torstai 19. heinäkuuta 2018

Kirjallisuuden yhteiskunnallisuudesta ja kirjallisuuspalkinnoista

Viimeisin kirjallisuuskeskustelu, johon olen törmännyt, käsittelee kirjallisuuden yhteiskunnallisuutta. Tästä herää ajatuksia, mutta koska jotenkuten tiedostan lukemiseni rajoittuneisuuden, haluan toimia yhtenä keskustelun välikappaleena ja mieluusti saada näkökulmia aiheeseen enemmänkin. 

Tuomas Kyrö julistaa Suomen kuvalehden kolumnissa: Taiteella voi olla tehtävä ja sillä voi olla ideologinen päämäärä. Silloin se kuuluu ongelmajätteisiin. En allekirjoita tätä lausahdusta millään keinoin. Ideologinen taide voi olla hyvää ja se voi olla jopa parempaa kuin ei-ideologinen. Kyrö jatkaa, ettei kirjan tule edistää demokratiaa vaan tarinaa, hahmojaan ja lauseitaan. 

Ehkä on hyvä tiivisti kertoa, miksi minä luen kirjoja. En lue kirjoja siksi, että ne olisivat esteettisiä, mukavia tai edes moniulotteisia. Haluan ymmärtää mitä on ihmisyys ja millainen yhteiskuntamme on. Kirjallisuuden yhteiskunnallisuus ja mahdollinen julistavuus menee esteettisten arvojen edelle kohisten. Ihan sama onko kirja kirjoitettu kuinka hyvin, jos se vain kommentoi jotain, se saa paljon anteeksi. Turhan kauniisti ja puhtaasti asetetut lauseet pudottavat mielenkiintoni äkkiä, kuten kävi Katja Kallion Yönkantajan  ja Susanne Ringellin God morgonin kanssa. Jos taas teos esimerkiksi lyö nyrkillään naamaani, ai että minä todennäköisesti olen polvillani sen edessä. 

Kyrön kanssa olen samaa mieltä ainakin siitä, että kirjallisuus auttaa ymmärryksen laajentamisessa. Jäin kuitenkin pohtimaan, mille tasolle samaistumisen kokemuksen pitäisi päätyä, mutta tähän en keksinyt edes auttavaa vastausta. Jäin myös pohtimaan, etsimmekö todella aina tukea käsityksellemme itsestämme. Kolmatta vuotta kestänyt Hitlerin Taisteluni-teoksen lukuprojekti ei juuri tue käsitystä itsestäni, jos sellaiseksi ei lasketa natsismin vastustamista. 

Tiina Raevaara kirjoittaa vastineen Kyrölle Suomen kuvalehdessä. Hän on Kyrön kanssa samaa mieltä, että kirja, josta julistus kuuluu läpi, on yleensä huono. Raevaaran esittämät kriteerit hyvin kirjoitetulle kirjalle ovat monikerroksisuus, intensiivisyys, eheys ja esteettisyys. Kokonaisuuden uhraaminen yhden asian julistamiseen estää hänen mukaansa monen kohdan toteutumisen. On rasittavaa lukea kirjaa, joka ei saa ajatuksissa kaikumaan kuin tekijänsä saarnaavan äänen.

Selkein mieleeni tuleva esimerkki Raevaaran määritelmiä vastaan on Ayn Randin Kun maailma järkkyi. Se on saarnaava, ei aina kovin intensiivinen tai eheä, esteettisyydestä ei voi puhua, romaanillisia tai filosofisia ansioita ei löydy, monikerroksisuudesta ehkä voisi väitellä. Silti kirja on upea, vaikuttava ja hyvä. Edelleen palailen siihen vähän väliä ja mieleni tekisi se joskus lukea uudemmankin kerran kokonaisuudessaan. Randin teos on juuri poliittinen ja julistava, jollainen on tässä keskustelussa lytätty ongelmajätteeksi tai vähintäänkin huonoksi kirjallisuudeksi. 

Helsingin Sanomiin haastatellut kirjailijat käsittelevät aihetta hieman monitahoisemmin. Näitä eri näkökulmia kommentoin seuraavaksi.

Onko kirjallisuutta, joka ei ole yhteiskunnallista?

On mahdollista kirjoittaa teos, jolla ei ole pinnalla olevaa ideologista päämäärää tai joka ei ole poliittinen, mutta tuijotettuani kirjahyllyjäni, mietittyäni lukemiani kirjoja ja keskusteluja kavereiden kanssa heidän lukemistaan kirjoista, en keksinyt yhtäkään teosta, joka ei olisi yhteiskunnallinen. Enemmän tai vähemmän kommentoiva voi toki olla, mutta jokainen teksti on silti ottanut jonkinlaisen aseman suhteessa yhteiskuntaan. Myös teksti, joka ei sinänsä sano mitään valtavirrasta poikkeavaa uutta asiaa, sanoo jotakin yhteiskunnasta. Vaikka ehkä on hyvä, ettei taiteella ole velvollisuutta sanoa mitään yhteiskunnasta, kyllä se silti sanoo, ihan miten päin asiaa vääntelisi. Ehkä jonkinlaisen ulkoavaruuteen gier9ignösdf-planeetalle sijoittuvan obskuurin tarinan saattaa olla mahdollista välttyä yhteiskunnallisuudelta, mutta en siltikään usko sitä, niin pitkään kuin tämäkin tarina on ihmisen tai ihmisen tekemän koneen kirjoittama. 

