Tendril - Painekammio (IYK)

Suomenkielinen alkuteos (2015)

Kustantamo: Lempo Kustannus

Sivumäärä: 80

Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Olen kaivannut IYK-listaa. Viimeisimmästä listalle soveltuvan teoksen lukemisesta on jo vierähtänyt tovi ja halusin kovasti lukea rehellistä tabuilla kyllästettyä irstailua, sanoisinko.

Samalla olin jotakuinkin varma, että koska olen lukenut ison kasan vaikka mitä mahdollisen ja mahdottoman rajoilla olevaa, minua ei enää onnistuttaisi yllättämään, sisältäisi teos mitä tahansa. Siinä ei olla onnistuttu pariin vuoteen. Siispä oli suuri ilo, aivan vietävän hyvä tunne, huomata lukevansa jotain sellaista mikä onnistui hämmentämään. 

En ole edelleenkään oikein täysin perillä siitä mitä Painekammio on. Olen tahkonnut sitä viikon ja lukenut pariin otteeseen alusta loppuun. Siltikään en osaa määritellä sitä mihinkään selkeään lokeroon tai jatkumoon, loppujen lopuksi en koe tarvettakaan. Teoksen taiteilijasta kerrotaan, että hän on S&M-fetissi -sarjakuviin erikoistunut suomalainen taiteilija, joka tunnetaan lähinnä ulkomailla. Suomessa häneltä on ilmestynyt ainoastaan kaksi teosta. Teos on harvinaisuus; harvemmin törmää fetissiaiheiseen taiteeseen ja varsinkaan kirjallisuuteen. Minäkin etsin näitä kissojen ja koirien kanssa lennätellen kirjekyyhkysiä ja savumerkkejä, ja silti vasta Tendrililtä löysin kirjan, joka ei ole alentuva tai muuten epämääräisesti aihettaan käsittelevä (vrt. viime vuonna esittelemäni Fetissikirja). Okei, onhan meillä Tom of Finland.

Teoksessa on Althea, planeetta, joka on omistettu fetisseille, sadomasokismille ja pornolle. Ainoa keino päästä planeetalle on mennä sinne painekammion kautta suorittaen rankat testit, jotka sopeuttavat planeetan oloihin. Sitten on jonkinlainen Moralia, täynnä nuhteettomia, siveitä, pidättyväisiä ja pornoa kaihtavia ihmisiä. Moralia on lähettänyt salaisia agentteja Altheaan tuhotakseen pornografian, ja sarjakuvassa seurataan ainakin sitä, onnistuuko agentti soluttautumaan planeetalle vai onnistutaanko hänet nujertamaan orjaksi tai dominaksi. 

Sarjakuva on läpeensä pornografista, joka sivu, alusta asti. Sen maailma on täynnä lateksia, piiskoja, jättimäisiä rintoja, univormuja, korkokenkiä ja vaikka mitä. Fetissien lisäksi se käsittelee sadomasokistista hierarkiaa, alistumista ja dominointia, ja päätyy varsin yleiseen asetelmaan, jossa siveellisestä neitokaisesta koulutetaan irstailija. Tätähän tehdään Filosofia budoaarissa -teoksessa ja  Herra Jackin ihmeellisessä huoneessa, muutamia esimerkkejä mainitakseni. Vaikka yleensä ottaen vallitsee käsitys siitä, ettei ketään pakoteta mihinkään, pornon puolella tuntuu kovin yleiseltä tällainen pakottaminen. Toki se soveltuu estetiikkaan, joka leikittelee pakolla, vaikka osapuolet ovatkin todellisuudessa suostuvaisia. 

Kipu ei saa olla esteenä, kun kauneuden huippua tavoitellaan! Päinvastoin, se saa auttaa vain jalostamaan esteettistä kokemusta! 

Edellä siteerattu virke vei ajatukseni heti markiisi de Sadeen. Käväisin keskustelutilaisuudessa markiisiin liittyen, ja siellä mainittiin esimerkiksi siitä, kuinka Sadelle nautinto oli suurin päämäärä, jota piti tavoitella välittämättä lainkaan omasta tai muiden kivusta ja kärsimyksestä. Voin hyvin allekirjoittaa tämän väitteen Sade-lukemisteni perusteella. 

Sadelle nautinnon suuria muotoja vaikuttaa olevan orgasmi, ja purkautumisen yhteydessä saavutetaan jonkinlainen tyhjä tila, kunnes kaikki alkaa jälleen alusta. Airaksisen uunituoreessa teoksessa Markiisi de Sade tänään (Kulttuuriklubi, 2019) kirjoitetaan, että Saden mukaan ihminen kuolee symbolisesti seksissä, eli hän tietyllä tavoin sulautuu maailmankaikkeuteen ja palaa jälleen tajuihinsa. Painekammiossakin joudutaan uudelleen ja uudelleen erilaisiin testeihin, mutta en ole täysin vakuuttunut siitä, että siinä käsiteltäisiin kuitenkaan tyhjää tilaa. 

Airaksinen kirjoittaa, että Sadelle nautinnon ylin muoto on murha, ja tappaminen on seksuaalinen nautinto sekä tappajalle että murhatulle. Koska murhatuksi tuleminen onnistuu vain kerran, on parasta pidättäytyä simulaatiossa, eli tappaa vain melkein kuoliaaksi.  

Tällaiseen simulaatioon viittaa myös Pasolini Sodoman 120 päivää -teokseen perustuvassa elokuvassaan Salò. Paras peppu -kilpailun voittaja saa palkinnoksi murhan, ja kun ase laukeaa kasvojaan vasten, mitään luotia ei lennä. Eiväthän kiduttajat nyt sellaista vapautusta tarjoa, he aikovat tappaa vielä lukuisia kertoja uudestaan. 

Painekammiossakin tavoitellaan jonkinlaista suurta nautintoa, ja myös uhrit todella nauttivat: Olen kiimaisempi kuin nunna hääyönä! Miten tämä voi olla edes mahdollista?! Olipa teos mikä tahansa, suuren kivun ja tuskan kautta tavoitetaan jotakin syvempää, jota on vaikea pukea sanoiksi. Se on mielenkiintoinen kuva ihmisyydestä, ja äärimmäisen kiinnostava kartoitettavaksi. 

Sanottakoon kuitenkin, että Painekammio on varsin sekava. Se on niin täynnä kaikkea, että välillä punainen lanka tuntuu katoavan hujauksessa jonnekin enkä ole koko ajan selvillä tapahtuma-ajasta, paikasta ja henkilöstä. Ehkä annan paljon anteeksi vain koska teos on harvinaisuus eikä oikein ole vaihtoehtoakaan, jos haluaisi samasta aiheesta lukea. Painekammio ei ole silti huono, en halua tai voi sanoa niin. Se on kiinnostava, ajatuksia herettävä ja hämmentävä, kuten jo alkuun totesin. Olen yrittänyt saada käsiini myös Tendrilin toista teosta tällä viikolla esiteltäväksi, mutta en onnistunut siinä. Haluan sen välttämättä lukea, vaikka se saattaakin lopulta vaatia retkeä Kansalliskirjaston lukusaliin.