Lars von Trier - Antichrist

Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana, Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä. - - Kuullessaan tästä kuningas Herodes pelästyi, ja hänen kanssaan koko Jerusalem. Hän kutsui koolle kansan ylipapit ja lainopettajat ja tiedusteli heiltä, missä messiaan oli määrä syntyä. - - tietäjät lähtivät matkaan, ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen. Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo.

Kun tarpoo luokses' kolme tietäjää itämaan, lahjoin sinut palkitaan. Kun kolme kerjäläistä saapuu, jotakuta kuolema kohtaa.  

Antichrist (2009)

Ohjaus: Lars von Trier

Näyttelijät: Willem Dafoe ja Charlotte Gainsbourg

On Händel, on suloiset sävelet, toisen ihmisen iho ja keho. On vain me kaksi, kietoutuneena kokonaisvaltaiseen syleilyyn, jossa vain hymy karehtii huulilla ja ikkunasta vihmovat kauniit talven hiutaleet. On pieni lapsi elämänsä ensiaskelilla ja pieni elämän turvaava nalle, avoin ikkuna kutsuna seikkailuun. Kivun, surun ja epätoivon miniatyyripatsaat lehahtavat kevyesti lattialle ja sitten jäljellä on enää vain hyppy tuntemattomaan. Levitetyt kädet, lähestyvä maa ja kuolema. 

Vielä viimeinen velvollisuus ja viimeinen palvelus, ruumissaatto pienen pienelle arkulle, jonka kehyksenä piirtyvät itkusta ryvettyneet kasvot, ja pian sairaalan sänky, jossa jäljellä on Naisen masennus ja pohjaton suru ja psykologi-Miehen kylmä kiinnostus. 

Kuka ei olisi koskaan tuntenut syyllisyyttä jostain oman todellisen vaikutuksen ulottumattomissa olevasta. Jossitellut tunteja ja kuukausia: mitä jos olisin... Olisinko voinut estää, muuttaa, keskeyttää, puuttua. Kenen ei olisi joskus tehnyt mieli nostaa keskisormea ja haistatella kuolemalle kovaan ääneen. 

Ehkä jossain pikkuinen piltti istuu pyhäkoulussa kuunnellen kertomuksia jumalan hyvyydestä ja kaikesta kauniista mitä tämä on saanut aikaiseksi. Ehkä jossain on jälleen maailman pahuuden äärellä seisova ja ankaran todellisuuden verhoa raottava kyynistynyt teini, joka kysyy: Jos on meillä kaikkivaltias jumala, miksi meillä on kaikki paha, jolla ei löydy syytä? Mikä on saatanan rooli maailmassa ja uskontojen syvyyksissä? 

On vain kauheutta, kauneutta, katalia kuiluja ja koloja, kiimaa ja kärsimystä. Selittämätön pahuus on osa luontoa, nautinto ja tuska ovat erottamattomia. Kun on pahaa, on yhtä lailla kauneutta, yhtä lailla maailmassa kuin Antichristissäkin.  

On olemassa tila, jossa ruumiin palaset tuntuvat olevan ytimiä myöten lillumassa, jollain selittämättömällä tavalla turvallinen, nautinnollinen ja levollinen. Sitä tilaa on vaikeaa sanallistaa: Kuvitelkaa aallokko, joka tasaisesti keinuttaa kelluvaa ihmistä, ylös ja alas aina uudestaan ja uudestaan, mutta jolla arvaamattomana on mahdollisuus muuttua pauhaavaksi ja petolliseksi; siitä huolimatta siihen luottaa. Se on tila, jossa maailman pahuus väreilee ilmassa, kutittelee ihon pintakerroksia kuin ympärille kietoutuva vesi ja jossa alla on syvyys ja mutainen pohja. Kietoo lempeään halaukseen, mutta pahuus ei pääse sisään. Pahuutta ei voi kadottaa, mutta sitä voi rajallisesti hallita, jotta se ei koskaan tavoita ruumiin sopukoita ja olo on hyvä. Tämän tilan, jota lähemmäs en sanojen kera pääse, tavoittaminen on minulle tärkeää (sen kertomiseen miksi, en ole vielä löytänyt keinoa), ja siihen on vain harvoja teitä. Sen tilan luokse löytää taiteen avulla, mutta vain harva taideteos johdattaa sinne, ja niistä jotka johdattavat, tulee rakkaimpia ja tärkeimpiä. Näiden teosten harvalukuiseen joukkoon kuuluu Antikristus.

Toimituksen huomautus: Nyt kun yritän sanoa jotain tärkeimpien elokuvien kolmikkooni kuuluvasta Antikristuksesta, en pyri enää enempää selittämään miksi se merkitsee minulle niin paljon. Jos lukija on sitä mieltä, että von Trier on sadistista roskaa, en kuitenkaan millään sanoilla voi tätä mielipidettä muuttaa. En edes koe pienintäkään tarvetta yrittää saada elokuvalle lisää katsojia, sillä inhoan sitä, että määrittelemme ulkopuolelta mitä kukakin saa tai pitäisi katsoa. Ehkä se johtuu niistä ehkä hyvää tarkoittavista kysymyksistä, miksi en vain katsoisi jotain sellaista soveliasta taidetta, mistä normaalit ihmiset pitävät (normaalilla tarkoitetaan yleensä sitä mitä toteaja katsoo). Jos haluat katsoa Larsia, annan sille kaikki suositukseni, jos taas et, suositan pysymään erossa.