Kirjallisuuspalkinnoista

Keskustelun yhteydessä on nostettu esille kirjallisuuspalkinnot, koska Varjo-Nobelille määriteltiin kriteereiksi demokratian puoltaminen, empatia ja toisten kunnioitus. Helsingin sanomien artikkelin mukaan myös osassa viime vuoden Finlandia-ehdokkaista näkyi kirjallisten ansioiden (siis esteettisyys yms?) ohella yhteiskunnallisuus. 

On jotensakin selkeää, mitkä kirjallisuuden lajit eivät koskaan edes teoriassa voi päätyä Nobelin, Finlandian tai vastaavien palkintojen ehdokaslistoille. Lienee kirjoittamaton tosiasia, ettei kaikkia teoksia sinne edes lähetetä, vaan vain ne, joille ehkä on mahdollisuus menestyä, ehkä jokin yksittäinen muukin. Olen nyt lukenut ja selaillut tämän vuoden Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaita, ja ne kaikki yhtä lukuun ottamatta ovat tähän mennessä olleet surullisen vähän sanovia, vaikka kirjallisilta ansioiltaan (esteettisyys, nautittavuus) varmasti hyviä. 

Pitäisikö kirjallisuuspalkinnoissa sitten nostaa yhteiskunnallisuus keskeiseksi tekijäksi, on mielenkiintoinen kysymys, ja vastaisin, että sitä voisi painottaa aiempaa enemmän. Tosin en seuraa niin paljoa palkitsemisia, että tietäisin millä kriteerein todellisuudessa palkintoehdokkuuksia jaellaan.
*

Olen kyynistynyt nykykirjallisuutta kohtaan suurelta osin. En tosin voi laittaa kaikkea nykykirjallisuuden syyksi, koska 2000-luvulla on julkaistu vaikka kuinka paljon minusta kiinnostavaa kirjallisuutta ja vastaavasti aikaisemmilta vuosisadoilta löytyy paljon kirjallisuutta, joka lentäisi heti keskenjääneiden pinoon. Olen harmissani, koska niin pieni osa kirjallisuudesta on kantaaottavaa, poliittista ja julistavaa. Niin harva tuntuu uskaltavan ottaa ronskein sanankääntein, mutta silti hyvin argumentoiden, kantaa maailmanmenoon. Tuntuu tylsältä, koska niin moni minun mielestäni maailmanparhaastakirjallisuudesta on pohjoismaissa jäänyt pääosin yhden kustantamon tehtäväksi, ja jos tämä kustantamo lopettaisi, lukumahdollisuuteni pienentyisivät merkittävästi. Enkä ole sanomassa, että vain ja ainoastaan minun lukutottumukseni olisivat hyvää kirjallisuutta, mutta olen älähtämässä, ettei julistavaa ja ''kyseenalaista'' kirjallisuutta saa myöskään vastaavasti nimittää roskaksi. Tai siis saa, jos vain sanoo, että juuri minulle nämä kirjat ovat ongelmajätettä. 



Muotoilen loppuun jonkinlaisen tiivistävän teesin: Taide ei ole yhteiskunnasta erillinen saareke, jota voi tulkita vain esteettisestä näkökulmasta. Voimme kirjoittaa arvostelun, jossa kiinnitämme huomion vain kirjallisiin ansioihin, mutta se ei hävitä sitä, että osa kirjoittamattomasta tulkinnasta on yhteiskunnallista. Yhteiskunnallisuuden voisi lukea kirjallisiin ansioihin. On mahdollista pitää kirjallisuuden tärkeimpänä tehtävänä olla esteettistä, mutta niin kauan kuin olemme ihmisiä, taide on yhteiskunnallista. 

2 kommenttia:

  1. Onpa mielenkiintoista pohdintaa. Jäin minäkin nyt miettimään, miten niin haemme kirjallisuudelta nimenomaan tukea omille jo olemassa oleville käsityksillemme. Minulle ajatus on melko omituinen, koska kaipaan kirjallisuudelta muun ohella nimenomaan jonkinlaista ”oppimista”, uusia näkökulmia, ajateltavaa. En jaksaisi olla jatkuvasti lukemassa kirjallisuutta, joka ”toistaa ajatuksiani”. Samastumisen kohteita kaipaisin ehkä enemmän ihan tässä oikeassa maailmassa – kirjallisuudessa en koe siihen tarvetta.

    Minäkin pidän kirjoissa yhteiskunnallisuudesta, kantaaottavuudesta ja myös kulttuurista yleisesti. Ja ihmisyydestä (joskun eläimellisyydestäkin, ja eläimistä). Mielestäni kirjallisuudella voi olla useita merkityksiä ja tarkoituksia lukijasta riippuen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kyllähän se omien käsitysten haastaminen on kiinnostavaa. Ehkä jos teos ei tarjoa mitään kosketuspintaa millään tasolla, emme siitä pidä? Tosin luulisin, että tällainen kosketuspinta tulee ilman samaistumisen kokemuksia.

      Mistähän edes lähtevät nämä kuvitelmat, että kirjallisuudessa kantaaottamattomuus olisi hyve. Tai näin ainakin tulkitsin joidenkin keskustelukommentteja. Mutta vaikka lukija ei lukisikaan yhteiskunnallisesta näkökulmasta, ei se poista tätä tasoa teoksesta. Vai syntyyköhän yhteiskunnallisuus lukijan ja tekstin vuorovaikutuksesta ja jos kukaan ei lue tarinaa, sillä ei ole tällaista ominaisuutta. Nyt joudun toteamaan, etten tiedä.

      Poista

LinkWithin