sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Bruce Feirstein - Tosi mies vie eikä vikise

Real Men Don't Eat Quiche (1982)
Painos: 1983
Kustantamo: Wsoy
Sivumäärä: 96
Mistä sain? Sukulaisilta lainattu


Millainen on tosi mies? Siis TOSI MIES, oikein isoilla kirjaimilla. Se on sellainen, joka kaahaa ylinopeutta turvallisuudestansa välittämättä, on itsekäs oman edun tavoittelija, vähäpuheinen moottoriurheilija, ympäristöntuhoaja, joka tukkeuttaa verisuonensa eikä suostu akkojen hommiin. Sellainen ei näytä tunteitansa, mutta akan paikan näyttää. Tosi mies osaa karskin kielenkäytön ja on valkoinen hetero. Tosi mies katsoo Tuntematonta sotilasta ja ylenkatsoo totaalikieltäytyjiä. On tosi miehiä ja sitten on vikijöitä - ja naisia.

Anteeksi, mutta tämä ei ole hauskaa huumoria. Luin opuksen kyllä läpi, mutta en naurahtanut yhtäkään kertaa. Jos tästä jotakin hyvää pitää sanoa, saihan tämä ajattelemaan. Teoksen antama kuva on niin todellinen siitä, millainen miehen kuva ihmisten mieliin on ihan tiedostamatta iskenyt. Vaikka kaikeksi onneksi nykyään miehen rooliin mahtuu paljon laajempia käsityksiä, tällainen karski, mutta ei millään tavoin mukava, kuva on jossain siellä taustalla, joka saa ajattelemaan, että balettia tanssiva poika on jotenkin nainen (joka tietysti ilmaistaan alentavassa merkityksessä) ja moottoriurheiluun mieltynyt on Poika isolla kirjaimella. Kaikkea hämmentävää ihmiset sitten suostuvat kritiikittä nielemään. Katsoin epäuskoisena Goodreadsissa annettuja tähtiarvosteluja, jotka järjestään olivat positiivisen puolella.

Viime aikoina olen muutenkin pohtinut huumorin rajoja, mistä saa tehdä huumoria ja mille nauraa. Feirsteinin opus meni jo oman rajani yli, sillä en yksinkertaisesti hyväksy vähemmistöryhmistä ja sorretuista tehtyä huumoria, jonka esittää joku muu kuin ryhmään kuuluva itse tai huumoria, joka jotenkin muuten vahvistaa ennestään vallitsevia valtarakennelmia. Tosimieshuumoria ei voi kovin helposti esittää ilman tuota rajan ylitystä. Se, että huumoria saa esittää itsestään ja ylöspäin, pitäisi olla ihan huumorin itsestään selvä pelisääntö. Toisaalta olen pohtinut sitä, onko tässä vastuu ennemmin sillä, joka nauraa, kuin sillä, joka esittää.

Katsoin tänä vuonna Putousta, enkä aina ihan niin innoissani. Oli silläkin ohjelmalla hetkensä, mutta varsinkin siinä vaiheessa katsoin ihmeissäni, kun joku miesnäyttelijöistä tuli lavalle mekossa ja yleisö alkoi nauraa. Siis siinä vaiheessa, kun näyttelijä vasta tuli lavalle eikä ollut vielä edes tehnyt tai sanonut mitään. Syy on yksinkertainen: mies mekossa on jo itsessään naurattava. Jossain siellä taustalla piilee ajatus siitä tosi miehestä ja feminiinisyyden huonommuudesta.  

Suomen huumoripuolella on varmaan aina ollut heikko taso, eikä viime aikaiset ohjelmat tee tähän parannusta. Yleensä ottaen tuntuu, että viihdeohjelmat  perustuvat alentamiselle ja nolaamisen tavoittelulle. Haluatko miljonääriksi -ohjelman juontaja viljelee muka hauskoja sutkautuksia, joiden vuoksi lopetin ohjelman katsomisen lopulta kokonaan. Nettiin leviävissä stand upeissa tehdään ihan avointa pilkkaa esimerkiksi vammaisista ja heistä, joiden puhe ei suju ihan niin kuin ihmisillä keskimäärin. Kaiken huippuja ovat nyt juhlavuoden uusinnat. Ainakin aikaisemmin Heikossa lenkissä väärin vastanneita tölvittiin urakalla, nyt en jaksa edes katsoa. Kun Yle vielä päätti lähettää uudestaan nunnuka-sketsit, en voinut enää suhtautua kovin myötämielisesti. Nämä olisi pitänyt vähintään esittää siinä asemassa, että kyseessä on epäonnistunut pilkka rakenteellista syrjintää kohdanneista ihmisistä. Ja oman lukunsa nolaamiseen tuovat Hottikset ja Treffaa mun vanhemmat.

