Anonyymi - Herra Jackin ihmeellinen huone (IYK)

(vk 37, Maanantai)

JAN GUILLOU, POHJOINEN VALTAKUNTA

Riket vid vägens slut (2000)

Suomennettu 2002

Kustantamo: Like

Sivumäärä: 511

Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Ensimmäisenä tässä blogissa arvosteltuna kirjana on Jan Guilloun Pohjoinen valtakunta, joka on ristiretkitrilogian viimeinen varsinainen osa. Aikaisemmat osat ovat Tie Jerusalemiin ja Temppeliherra. Teos jatkaa eteenpäin siitä mihin ensimmäinen osa jäi, joten aiemmat kirjat kannattaa lukea ensin.

Lopulta, kahdenkymmenen pitkän vuoden jälkeen Arn Magnusson ja Cecilia Algotsdotter ovat suorittaneet lihallisen syntinsä, kumpikin tahollaan. Arn on taas palannut pohjoiseen ja suuntaa ensimmäisenä kulkunsa Varnhemin luostarille, jossa hän vietti lapsuutensa. Veli Guilbertin ilo jälleen näkemisestä oli käsinkosketeltavissa - hän kun oli luullut Arnin kuolleen jo aikoja sitten.

Cecilia Rosa ja Cecilia Blanka, ystävykset luostarista, ovat poimimassa kedolta kukkia. Rosan suku haluaisi hänestä abbedissan, eihän Arnia ole näkynyt. Mutta samalla hetkellä Arn ratsastaa näkyviin. Kuitenkin, hieman jopa yllättäen, he aivan ensimmäisenä rukoilevat Jumalan äitiä hänen armostaan. Tästä alkaa yhteiset päivät, joskin häävuoteeseen pääsyyn on monta mutkaa. Keskiajan maailmassa ei vielä uskottu rakkauteen, vaan häillä yritettiin yhdistää sukuja, jotta saataisiin vältettyä mahdolliset sodat ja suvun voimaa vahvemmaksi.

Myötäjäisinä Arnin suku antaa Forsvikin kartanon. Arn, Cecilia ja Arnin mukana tullut veli Guilbert ja osa pyhältä maalta tutuista henkilöhahmoista auttaa rakentamaan Folkungisuvusta voittamattoman.

Asia mikä kirjassa kuitenkin ärsytti, oli se että Arnin sotataitoja ylistettiin liiaksi asti. Mielestäni olisi vähemmälläkin tullut selväksi, että kaksikymmentä vuotta pyhässä maassa sotimassa on suuri saavutus. Olisi ollut myös mukava tietää, kuinka kaikki tarinat pyhältä maalta olivat keskiajalla tulleet pohjoisen kansan tietoon. Kuinka Arnin maine oli kiirinyt niin kauas?

Pohjoista valtakuntaa voi hyvällä syyllä sanoa yhdeksi parhaimmista ristiretkien kuvauksista - kuten ristiretkitrilogiaa yleensäkin. Jouhevasti Guillou johdatteli tarinaa eteenpäin. Henkilöhahmoihin oli helppo samaistua, oli vain pakko saada tietää mitä heille tapahtui. Sivumäärä tuntui yht'äkkiä vähäiseltä. Suosikkihahmoikseni nousi ehdottomasti saraseenilääkärit Ibrahim ja Jussuf, joihin tutustuttiin jo edellisessä osassa. Suosikkihahmoikseni he nousivat Saladdinin jäätyä tarinasta pois. Heissä minua kuitenkin miellytti se pyyteetön avuntarjonta, jonka he antoivat kaikille sairaille, olivat he sitten muslimeja tai kristittyjä.

Minä jään kaipaamaan näitä kaikkia ihania henkilöhahmoja, onneksi on vielä aikaa yhden kirjan verran jättää hyvästit. Viimeisen itsenäisen osan nimi on Arnin perintö.