Oudon ihana Outolintu

(vk. 24, maanantai)

Divergent(2011)
Painos: 2014

Kustantamo: Otava

Sivumäärä: 361

Mistä sain? Kirjastosta lainattu

 Nuorten kirjaviikot ovat taas alkaneet. Sain heti ensimmäisenä muistutuksen siitä, miksi minä järjestän nämä vuodesta toiseen, nyt jo kolmannen kerran peräkkäin. Vaikka useimmat nuorten kirjat saavat minulta vain voihkaisun osakseen, löytyy välillä näitä todellisia helmiä, joiden vuoksi tätäkin perinnettä jaksaa viedä eteenpäin.

   Kävin katsomassa Outolinnun elokuvissa, kun lahjaliput olivat menossa vanhoiksi ja pakko oli jonnekin mennä. Aihe sinänsä vaikutti kiinnostavalta, mutta minua jännitti scifi genrenä. Nehän ovat aina jotain ufo ja öttiäishömpötystä ylimodernissa maailmassa. No saisinhan ainakin pari tuntia hyvää nukkumisaikaa, jos on tylsää. Ajatukseni osoittautuivat pahemman kerran vääriksi. Elokuva oli hyvä ja niin oli myös kirjakin eikä ainuttakaan ufoa näkynyt mukana. 

   Ensimmäisiltä sivuilta lähtien Outolintu koukutti mukaansa ja näin jatkui aina viimeiseen lauseeseen saakka. Vaikka minä tiesin koko ajan mitä tulee missäkin vaiheessa tapahtumaan, näin sen lopulta vain etuna. En usko että olisin pitänyt kirjasta näinkin paljon ilman sitä. Pystyin keskittymään pohtimiseen, mikä on tämän kirjan sanoma ja yhdistämään sitä aivan todelliseen maailmaan.

   Tarinan päähenkilö on nuori 16-vuotias Beatrice Prior, joka muiden ikäistensä tapaan joutuu tekemään päätöksen, mihin viidestä osastosta haluaa kuulua. Avuksi valintaan on järjestetty taipumustesti, joka sulkee vaihtoehtoja yksitellen pois kunnes vain yksi on jäljellä. Tämän ei kuitenkaan tarvitse vaikuttaa päätökseen. Beatrice ei saakaan tulosta, vaikka kokeen piti olla täysin luotettava. Paljastuu, että hän on divergentti, omaa taipumuksia useampiin ryhmiin. Hän joutuu salaamaan tulostaan, sillä muuten hänet tapettaisiin. Beatrice vaihtaa sopuisa-osastonsa uskaliaisiin. Yksinkertaista ei ole silti päästä ryhmän jäseneksi, sillä aluksi järjestetään pitkät testit kokelaille ja vain parhaat voivat päästä osaston jäseneksi. Muut joutuvat osattomiksi. Tris (nimi, jota Beatricesta suurimmaksi osaksi käytetään) ei pärjää taisteluharjoituksissa pienen kokonsa vuoksi, mutta simulaatioissa hän on selkeästi muita parempi. Ystäviä ja vihollisia löytyy, kuten lähes jokaisesta nuorten kirjasta. Rakkaustarinakin on ängetty mukaan, mutta se lopulta sopi kirjan juoneen hyvin. Ei jäänyt tunnetta, että se olisi ollut vain koska on pakko.

   Tilanne on hyvin samanlainen, minkä voi nähdä ihan todellisessa elämässä. Ihmisille asetetaan oletukset, joiden mukaan heidän kuuluu käyttäytyä. Mikäli näitä odotuksia ei täytä, jotkut ihmisistä näkee vaarana yhteiskunnan järjestykselle. Erilaisuutta on vaikea hyväksyä. Myös kirjan alkupuolella ollut virke vahvisti tätä omaa näkemystäni. Siellä todettiin, että harva haluaa toimia jatkuvasti juuri sillä tavalla kuin oma osasto vaatii, mutta on vain pakko. Ihmisen omalle itselleen ei anneta tilaa.

   Outolintua on verrattu Nälkäpeli-trilogiaan. Itse olen onnistunut lukemaan Nälkäpeliä vain parikymmentä sivua, en enempää. En osaa sanoa mikä, mutta jokin asia erotti tämän siitä. Erityisesti minua ärsytti kieli, Outolinnussa oli jotenkin jouhevampaa ja sujuvampaa. Toki lauseet olivat helppoja, lyhyitä ja välillä toistelevia, mutta se sopi juuri tähän tilanteeseen ja hetkeen. Myös juonessa on käsittääkseni eroja, Outolinnussa ei tarvinnut ihmisiä tappaa eikä ollut sitä ainaista nuortenkirjatyyppistä kolmiodraamaa. Itse todella nautin ja luin helposti kaksitoistakin tuntia päivässä odottaen malttamattomana seuraavaa aamua.