Kyyhky unikkoa rakastaa

(vk.45, sunnuntai)
Suomenkielinen alkuteos (1970)
Painos: 1970 (toinen painos)
Kustantamo: Wsoy
Sivumäärä: 112
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

 ''Minä päästän sinut lähtemään nyt kun yöt tulevat yhä kylmemmiksi ja lätäkköihin jäätyy vesi sydänyön tunteina. Jään tänne. Aion kulkea rantaan sinä sylissäni, taitan haavoihin ruohoja ja lasken sinut veteen pikku Darja. Kohta olet matkalla äänetön viestinviejä, kohta olet kadonnut näkyvistäni. Minä syleilen ruumistasi raudan ja valon keskellä, keskellä melua ja ääntä, keskellä erämaata hukutan suloisiin hiuksiisi valituksen ja jätän ruumiisi veden matkustajaksi. Matkamme ei ollut pitkä. Jää hyvästi.''
Timo K. Mukka - jälleen hän on onnistunut vakuuttamaan minut kirjallaan, antanut hetket, jolloin olen nauttinut täysin, lumoutunut jokaisesta sanasta ja lauseesta. Jokainen hetki on ollut upea ja vaikuttava. Ympäröivä maailma on unohtunut viettäessäni hetkiä aina niin ihmeellisessä Lapissa.
Kyyhky ja unikko on lyhyt tarina Darja Paukun ja Pieti Kolströmin rakkaudesta. Näiden kahden lyhyestä yhteisestä hetkestä, joka päättyy traagisesti. Alku lupailee jo huonoa. Pienessä kylässä ei ole sopivaa rakastaa, jos ikäeroa on kaksikymmentä vuotta ja Pietillä ja Darjalla on. Jo alussa Mukka kehottaa kuvittelemaan tapahtumien näyttämöksi ''Kemijoen latvavesistöjen joen, jonka
rannalla raskasmielinen Pieti Kolström istuu kuollut alaston tyttö sylissään.'' Hän kuvailee paikkaa tarkemminkin ja se on juuri täydellisen sopiva tähän runollisen kauniiseen kirjaan. Kyyhky ja unikosta ei voi odottaa nopeasti etenevää kirjaa, se hapuilee ja etsiskelee reittejään kohti loppua, joka kerrottiin jo kirjan alussa. Reitti loppuun ei ole suoraviivainen, vaan sisältää lukuisia tapahtumia, joissa kuitenkin sanat ja kuvaileminen on tärkeämpää kuin itse tapahtumat. Ihmisiä kuolee, elämä on yksinkertaista, mutta samalla niin moniulotteista.

Ei voi kuvitellakaan, etteikö Mukalla olisi annettavaa nuoresta iästään huolimatta. Eikä voi kuvitella, että Kyyhky ja unikko ei antaisi lukijalleen mitään vain sen vuoksi, että kirjassa ei tapahdu yhtikäs mitään. Tärkeintä ovat sanat.

Tarina kosketti ja tuntuu, että minun on mahdotonta pukea ajatuksiani sanoiksi. Miksi ne kirjat, joista haluaisi sanoa eniten, on juuri niitä, joista ei kykene sanomaan mitään riittävää? Täytynee todeta, että en vain kykene enempään.

Kommentit

  1. Niin se on: lukukokemukset, jotka koskettavat syvästi, tuntuvat toisinaan vaikeilta pukea sanoiksi. Tuntuu, että kaikki sanat ovat liian pieniä. Mutta ehkäpä juuri sen sanominen onkin riittävän suurta.

    Olen joskus kauan sitten lukenut Mukan teoksen Maa on syntinen laulu, mutta muita hänen kirjojaan en muista lukeneeni, en tätäkään.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi. Ehkä olet oikeassa. Pitäisi vain oppia hyväksymään se ja näyttämään toisin tavoin arvostuksensa. Minulle kirjoittaessa asiatyylisen teksti on helpointa ainakin tällä hetkellä, ehkä sen huomaa jo Shakespeare-osiostani, mutta sielläkään en kykene kovin kattavasti käsittelemään niitä näytelmiä, jotka olen juuri lukenut tai sonetteja, sillä ne ovat jättäneet kaikkein syvimmän jäljen. Mutta tarvinneeko sitä? Ehkä minä vain lumoudun näistä, jaan hetkeni tavalla tai toisella muiden kanssa ja siitäkin huolimatta, pidän hetken itselläni vaikka muut eivät kykenisikään ymmärtämään kyseisten sanojen hienoutta.

    Vaikka Mukasta olenkin tekemässä asiatyylisempää kirjoitusta joulukuuksi, olisi mukavaa tietää jo nyt, mitä sinä pidit Maa on syntinen laulusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kyllä tämäkin kirjoituksesi tässä välittää sen, että teos on ollut sinulle lumoava - että olet "lumoutunut jokaisesta sanasta ja lauseesta", ja juuri tuo että "minun on mahdotonta pukea ajatuksiani sanoiksi" kertoo niin paljon. On ihanaa sittenkin sanoa, eikö vain... Ja se henki ja elämys kulkee kyllä siellä sanoissa vaikka itsestä joskus tuntuukin että ei...

      Siitä, kun luin tuon Maa on syntinen laulu, on niin kamalan kauan että en oikeastaan voi nyt sanoa mitä siitä pidin... Muistelen kyllä, että lukukokemus oli ristiriitainen, teoshan on aika karu. Mutta muistelen myös, että Mukan tyylissä oli jotakin hyvin hienoa, sellaista että tuo teos todellakin oli kuin maa joka on syntinen laulu... Ehkä minun pitäisi lukea tämä joskus uudestaan...

      Poista
  3. Kiitos vielä kerran. Karuhan se kirja oli, kuten kaikki muutkin (ainakin minun lukemani) Mukan teokset ovat. Mutta se tietyn tapainen suorasanaisuus, häpeilemättömyys ja hempeilemättömyys tekevät niistä niin hienoja.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit