Teemu Mäki - Teemu Mäki

Kaksikielinen alkuteos, suomi/englanti (2002)

Sivumäärä: 104

Kustantamo: Like

Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Herään, avaan silmäni ja näen Saatanan kasvot, jotka sanovat: Minä olen aika. Kysyn: Mitäs minä sitten olen?, ja Saatana vastaa: Sinä? Sinä et ole mitään, olet vain kuolema työssään. (Erotiikka)

Teos on osa Mäen tohtoritutkintoa, johon kuuluu näyttely, tämä kyseinen näyttelyn ohessa ollut kirja ja laajempi esseekokoelma. Tässä teoksessa on ensin yksittäisiä maalauksia, jotka on maalattu vesi-, öljy- ja akryyliväreillä, sitten lyhyitä analysoivia tekstejä, osia teossarjoista ja lopussa vielä muutama valokuva.

Ensimmäinen varsinainen kosketukseni Mäkeen (ei tokikaan fyysinen, ymmärtänette) tapahtui vuonna 2016 luettuani Saden Justinen. Katsoin lukemisen jälkeen Ylen 10 kirjaa jotka muuttivat maailmaa -ohjelmasarjan 9.7.2007 julkaistun osan, jossa juontajapari keskustelee Mäen kanssa Justinesta. Olen nähnyt tallenteen sen jälkeen useita kertoja.

Kiinnostuin käytännössä heti Mäen ajattelusta ja taiteesta, mutta vaati melkein kaksi vuotta ennen kuin aloin (nyt) systemaattisen tutustumisen aiheeseen. Erityisen paljon arvostamieni taiteilijoiden joukko on pieni ja valittu, mutta myönnän, että Mäki kuuluu tähän joukkoon.

Mäen taide haastaa ajattelemaan ja pakottaa kohtaamaan epämiellyttäviä tunteita, mikä johtaa omien ajatuksien kriittisen tarkasteluun. Samalla kuitenkin teoksen sanat ovat paikoitellen hyvin lohdullisia.

Tekstiosion aloittaa Ilona Reinersin Väkivalta, valta, kipu — groteskin estetiikka. Tekstissä Reiners analysoi Mäen teoksia käyttäen hyödykseen muun muassa Nietzscheä, Adornoa, Deleuzia ja Foucaultia. Essee auttaa ymmärtämään ja lähestymään kirjan teoksia erilaisesta näkökulmasta kuin olisin ilman osannut.

Minulle kiinnostavin osa oli kuitenkin Mäen itsensä kirjoittamat tekstit. Hän käy läpi käsityksiään ainakin arvoista, kauneudesta, representaatiosta, kapitalismista ja aika monesta muustakin asiasta. Lukiessani yritin vuoropuhella tekstin kanssa.

Mäki mainitsee olevansa perspektivistinen relativisti, millä hän tarkoittaa sitä, että kaikki, erityisesti arvot, ovat suhteellisia. Tulkinnasta riippumattomia faktoja ei ole ja moraalifaktoja ei yleensäkään. Prosessissa vaikuttaa ympäristö, se kuka katsoo ja mikä tapa katsoa valitaan. Mäki ei edes yritä tavoitella moraalikonsensusta ja mainitsee kuinka pysyvä erimielisyys arvoista on hedelmällistä. Mäen mukaan tarpeet ja halut synnyttävät arvot ja yksilö omaksuu sen arvojärjestelmän, jonka uskoo johtavan maksimaaliseen tarpeiden ja halujen tyydyttymiseen.

Asetin Mäen perspektivistä relativismia vastaan oman (radikaalin) sopimusajattelun, jota en kuitenkaan koe tarpeelliseksi sen kummemmin tässä selittää. Sanottakoon, että se kuitenkin eroaa perustavalla tavalla filosofiassa puhutuista sopimusteorioista, joten oma sopimusajatteluni ei ole vertailtavissa niihin. Löydänkin Mäen ja minun ajattelustani tältä osin paljon yhteistä, kuten sen, että puhtaita objektiivisia arvoja tai selkeää objektiivista hyvää ja pahaa ei ole olemassakaan. Oletan, mutta en tiedä, että lähtökohtamme silti ovat erilaiset, mutta tätä tämä teos ei anna kuitenkaan syvällisesti peilata.

Mäki tuo esille kuinka kauneuskäsitykset, jotka on kuvitteellisella konsensuksella nimetty luonnollisiksi ja yleismaailmallisiksi, usein lopulta törmäävät kuitenkin kovaa henkilökohtaisia kauneuskäsityksiä vastaan. Yleisten käsitysten omaksuminen tarkoittaa niiden takana piilevästikin olevien arvojen hyväksymistä.

Tämä näkökulma on ensimmäinen lohdullisista, sillä omat käsitykseni siitä, mikä on kaunista eroavat paljon siitä, mikä yleisesti sellaiseksi määritellään ja olen saattanut istua tuntikausia tuijottamassa jotakin konsensuksen kriteerit hyvin täyttävää  ja miettiä, miksi se ei ole minusta erityisen kaunis. Samalla olen yrittänyt paasata siitä, kuinka pienikin valinta on merkittävä poliittisesti perhosvaikutuksen tavoin, mutta tämä ajatuspolku eksynee jo liian kauas kauneusnäkökulmasta ja sopisi ennemmin ajateltavaksi kapitalismia kritisoiviin osioihin.

Kauneus on myös yleinen keino tarkempien perusteluiden välttämiseen, väittää Mäki ja tässä minäkin yritän käydä jonkinmoista perustelevaa keskustelua todellisuudessa sisällöttömien sanojen latelemisen sijaan.

Koen myös haikeutta, sillä olen onnistunut kehittämään syksyn mittaan itselleni yllättävän lämpimän suhteen skientismiin, siinä mielessä missä ainakin amerikkalainen filosofi Quine sitä edustaa. Pidän myös järjestä, sen harjoittamisesta ja vaivaamisesta. Mäki kuitenkin kirjoittaa taiteen olevan epäluottamuslause järkeä kohtaan ja taiteeseen vakavasti suhtautuvan kieltävän tieteen kaikkivoipaisuuden. Ihan niin pitkälle en ole ehtinyt, että pitäisin tiedettä kaikkivoipana, mutta Mäen teksti on pakottanut lukemaan lisää ja sitä kautta harkitsemaan uudelleen pitäisikö minun luopua viimeisen puolen vuoden aikana syntyneestä orastavasta lempilapsestani. Se [järki] myös vähentää mahdollisuuksiamme sydäntä ravistelevaan intohimoon.

Jokainen on pihvi jollekin toiselle, luen ja naurahdan. Ilmaisu on hauska, vaikka asia ympärillä ei sellainen olekaan. Mukaillen myös tunnettua lausahdusta, Mäki kirjoittaa: jokainen ihminen on saari, mutta juuri välissämme oleva vesi antaa meille elämän. Pidän erityisen paljon lumiukoista, varsinkin kesällä, ja kyseinen juuri siteeraamani saarilausahdus oli kuin omiaan juuri tähän hetkeen. Olin juuri ennen teoksen lukemista piirtänyt yksinkertaistetun lumiukkokuvaelman (tämän hetkisistä) käsityksistäni ihmisten suhteista toisiinsa, johon tuon virkkeen olisi oikein hyvin voinut sijoittaa.

Kirjan (tällä hetkellä) lohdullisin virke tulee vastaan tekstissä Pyhä tiskivesi, jonka Mäki on kirjoittanut yhdessä Juha-Pekka Hotisen kanssa. Harmoniaa ei ole: olemassaolo koostuu yhteensovittamattomien vastakohtien välisistä jännitteistä. En viihdy joogatunneilla etsimässä tasapainoa, retriiteissä tai halua järjestää tilaani fengshuin periaatteiden mukaiseksi. Järjestemällä huoneeni harmoniseksi, ahdistun enkä löydä rauhaa ennen kuin tavarat ovat hieman sekaisin ja värit tappelevat keskenään. Toisinaan järjestän tilani päästäkseni seuraamaan jälleen aina yhtä hämmentävää prosessia, jonka aikana kaikki pyrkii kohti epäjärjestystä, joka on ainoa lause, joka jäi lopulta elävästi mieleeni peruskoulun fysiikan kirjasta. Samalla vetäydyn kuin magneetti kohti ristiriitoja, ruokin ja ravitsen niillä mieltäni ja etsin olemassaoloani, ja elämä ilman ristiriitoja ja niiden aktiivinen pyyhkiminen pois on kuihduttava ajatus. Jes, minun ei tarvitse ottaa käteeni elämänhallintaopasta, jossa keinotekoisesti opastetaan löytämään jokin harmonia elämästä.

Tunnen jotakin miellyttävää lukiessani elämän tarkoituksettomuudesta. En oikein koskaan ole pitänyt kysymyksestä elämän tarkoituksesta, sillä mitään tarkoitusta ei varsinaisesti mielestäni ole. Hassu sattuma, joka on vain sattunut. Silti teos laittoi miettimään, millaisia tarkoituksia olen tuottanut palkinnoksi eteeni, sillä minullekin on paikoin vaikeaa hyväksyä tarkoituksettomuutta. Etsin myös erästä kohtaa, jossa mainitaan jotain toisten ihmisten merkityksellisyydestä, mutta en ainakaan pikapuolisella selaamisella onnistu sitä löytämään. Minua kiinnostaa ihmisten suhteet toisiinsa ja tämä kohta sai jotenkin ajatteluni siirtymään aatokseen, jonka mukaan me emme välitä toisista ihmisistä ihmisinä vaan ainoastaan niistä tunteista, jotka he mahdollistavat. Tämä ei ollut siis Mäen esittämä ajatus vaan ainoastaan omani, mutta sitä mietin nyt, ehkä joskus ajateltuani hylkään toimimattomana.