Mielestäni se, mistä voi tehdä huumoria, kertoo jo suhtautumisesta tiettyä identiteettiä edustaviin ihmisiin. Jos saamelaisista tai homoista voi kertoa vitsejä silloin kun itse on asemaltaan ylempänä, on koko ajan normittamassa käsitystä toisista alempina ja joinain toisina, ei meinä. Se kertoo asenteesta myös silloin, kun kyseiseen ryhmään kuuluvaa ihmistä ei olekaan kuulemassa. Omaa huumoriani on aika moni kuvannut äärimmäisen kuivaksi ja niin mustaksi, että olisi kuin nuotiossa käristetty. Mutta tärkeimpänä pointtina tässä on se, että hyvin synkeän mustaakin huumoria voi esittää ilman, että täytyisi potkia jo potkittuja. Ja ennen kaikkea tärkeintä on se, että yksikään vitsi ei kohdistu henkilöön. Pahimmillaan se satuttaa ja voi olla jollekulle se viimeinen niitti, joka kääntää ajatukset haluun kuolla. Oma rajani henkilöön kohdistuvassa vitsailussa menee siinä, että jos sitä teen, minun täytyy olla aivan täysin varma, että kyseinen ihminen ei siitä loukkaannu ja se tapahtuu kahden kesken. Vaikka minulla on ystävä, jolle voin sanoa ihan mitä tahansa, sen sanominen ei ole enää hyväksyttävää netissä tai silloin kun on muita kuuntelijoita, koska ihmisillä on erilaiset rajat, kaikki eivät tiedä missä menee juuri meidän rajat (ollaanko sovittu, että näin saa tehdä) ja nettikulttuuri on muutenkin jo ihan riittävän tulehtunutta, vaikka ihmiset osaisivatkin asettaa pilkan ystävien väliseksi naljailuksi.

Voin esittää itsestäni ties minkälaista itseironiaa ja antaa ystävienikin tätä minuun kohdistaa. Vaikka tässä tilanteessa minua saa kutsua esimerkiksi suv*kkihu*raksi tai kielioppin*tsiksi, en missään tapauksessa antaisi käyttää noita tai muitakaan vastaavia kenenkään muun toimesta. Itseironia voi olla parhaimmillaan voimauttavaa ja kääntää loukkaavina esitetyt kommentit positiivisemmiksi, viedä niiltä voiman.

Lukumadon huumorin kultaiset säännöt:
  • Huumoria voi esittää itsestään ja ylöspäin.
  • Huumoria ei kohdisteta henkilöön, jos siitä ei ole sopimusta. Tällöinkään ei netissä kovin suuria tölväisyjä.
  • Jos ei ole varma, kannattaa jättää sanomatta. Jos kuitenkin tölväisee jotakin epäasiallista ja loukkaavaa, pyytää anteeksi ja ottaa opikseen.


Missä teillä menee huumorin rajat? Mikä on hyväksyttävää ja mikä taas menee räikeästi yli?

-----------
Suomiko100: Pohdintaa suomalaisesta huumorista ja rajoista

2 kommenttia:

  1. Oletpa saanut sanoitettua hyvin tätä vaikeaa aihetta! Pidän kovasti brittiläisestä stand upista ja myönnän välillä nauravani sinun rajasi ylittäville vitseille kai jonkinlaisen laiskan viihtymisen hataralla nojalla. Kuitenkin yhä useammin kyllästyn jo alkuunsa seteistä, jotka perustuvat tuon esittelemäsi kirjan tyyppiselle parisuhde-asetelmalle tai joissa mennään helpoimman kautta heikommalle nauraen. Parhaimmillaan stand up ja huumori yleensäkin voi kuitenkin nimenomaan keikauttaa valta-asetelmia, kun huumorin varjolla voi sanoa sellaista mikä muussa yhteydessä ei menisi läpi. Esimerkiksi Märät säpikkäät sai moneen kertaan miettimään miksi nauroin tai en nauranut jollekin asialle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omat rajani ovat aika tiukat, mutta ehkä tärkeämpää kuin se mille nauraa, on se, että alkaa pohtia miksi nauraa. Olen yhtälailla nauranut tällaisille jutuille, jotka nyt ylittävät omat rajani.

      Huumori on hyvä keino, jos sitä käyttäisi jotenkin harkiten. Märkiä säpikkäitä en ole katsonut kuin muutaman klipin netistä, mutta se taisi olla saamelaisten tekemä ohjelma, jossa vitsailtiin stereotypisille käsityksille nimenomaan alhaalta ylöspäin.

      Poista

LinkWithin