokse ja kertoo hänelle rakkaudestaan Christineä kohtaan ja pyytää, että hänen kuolemastaan ilmoitetaan lehdessä. Loppu on sen verran haikea, että muutama kyynel kihoaa automaattisesti silmiin. Samalla se on kuitenkin hyvin kaunis. Minä rakastan tätä tarinaa, kuten sadat muutkin ihmiset. Varsinainen tarina päättyy sanoihin ''Erik on kuollut'' Mutta ei, hän elää ikuisesti minun ja muiden Oopperan kummituksen ystävien sydämissä.