Hyvää vappua!

Vappu, suosikkijuhlani, on täällä taas. En voi sanoa, ettenkö olisi tänä vuonna nauttinut vapusta jälleen todella paljon, vaikka se ei ole osaltani ollutkaan ihan niin poliittinen kuin aikaisempina vuosina. 

Mitään vappua ei kuitenkaan tule ilman perinteeksi muodostunutta anarkismipostausta (kolmashan on jo perinne?). Minulle on muodostunut tavaksi tiivistää joka vappu se mitä olen anarkismista oppinut viimeisen vuoden aikana ja laittaa Klikin musiikki soimaan taustalle. 

Alkusysäykseni anarkismin maailmaan voi käydä kurkkimassa täältä, vaikka tekstin informaatiosisältö on olematon. Mitään muuta siitä ei pystyne näkemään kuin sen, mistä aloitin tutustumiseni. Viime vuonna tiesin jo enemmän. Silloin kirjoitin vapun anarkistisesta historiasta, erilaisista anarkismin muodoista ja symboleista. Olen myös pohtinut G20-mielenosoituksia sivuten myös anarkismia. Tämä ei tosin tapahtunut vappuna. 

Anarkismiin olen perehtynyt suhteellisen paljon enkä ihan kaikkea oppimaani ole kirjoittanut vappupostauksiin. Esimerkiksi anarkistinen musiikki on vielä sivuamatta, mutta ehkä siitäkin kirjoitan joskus, sillä poliittinen musiikki on lähellä sydäntäni. Tällä kertaa lähdin kuitenkin akateemisen anarkismin maailmaan. Tarkoitan tällä termillä anarkismin yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, en sinänsä käytännön anarkismia. Tunnen anarkisteja, jotka eivät pidä juuri lainkaan akateemisesta anarkismin tutkimuksesta, mutta koen, että tälläkin on jotain annettavaa. Sen takia tutustuin siihen nyt tänä vuonna. 

Bakunin. Kuva Wikimediasta.

Anarkismi (tulee kreikan sanasta an arkhe) alkoi esiintyä positiivisena ideaalina 1800-luvulla. Keskeisiä ns. klassisia anarkisteja ovat olleet Proudhon, Kropotkin, Bakunin ja Goldman. Kaikki anarkistit eivät kuitenkaan suhtaudu erityisen lämpimästi tällaiseen tiettyjen henkilöiden klassikoksi nostamiseen. 

Anarkismia voidaan luokitella monin eri tavoin. Jaon voi tehdä esimerkiksi heikon ja vahvan anarkismin välillä. Heikossa on minimaalinen moraalinen sisältö ja vahvassa ihmisellä on moraalinen velvollisuus vastustaa valtiota. A priori -anarkismi käsittää kaikki mahdolliset valtiot epälegitiimeiksi kun taas a posteriori -anarkismin mukaan kaikki tämän hetkiset valtiot ovat epälegitiimejä, mutta on mahdollista, että joskus olisi valtio, joka olisi legitiimi. Anarkistinen strategia voidaan jakaa radikaalipoliittiseen, jonka mukaan kaikki hallinnon muodot on poistettava joko heti tai pitkällä tähtäimellä ja vetäytymisen politiikkaan, jonka mukaan yksilön täytyy vetäytyä valtiosta ja ottaa lisää vapautta suhteessa valtiovaltaan. 

Vaikka anarkistit pyrkivätkin pois hierarkioista, osa hyväksyy auktoriteetit. Tällöin auktoriteetit eivät kuitenkaan saa olla pakollisia, vaan niitä on voitava muuttaa ja niistä on täytynyt tehdä yhteinen päätös. Anarkistit puolustavat vapautta, mutta usein ottavat etäisyyttä liberalismin vapauskäsityksistä. 

