perjantai 6. heinäkuuta 2018

Derf Backderf - Min vän Dahmer

My friend Dahmer (2012)
Painos: 2018
Kustantamo: Kartago
Sivumäärä: 224
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Kun luen kirjoja, perustan harvemmin ajatukseni siitä ihan vain kyseiseen lukukokemukseen. Lähes poikkeuksetta luen ohessa artikkeleita tai muita tekstejä aiheeseen liittyen taustoittaakseni lukemistani enemmän. Yleensä en koe tarpeelliseksi nostaa näitä taustatekstejä esille, sillä ne eivät näy lopullisessa blogiini tulevassa tekstissä, ellen sitten suoraan siteeraa jotain. 

Tällä kertaa on toisin. Löysin tämän sarjakuvaromaanin Aftonbladetissa julkaistun Edenborgin arvion perusteella. Arvio vaikutti paljon lukemisen näkökulmaani ja on mielestäni hyvä, joten suosittelen sen lukemaan.

Voisin ehkä nostaa tähän vain saman tekstin väkivallasta, jonka kirjoitin jo Grandesin Lulún arvosteluun. Se ei kuitenkaan varmaan kertoisi riittävästi, joten liitän sen vain loppuun. Edenborg on myös kirjoittanut jo suuren osan oleellisista asioista.

Backderf kuvaa teoksessa niitä nuoruusvuosia, jotka hän vietti Dahmerin kanssa samalla luokalla (kieltäydyn käyttämästä sanaa ystävä tai luokkakaveri). Näkökulma kirjassa on selvästi Backderfin oma ja aineistoa on kerätty myös ainakin muilta luokkalaisilta ja opettajilta. 

Teoksessa on monia kohtia, joissa voin vain kysyä, että todellako Backderf on tuota mieltä. Yksi näistä, ja varmasti suurin, tulee kohdassa, jossa kerrotaan Dahmerin aloittaneen ylitsevuotavan juopottelun. Backderf vetää mutkia yksinkertaistavan suoriksi todetessaan, että Dahmerin alkoholismi johtui seksuaalisuudesta. Dahmer oli homo ja samalla hän fantasioi kuolleista ruumiista. Backderf esittää, että Dahmer oli täysin tietoinen seksuaalisuutensa sairaalloisuudesta. Voi hyvinkin olla, että fantasiat ajoivat osasyynä juopotteluun, mutta ei ole kovin uskottavaa, etteikö ulkopuolisuus, kiusaaminen ja huonot kotiolot olisivat olleet myös syitä tilanteelle. Jatkuva seksuaalisuuden sairaalloisuuden ja perverssiyden korostus on vain ärsyttävää, varsinkin kun missään vaiheessa ei paikanneta, onko tämä ''sairas'' asia Dahmerin homous vai ehkä nekrofilia. Seksuaalisten fantasioiden määritteleminen sairaiksi on minulle punainen vaate, olivat fantasiat sitten mitä tahansa. Se on kuitenkin helppo keino ulkoistaa vastuuta pois.

Backderf jakaa ihmiset epänormaaleihin ja normaaleihin. Hän itse tietysti kuuluu normaalien joukkoon Dahmerin ollessa epänormaali. Näin jälkikäteen hän on leimannut Dahmerin monsteriksi jo ennen kuin tämä oli tehnyt yhtäkään murhaa. Backderf kirjoittaa sen tyylisiä lausahduksia kuin ''den blivande seriemördaren'' ja luvun neljä nimikin on ''monstrets födelse''. Ihan kuin murhaaminen veisi ihmisyyden pois, oli teot kuinka anteeksiantamattomia tahansa. Jotenkin jatkuvasti on mustavalkoista, että ihminen on joko monsteri tai sitten 'en normal kille'. Tai kuin muka olisi paikannettavissa hetki, jolloin joku ihan yhtäkkiä vain muuttuu. 

Backderf viljelee kaikenlaisia lausahduksia, jotka herättävät minussa hämmennystä. Det är svårt att föreställa sig en mer osannolik miljö för den sjukaste seriemördaren sedan Jack the Ripper. Millähän me määrittelemme sairaimman murhaajan? Uhrien lukumäärä, ikä, tekojen raakuus? Seksi ruumiin kanssa, ruumiin syöminen? Vaiko tapaus, joka valmisti uhriensa ruumiista muun muassa huonekaluja? Han gjorde sig snart av med de sista resterna av mänsklighet. Ihmisarvo on jakamaton eikä ihmisyys lopu. 

