Gabrielle Wittkop - Nekrofilen (klassikkohaaste ja IYK)

Le Nécrophile (1972)

Painos: 2013

Kustantamo: Vertigo förlag

Sivumäärä: 132

Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Man talar om sex i alla dess former, utom en. Nekrofilin tolereras varken av makthavarna eller den upproriska ungdomen. Den nekrofila kärleken är den enda som är ren, eftersom till och med amor intellectualis, denna stora vita ros, förväntar sig att få något tillbaka. Inget gensvar till den förälskade nekrofilen, gåvan som han förvandlar sig själv till väcker ingen hänförelse.

*****

Det spelar ingen roll. Det räcker inte med att vara blygsam som jag, man måste också vara försiktig. Jag har ofta intryck av att man observerar mig, att man lurar på mig. Framför allt tjänstefolket, städerskorna, portvakterskorna, småhandlarna i kvarteret. Och polisen förstås. I synnerhet polisen.

Joskus alkuvuodesta aivan sattumalta törmäsin kirja-aiheisia nettisivuja selaillessani Wittkopin romaaniin Nekrofilen. En edes aivan tarkalleen muista kuinka se kävi, mutta tiesin heti, että kirjalla on paikkansa IYK-listallani. En tiennyt oikeastaan yhtään mitä odottaa, ja se oli jännittävää. Kun huomasin pitäväni tarinasta, mieleeni hiipi ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa häpeä. Mielessäni hakkasi, ettei tällaista kirjallisuutta saisi lukea. Mietin monesti mitä muut ajattelevat. Tällaisen teoksen arvosteluun täytyisi kirjoittaa sanat vastenmielinen, moraaliton, inhottava ja luotaantyöntävä. Mitään näistä en voi kirjoittaa, ja koska tunsin hetken häpeää, oli se vain sitä suurempi syy istuttaa takapuoli penkkiin ja lukea.

Aivan ensiksi, teos on nimensä mukaisesti tarina nekrofiilistä. Päähenkilö on pariisilainen ruumiiden rakastaja, jonka elämä pyörii päivätyönsä - antiikin - ja kuoleman ympärillä. Hän oli vasta pieni lapsi, kun ensimmäistä kertaa koskaan näki ruumiin. Kallistuessaan äitinsä ruumiin äärelle, ei hän voinut kokea surua lainkaan. Sen jälkeen päähenkilö hankkiikiin ruumiita hautausmailta jatkuvasti peläten kiinnijäämistä. Hän valmistelee ruumiit hellästi sopiviksi itse aktiin, mutta todellisuudessa seksi ei edes ole erityisen merkittävässä osassa tarinaa.

Vielä syvemmin Nekrofilen on romaani rakkaudesta. Ikuisesta puhtaasta rakkaudesta, joka ei vaadi itselleen takaisin yhtään mitään. On tosiasia, että nekrofiilimme rakkaat tulevat ja menevät vauhdikkaaseen tahtiin, mutta Wittkop onnistuu hämmentävällä tavalla kertomaan, kuinka jokainen heistä  jätti jälkensä ihan kuten kuollut tärkeä ihminen jättää eloon jääneeseen. Rakkaudesta kirja kertoo sinänsäkin, että nekrofiili ei ole itsekäs oman nautinnon tavoittelija, jota eivät pidättele minkäänlaiset moraalinormit. Hän jättää esimerkiksi lapsen rauhaan, jottei kukaan yhdistäisi häntä Gillet de Raisiin, 1400-luvulla eläneeseen ranskalaiseen sarjamurhaajaan, joka masturboi lapsiruumiidensa edessä.

Vaikka nekrofiili rakastaakin kaikkia ruumiita, jotka hän on kantanut mukanaan, taustalla vaanii koko ajan jäytävä pelko.  Milloinkaan ei voi olla varma siitä, näkeekö joku hautausmaalla kulkijan, tulevatko poliisit vastaan tai pääseekö turvallisesti kotiin asti. Nekrofiiliset teot ovat kuitenkin laittomia ja niiden tekijää voi odottaa vankilatuomio.

Romaanin läpäisevänä teemana on myös kuolema. Yksinkertaisimmillaan sen huomaa ruumiiden läsnäolosta ja niiden rupistumisesta, mutta Wittkop on onnistunut löytämään myös muita tapoja ilmentää kuolemaa ja päättymistä - joka kuitenkin on samalla aina jonkin uuden alku ja jonkin toisen asian jatko. Teos pakottaa lukijansa pohtimaan omaa suhtautumistaan kuolemaan. Sureminen ei ole ainoa tapa käsitellä asiaa. Nekrofiilille hautajaiset edustavat ruumishäitä, jonne hän menee kunnioittamaan kuollutta. Hän on kiinnostunut myös monella muulla tapaa kuolemasta.

Wittkopilla on aivan käsittämätön taito käsitellä provosoivaa aihettaan. Hän ei tuomitse päähenkilöään, eikä toisaalta sympatiseeraakaan. Vaikka aihe onkin niin vaiettu, ei kirjailija osoittele omaa rohkeuttaan, eikä kirjan sivuilta huou erikoisen aiheen osoittelu. Teos voisi periaatteessa olla kuin mikä tahansa taidokkaasti kirjoitettu rakkausromaani. Sen kieli on myös erityisen hienoa, soljuvaa ja kaunista, mikä korostaa entisestään nekrofiilin arvostusta ruumiitaan kohtaan.

Sopii miettiä, miksi teosta ei ole  juuri käännetty alkukielestä. Ruotsalainen käännös on ymmärtääkseni ensimmäinen. Aihe varmasti vaikuttaa, sillä teosta voi olla vaikea markkinoida riittävän laajalle lukijakunnalle. Ruotsissa on myös juuri tällaiseen marginaalisempaan kirjallisuuteen keskittynyt kustantamo. Se ei silti vielä selitä sitä, miksi kyseessä on juuri Ruotsi. Miksi Ruotsissa on poliittinen nuorisojärjestö, joka avoimesti kannattaa nekrofiilisen toiminnan laillistamista. Miksi juuri Ruotsissa voidaan edes keskustella aiheesta. Siihen minulla ei ole vastausta. Klassikko tämä teos kuitenkin jo on.

Tarinassa ei ole oikein samaistumispintaa, mutta se ei estä sitä, etteikö se herättäisi tunteita ja koskettaisi. Viimeisen sivun luettua minulle jäi ontto tunne. En ole edelleenkään täysin varma, mitä olen lukenut enkä ole vieläkään osannut päättää asennoitumistani kertomukseen. Silti haluaisin vielä viettää pitkään teoksen sivuilla, kuunnella mitä Wittkopilla on sanottavanaan. Aivan varma on, että teos ei jätä ketään kylmäksi. Huomaamattaan sen lukemisesta myös nauttii.

****

Teosta ei ole ainakaan vielä suomennettu. Frankin mukaan ruotsinnosta tarjotaan pääkaupunkiseudulla ja Fredrika-kirjastoilla. Näistä sen voi lainata tai pyytää tarvittaessa kaukolainaa. Kaukolainalla voi saada myös ulkomailta muutamalla muulla kielellä.