Eräänä iltana tällä viikolla kun sää oli jotakuinkin sateeton, kysäisin keskusteluseuraltani kysymyksen, jota olen miettinyt vuosikausia. Se kuuluu jotakuinkin niin, että miksi pidämme von Trierin kaltaisia elokuvia sairaina, kun kuitenkin katsomme jatkuvasti paljon väkivaltaisempia tuotoksia. Miksi ihannoimme Tarua sormusten herrasta, Harry Potteria, dekkareita, joissa ihmisiä lakoaa parhaimmillaan sadoittain tantereeseen kitumaan, kun von Trieriä katsomalla mielenterveys kyseenalaistetaan? Sinä iltana kävimme äärettömän mielenkiintoisen keskustelun elokuvaväkivallasta ja sen etäännyttämisen keinoista. Jotta en äityisi nyt liian pitkäsanaiseksi, päädyn toteamaan *jatkoa seuraa*.

Kun Nainen on päässyt hieman irti itsesyytöksistään, jatkuu syyllisten etsiminen muista. Päädyttyään sairaalasta kotiin, alkaa hän syyttää lapsen isää, kuinka tämä on ottanut aina etäisyyttä muusta perheestä. Nyt kun hän oikein alkaa ajatella, on Mies ollut aina erittäin etäinen.

Lopulta mukaan astuu pelko, joka jäytää ruumista fyysisin ravistuksin ja tarpeena hakata päätä vessanpyttyyn. Psykologi-Miehellä on tähänkin aivan pätevät selitykset, kun hän latelee surun anatomiasta ja kehkeytymisestä pahemmaksi, pelkojen mukaan astumisesta ja tunteiden vaarattomuudesta. Miestä voi pitää kylmyydessään suorastaan etäännyttävänä hahmona, johon ei äkkiseltään näytä oman lapsen kuolema vaikuttavan mitenkään, mutta vähemmän kylmäkiskoista tulkintalinjaa seuraten päätyisimme ajatukseen, jossa Mies oikeastaan käsittelee suruaan kätkeytymällä ammattiroolinsa taakse, sillä elokuvan myötä katsoja saa nähdä pieniä viitteitä tunteidenkin suuntaan. Ei lie kuitenkaan mitenkään erityisen harvinaista, että suuren trauman edessä osa ihmisistä heittäytyy rationaalisuuden suojaverhon taakse.

Jos yritän tiivistää tämän erittäin syvän ja monitahoisen elokuvan muutamaan pääpiirteeseen (oikeutta tällainen ei luo tälle taidonnäytteelle, mutta tekstin tuottamisen idea kai on tiivistäminen), päädyn nyt toteamaan ensimmäisen kolmasosan elokuvasta olevan tunteiden analysointia, jossa yritetään löytää vastaus siihen mikä pelon kohde oikeastaan on. Pelko onnistutaan paikantamaan Edenin metsään, jossa perhe oli viettänyt kesäpäiviä. Mies päättääkin, että pariskunta matkustaa kohtaamaan suurimmat pelkonsa. Toinen kolmasosa terapoidaan pelkoa Edenin metsämökillä ja viimeisessä kolmasosassa päästään osaan, josta elokuva tunnutaan muistettavan ja tunnettavan, hetkeen, jossa kolme kerjäläistä (kipu, suru ja epätoivo, peura, korppi ja kettu) saapuvat ja jonkun on kuoltava. Samoin tavoin kuin kolmeen kerjäläiseen viitattiin lapsen kuoleman yhteydessä patsaiden muodossa, nyt ne ovat muuttuneet eläimiksi ja alkaa taistelu siitä kumman tulee kuolla, Miehen vai Naisen. Tässä kohtaa haluan asettua dvd:n takakansitekstin kanssa vastavirtaan, sillä en lopulta näe elokuvassa sukupuolipoliittista kysymystä.  

Tulkintani mukaan koko elokuvan syvin idea ei ole olla mahdollisimman kamalaa (julmimmat osat kestävät paljosta puheesta huolimatta vain muutamia sekunteja) ja synkkää katsottavaa tai lapsen menetys sinänsä. Merkittävämpi aihe muodostuu kysymyksestä, mitä tai ketä oikeastaan pelkäämme. Pelkoa oli lähdetty tavoittamaan Edeniin kuvitelmissa, että itse paikka on suurin pelon aiheuttaja. Naisen suurin pelko ei kuitenkaan ole Eden. Luonnon ja saatanankin johtopaikat täytyy ajan kuluessa hylätä. Von Trier osoittaa lukuisin keinoin, että pahuus löytyy luonnosta ja luonto on sekä ympärillämme että sisällämme. Se mitä luonto haluaa, on satuttaa mahdollisimman paljon ja ilman syytä. Luonto haluaa kuolemaa. Luonto ei ole vain kaikki vihreä ympärillämme, vaan myös pedoista lie suurin, ihmisluonto. Ihmisen syvyys, joka ei alistu vain luonnon selittämättömiltä vaikuttaviin, ilman selkeää paikallistettavaa syytä tapahtuviin hetkiin, vaan on halukas ja kykenevä omaan tahtoon perustuen tuhoamaan kauneuden ympäriltään. Mutta mitä me oikeastaan siis pelkäämme, jos olemme pahaa ympäröivää luontoakin pahempia? Johtopäätökseni on:

Sinä pelkäät itseäsi.