''Kyllä me olemme kavereita'', väittää Backderf samalla kun kuvaa Dahmerin pohjatonta yksinäisyyttä. En vain ymmärrä mitä kavereita sellaiset on, jotka perustavat Dahmerin faniklubin, jossa kiusataan ja pitävät pilkkanaan tämän tapoja, joita Dahmer esittää saadakseen huomiota. 

Koko ajan Backderf sälyttää vastuuta pois itseltään, hänhän oli vain ymmärtämätön nuori, joka ei huomannut juuri mitään ja oli omatkin ongelmat. Hän esittää kysymyksen, missä kaikki aikuiset olivat. Pätevä kysymys, sillä aikuisen huoli pitäisi herätä viimeistään silloin kun nuori haisee jatkuvasti alkoholilta eikä enää koskaan käy tunneilla koulussa saati kun nuorella ei ole ystäviä. Mutta ei vastuuta voi siirtää täysin pois näiltä muilta nuorilta. Heille ei varmastikaan voi antaa tehtäväksi pelastaa toista ihmistä tai ottaa suurempaa vastuuta, mutta tilanteesta ilmoittaminen jollekulle aikuiselle ei pitäisi olla vaikeaa. Sellaista kukaan ei nähtävästi tehnyt. 

Kuten Edenborg hyvin kirjoittaa, Min vän Dahmer ilmaisee pahimpina hetkinään samaa ihmisnäkemystä kuin Dahmer kauheimpina aikoinaan: ei ihmisyyttä, ei kanssaihmisyyttä, kaikki on eläimiä tai esineitä. Sitä näkemystä ei soisi levitettävän. Vaikka en kehota siihen, että Dahmerin tekoja annettaisiin anteeksi, en kehota myöskään mihinkään tällaiseen ei-kanssaihmisyyteen.  

Olen edelleen samaa mieltä kuin mitä kirjoitin Lulún arvosteluun. 

Väkivalta on ihmisyyttä. Se on yksi syy miksi väkivallan käsitteleminen taiteen keinoin on erittäin tärkeää, ilman että teoksessa leimataan pahantekijä yksiselitteisesti epäinhimilliseksi monsteriksi. Väkivallassa ei ole kyse muukalaisista, vaikka niin tuppaamme esittämäänkin, koska sillä keinoin ulkoistetaan väkivalta ihmisyydestä. Tosiasiassa juuri sinä tai mitä voimme olla murhaajia ja raiskaajia. Se ei vaadi läpitunkevaa pahuutta, ehkä vain pienen hetken, jonka aikana muutumme hyvistä ihmisistä pahoinpitelijöiksi - lyömme toiseen ihmiseen ikuisen leiman, typistämme hänen olemassaolonsa yhteen määreeseen. Silloin meidän ei tarvitse nähdä pahaa tehneen inhimillisyyttä. Vaikka emme koskaan tekisikään mitään näin selkeää, olemme jokainen väkivallan tekijöitä, joka hetki, tässä ja nyt. Me emme puolusta kun toista ihmistä kohdellaan kaltoin. Olemme hiljaa. Vaikenemme kun toista ihmistä ajetaan ahtaalle. Sivallamme ilkeitä sanoja. Ostamme epäinhimillisesti tehtyjä tuotteita. Se ei ole niin näkyvää kuin raiskaaminen. Oikeastaan se on hyväksyttyä.  

Backderf leimasi Dahmerin koko olemuksen monsteriksi. Hän piirsi Dahmerin oudon näköiseksi, vaikka piirrosjälki olikin taidokasta läpi teoksen. Hän teki Dahmerista läpitunkevan pahan, ei nähnyt juurikaan inhimillisyyttä. Backderf oli hiljaa. 

Hiljaa kunnes hän teki Dahmerin kuoleman jälkeen tämän teoksen. 

Ehkä joku haluaa kysyä, ja kysyn myös itse itseltäni, kumpi mielestäni on pahempi: murhata seitsemäntoista ihmistä vai olla välittämättä toisen tilanteesta ja sitten kirjoittaa tällainen teos. Tähän en halua vastata, sillä en näe mitään mieltä vertailla kenenkään tekoja ihmisyyden tasolla, juridisessa mielessä keskustelu olisi ihan pätevä. 

*****
Ruotsintaja on Johan Andreasson. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

LinkWithin