Kipu on tyhjyyden kivikyrpä ja voit vain yrittää tulla halukkaaksi vituksi — se nai sinua joka tapauksessa.

Kipu ja (väki)valta kiehtovat minua ja näille Mäki antaakin runsaan tilan teoksessaan. Valtaa käsitellään monitahoisesti, mutta tässä tekstissäni en mene kapitalismiin, vaikka se merkittävässä osassa onkin. On myönnettävä, että väkivalta tuottaa meille kaikille myös mielihyvää. Lauseen ymmärtämiseen on hyödyksi erottelut vallan eri muotojen välillä, näkymättömän, rakenteellisen, näkyvän, mutta se toimii myös ihan itsestään. Kaikille on ongelmallinen, sillä lauseen totuusarvo romahtaa nopeasti yhdenkin mielihyvää kokemattoman löytyessä, mutta tällaisen löytyminen lienee myös varsin ongelmallista. Yhteiskuntamme perustuu tai vähintäänkin rinnalla on jonkinlainen väkivallan muoto ja kun näitä oppii hahmottamaan, on surukseenkin myönnettävä väkivallan merkitys ihmisille ja yhteiskunnan etenemiselle (ainakin nykyisen kaltaisena), jos ottaa huomioon väkivallan pienimmätkin ja näkymättömimmätkin ilmentymät. Ei se silti, ainakaan minulle, tarkoita etteikö väkivallasta olisi pyrittävä pois ja sen määrää minimoimaan.

Olen kuitenkin omassa tekstissäni ohittanut sujuvasti teoksen kuvat. Tutkin niitä ja löydän niistä jatkuvasti uusia puolia, joita en edellisellä katsomiskerralla huomannut ja sanomiseni uhkaa jäädä sisällöttömäksi höpisemiseksi, jonka arvokkuus on vähän niin ja näin. Semmoinen taiteen koulutus rinnalle ennen kuin olen pätevä arvioimaan, tilauksessa. Tilaus ei kuitenkaan taida toteutua, jos nyt ei lasketa, että löytyy minulta jonkinlaiset paperit käsitöistä ja musiikista, mutta ei ammatillisena koulutuksena kuitenkaan (tosin minulla ei ole kirjallisuudenkaan koulutusta ja tässä silti rustailen).

Kuvat ovat kiinnostavia ja sisältävät paljon tutkittavaa. Katson Jäätelöä ja tupakkaa, toinen lapsi syntyy pian, kirjoille ja elokuville, meille -teoksen kirjapinoa ja ilokseni löydän sieltä Sadea ja myös Marxia. Pari enempi vähempi tuttua filosofia on joukossa myös ja muutama minulle tuntematon henkilö.

Teokset analysoivat valtaa, Reinersin mukaan ne eivät vastaa kysymykseen mitä vaan miten ja miksi. Kiehtovan teoksista tekee ainakin se, että ne eivät sorru vallan selvimpään ilmaisuun vaan etsivät juuri niitä vallan ilmentymiä, jotka ovat elämässämme jatkuvasti läsnä, mutta yleensä huomaamattamme. Näkyvillä on ainakin perhe, vanhempi-lapsi-suhde, suhde television ruudun toisella puolella oleviin hätää kärsiviin ja eläimiin. Myös kapitalismin ja globalisaation valtailmentyvät saavat kuvallisia sanoituksia.

Kuudennessa osassa teoksesta Vampyyrivariaatiot ihmiset eläintestaamattomien tuotteiden, jeesuksen, äiti Teresan ja sen sellaisten kanssa polkevat maahan ihmisen, joka haluaa töitä saadakseen ruokaa ja istuu kolmatta maailmaa ilmentävän luurangonlaihan jalkansa menettäneen ihmisen päällä, joka kannattelee länsimaista hyvinvointia. Sama kolmannen maailman edustaja esiintyy myös ainakin televisioruudulla teoksessa, jossa perhe on Helsingin atleettiklubilla tai parissakin kuvassa sarjasta Erään murhaajapariskunnan uudet perhearvot. Muutenkin Mäkeä vaikuttaa kiehtovan asetelma länsimaisen ihmisen ja televisioruudun näkymien välillä, ja teosten televisiot ovatkin kiinnostavia yksityiskohtia ja niiden huomaaminen toi merkittävän uuden tulkinnan.

Paljon olisi vieläkin sanottavaa ja pohdittavaa, mutta olkoot tämä nyt tällä kertaa tässä. Suorastaan harmittaa jättää sanomatta (katsokaa vaikka lasta häkissä CE-merkityn lelun kanssa ja pelottavakatseista ihmistä tuijottamassa), mutta ei tätäkään voi loputtomasti venyttää.

Haluaisin olla enemmän, mutta en haluaisi olla kukaan toinen.