Monissa anarkistisissa teorioissa esiintyy ajatus siitä, että ihmisen kehitys tapahtuu yhteisön ja yksilön vuorovaikutuksessa. Ei ole mahdollista irrottautua kaikesta yhteisöllisyydestä, mutta tämä on muutettava hyväksi ja mahdollistavaksi asiaksi. 

Osa klassisista anarkisteista ajattelee, että anarkismi on yksi tapa puhua elämästä muutoksen prosessina, mutta ei biologisessa merkityksessä. Vapaus mahdollistaa elämän ja sorto ja hierarkia vastaavasti tuhoavat sekä vapautta että sitä kautta elämää. 

Valtaa ei kuitenkaan voida paikallistaa mihinkään tiettyyn paikkaan tai asiaan, kuten talouteen vaan se on monimutkainen rakenne, joka syntyy lukuisten asioiden vuorovaikutuksessa. Mitään ei kuitenkaan ole tuomittava sen itsensä takia. Esimerkiksi sortavia instituutioita ei tule tuomita, koska ne ovat instituutioita, vaan sen tähden että niiden rakenteet ja olemassaolon tarkoitukset ovat pielessä. Sortoa ei käsitetä abstraktiksi ja etäällä olevaksi asiaksi, vaan me ihmiset luomme sen. 

Mutta mikä sitten on tämä valtio ja miksi valtiosta luopuminen olisi edellytys tasa-arvolle? Joidenkin mukaan ilman vapautta ei ole tasa-arvoa ja ilman tasa-arvoa ei ole vapautta, ja valtiossa ei voida saavuttaa vapautta. Valtio ei kuitenkaan ole mikään esine, jonka me voisimme murskata, vaan se on ihmisten välisten suhteiden muoto. Näin on ajatellut ainakin Landauer. Valtio on siis abstrakti asia, josta luopumiseksi on muutettava ihmisten välisiä suhteita. On myös kysyttävä, miksi sitten monet ihmiset antautuvat vapaaehtoisesti sortavan valtion alle. Bakuninin mukaan organisaatiot ovat kiinni väkivallan historiallisessa faktassa ja tällaiset periaatteet on kiinnitetty uskontojen kautta. Ehkä voisikin tulkita, että valtiossa on kyse nimenomaan totunnaisesta tavasta nähdä asiat, eikä mitään muuta yhteiskuntamuotoa osata kuvitellakaan. Anarkismin voi käsittää hankkeena, jonka tavoitteena on poistaa sorto ja nostaa tilalle uusia tapoja toimia. Anarkismista käytyjä keskusteluja seuratessa vaikuttaa usein siltä, että ihmiset mieltävät anarkismin tavoitteeksi saavuttaa tila, jossa vallitsee vain täysi kaaos, mutta tutustumiseni perusteella kyse ei ole mistään tällaisesta. 

Anarkismissa ihminen nähdään usein muokattavana yksilönä. Esimerkiksi Bakunin onkin kritisoinut sitä, että moraali ja politiikka johdettaisiin abstraktista ihmiskäsityksestä. Tältä osin Bakuninin käsitykset ovat kuitenkin minulle vielä hämärän peitossa. 

Kaikki mitä ylempänä kirjoitin, on oikeastaan aikaisemman tietouteni syventämistä. Täysin uutena asiana minulle tuli Saul Newmanin nimiin laitettu postanarkismi. Newman on määrittänyt anarkismia uudelleen käyttäen hyödyksi poliittista ja kriittistä filosofiaa. Hän näkee anarkismin politiikkana, joka ottaa lähtökohdakseen vapauden ja itsemääräämisoikeuden. Anarkismi käsitetään yhtenä muotona tarkastella sortosuhteita eikä niinkään minään suurena projektina. Postanarkismi aloittaa anarkismista, mutta ei välttämättä lopu tai suoranaisesti pidä tavoitteenaan anarkistista yhteiskuntaa. Postanarkistinen ajattelu voikin siis lähteä hyvin moniin eri suuntiin.